Hallava on pieni perinteinen ratsastuskoulu virtuaalisen Suomen maalaismaisemissa. Meillä keskitytään monipuoliseen tarinatoimintaan, joka rakentuu ratsastuskoulun arjen ympärille. Kaikille Hallavan neljälletoista tuntihevoselle otetaan omat hoitajat, jotka värittävät tallin elämää omilla tarinoillaan. Lisäksi Hallavassa on paikkoja myös yksityisille hevosille, jos hevosenhoitajan näkökulmasta kirjoittaminen ei inspiroi vaan haluat tarinoida hevosen omistajan elämästä. Kaikki Hallavan kävijöiden kirjoittamat tarinat löytyvät meidän omalta foorumilta, jossa myös kaikki tapahtumat, kuten ratsastustunnit, leirit ja kilpailut järjestetään. Täältä tarinahevoskollektiivin sivuilta löydät tallin ylläpitäjän (Alex) kirjoittamat tarinat, ja jatkossa ehkä myös muiden käyttäjien rustailemia juttuja.

TÄSTÄ TALLIN SIVUILLE

Mua oli jännittänyt ihan liikaa koko Tie Tähtiin kilpasarja sen jälkeen kun mä olin tajunnut että mukana kisassa oli Saksalaisia. Ne ihan varmasti tunsi tai tiesi isän ja ne varmasti ihmettelisi että miksi mä olin vain ratsastuskoululainen. Jos mä olisin voinut ja uskaltanut, mä olisin halunnut ilmoittaa Aleksille että me ei kisattaisi Muumin kanssa. Vaikka mä en yleensä halunnutkaan sitä, mä salaa toivoin että Muumilta puuttuisi vaikka kenkä tai se ontuisi tai jotain aina ennen kisamatkaa jotta mun ei tarvitsisi miettiä sitä että miten mä pärjäisin ja että mä en nolaisi isää.

Ensimmäinen osakilpailu ratsastettiin Helsingissä ja mä en tiennyt että miten koko kilpailut meillä menisi. Mua jännitti ihan hirveästi lähteä niin isolle paikalle kisaamaan, ja mä olin oikeastaan ihan tyytyväinen siihen että meillä oli mahdollisuus kisata jo lauantaina, vaikka mua jännitti ihan hirveästi. Meidän luokka oli vain paria ratsukkoa pienempi kuin mitä se olisi sunnuntaina, ja mä en tiennyt että miten se menisi. Lopulta me päästiin reilun 62% tuloksella luokka läpi, vaikka me ei sijoituttukaan. Esteillä Muumi otti yhden puomin viimeisellä esteellä joten me jäätiin luokan hännille taas, mutta nää luokat oli auttanut mun kisajännitykseen edes vähän.

Sunnuntaina mua jännitti kahta kauheammin ja Seela joutuikin tekemään mun puolesta Muumille sykeröt, koska mä en saanut sormiani tottelemaan ja letitettyä ponitamman ratsuharjaa vaikka mä miten yritin. Oli tosi kivaa, että kaikki kannusti mua ja yritti tsempata vaikka kaikkia muita jännitti varmasti myös tulevat kisat. En mä tiennyt että olisinko mä voinut sanoa kenellekkään että mä jännitin oikeasti samassa luokassa kisaavaa Emileä, sillä musta tuntui että jos mä en pärjäisi koko Eurooppa saisi sen kautta tietää miten Bastian van Leeuwenin pojasta ei olisi mihinkään vaikka isänsä oli huippuratsastaja.

Muumi tuntui paljon kivemmalta ratsastaa sunnuntaina, ja Aleksi sanoikin että se oli näyttänyt verkassa hyvältä ja että oli ollut hyvä jotta ponitamma oli saanut nähdä kisapaikkaa jo eilen. Meidän rata ei ollut kovinkaan hyvä, mutta mä onnistuin silti kai ratsastamaan tosi hyvin koska me saatiin tänään 66,429 % mikä oli enemmän kuin eilen ja me oltiin lopulta koko luokan viidensiä. Rataesteillä mä uskalsin ratsastaa Muumia vähän reippaammin ja me päästiin perusrata ja uusinta virheittä. Me ei oltu kuitenkaan tarpeeksi nopeita jotta me oltaisiin voitu voittaa, mutta lopulta Muumin suitsiin kiinnitettiin sininen ruusuke ja se oli neljäs tältä päivältä Hallavalaisille. Mä tuijotin ruusuketta onnellisena, sillä ehkä nyt Emilie ja Michael voisivat ajatella että mussa oli potentiaalia ja että vaikka mä olinkin Bastin poika, mä en olisi pilalla sillä että mä olisin vain ratsastuskoululainen.

Äiti oli pitänyt huolen siitä, että mä olin tehnyt koulutyöt hyvin vaikka mä olinkin joutunut olemaan maanantain poissa koulusta koska me oltiin sunnuntaina niin myöhään vasta takaisin Hallavassa. Mä en halunnut pettää Nioa ja Ciaraa vaikka mä ajattelinkin että Nio saattaisi ymmärtää kun mä en ollut kuitenkaan kisannut vielä niin paljoa, mutta mä epäilin että Ciara ei varmaan pitäisi siitä. Vaikka me oltiinkin oltu samalla tallilla jo yli vuosi, mä silti vähän vielä jännitin Ciaran seurassa olemista. Ei se ollut sanonut tai tehnyt mitään, mutta musta tuntui että se ei ehkä ihan tykännyt siitä että sen kanssa samassa joukkueessa oli tällainen pikkukakara. En mä tiedä uskaltaisinko mä kertoa sille ikinä mun taustasta vai ajattelisiko se että mä olisin valehtelija.

Toinen osakilpailu ratsastettiin vähän lähempänä ja äiti lähti meidän mukaan. Oli jännää nähdä äiti kisapaikoilla, koska mä tiesin että se oli sille varmasti vaikeaa sen jälkeen kun isä oli ollut onnettomuudessaan. Aleksi, Nadja ja Hannes oli auttanut meitä parantamaan meidän suorituksia ja me saatiin Muumin kanssa melkein 69% kun meidän tulokseksi kirjattiin 68.929 %. Me jäätiin vain 0,3% päähän neljänneksi tulleesta ratsukosta ja vaikka me ei saatu tälläkään kertaa ruusuketta, mä olin tosi onnellinen siitä että me saatiin tosi hyvä tulos. Rataesteillä mä tein tyhmän virheen ja sen puolesta me saatiin uusinnasta yksi virhe. Me oltiin kuitenkin tosi nopeita ja me oltiin kolmansia koko luokassa kun vain kaksi ratsastajaa oli tehnyt puhtaat radat.

Ennen kolmatta osakilpailua mä tulin kipeäksi ja mä en päässyt tallille moneen päivään. Mua harmitti se suuresti, sillä mun olisi pitänyt ratsastaa varmaan päivittäin jotta me oltaisiin voitu pärjätä Muumin kanssa seuraavassa osakilpailussa. Se kuitenkin ratsastettiin Lapissa, joten mä en halunnut lähteä sinne asti vain pettämään kaikkia. Kuitenkin mun kuumeilu jatkui ihan viimeisille päiville ja oikeastaan kisapäivä oli ensimmäinen kun mulla ei ollut kuumetta. Sairastaminen ja pitkä matka, vaikka mä nukuinkin melkein koko ajan, haittasi kai mun ratsastamista ja me saatiin ihan surkeat prosentit. 59.643% oli meidän surkeimmat prosentit koko kisan aikana ja mä olin ihan valmis jättämään rataesteet väliin, sillä ei me voitaisi enää auttaa meidän joukkuetta ja Nio sekä Ciara varmasti inhoaisivat mua tän tuloksen jälkeen.

Aleksi ja Hannes kuitenkin yritti tsempata mua ja kertoa että välillä vain on huonoja päiviä ja silloin ei voi kuin antaa huonon tuloksen harmituksen tulla ja mennä ja ajatella rataa vain treeninä. Mä sain just ja just kuuluvalla äänellä kerrottua molemmille mun ajatukset siitä että mä olisin Nion ja Ciaran, puhumattakaan muista Hallavalaisista, silmissä täysi pettymys ja että kukaan ei ymmärtäisi miksi tällaisen kakaran oli annettu lopulta lähteä mukaan ja että miksi mä en ollut jäänyt kotiin. Miehet sai kuitenkin mut ymmärtämään että kaikki varmasti ymmärtäisivät että huonoja tuloksia tulee ja Aleksi muistutti mua siitä, että olihan muilla jopa huonompiakin tuloksia kisoista kuin mitä mulla ja Muumilla oli.

Lopulta ne sai ylipuhuttua mut takaisin Muumin satulaan rataesteitä varten ja mä yritin parhaani. Se kantoi meidät tällä kertaa 0-0 tulokseen, vaikka meidän aika olikin sen verran hidas että me oltiin viimeiset neljästä tuplanollasta.

Viimeinen osakilpailu oli Ahvenanmaalla, joten äiti joutui lähtemään sinne mukaan. Toisaalta mun lähtö meinasi olla vähän hankalaa sillä mun Hollannin passi oli mennyt vanhaksi ja uuden tuleminen meni hieman viime tippaan, vaikka äiti oli yrittänyt hoitaa asian ajoissa. Uuden passin saapuminen helpotti mua suuresti, sillä edellisen osakilpailun huono menestys oli saanut mut treenaamaan Muumilla vain kahta kauheammin ja mä toivoin että tämä osakilpailu olisi se, jossa me saataisiin todistettua että me osattiin.

Passisotku oli jotenkin saanut mut unohtamaan kisojen jännittämisen, ja mä lähdinkin Muumin kanssa vähän soitellen sotaan. En mä tiedä auttoiko se vai mikä, mutta lopulta meidän tulospaperiin oli kirjattu koko mun lyhyen kisauran parhaat prosentit 87.143. Me oltiin voitettu meidän luokka. Melkein neljän prosenttiyksikön erolla toiseksi tulleeseen. Mä en voinut ymmärtää että mä olin osannut ratsastaa voiton Muumilla. Kuitenkin ponitamman suitsiin kiinnitettiin sinivalkoinen ruusuke ja me saatiin johtaa sijoittuneet kunniakierrokselle. Mä meinasin unohtaa ihan täysin valmistautua rataesteille, ja Aleksi joutui taluttamaan sekä punttaamaan mut Muumin selkään, ennen kuin mä muistin että mun pitäsi kai vielä ratsastaa toinenkin luokka. En mä tiennyt että tiesikö Muumi olevansa maailman paras poni, sillä se laukkasi tosi nopeasti, mutta mä sain silti ratsastettua sitä helposti ja se ei edes koskenut puomiin koko radalla. Mä jouduin jännittämään osan loppuluokasta, sillä meidän kanssa kisasi paljon hyviä ratsastajia, mutta lopulta meidän nimi oli edelleen luokan kärjessä.

Mä voitin toisenkin kerran. Samassa osakilpailussa. Mä hymyilin niin suuresti että mun poskiin sattui kun mä ratsastin Muumin takaisin kentälle, hakemaan meidän toisen sinivalkoisen ruusukkeen. En mä tajunnut että me voitaisiin voittaa molemmat luokat samoissa kisoissa. Mä olin kuitenkin ihan aloittelija muihin verrattuna. En mä tiennyt mitä meidän tuplavoitto meinaisi finaalia ajatellen, mutta mä en jaksanut välittää. Mä olin osannut.

Finaali ratsastettiin taas vähän lähempänä Hallavaa. Mä en lähtenyt minkäänlaisilla odotuksilla tähän osakilpailuun ja me tehtiinkin Muumin kanssa tasainen 70% rata. Ei me päästy sillä seitsemättä paikkaa korkeammalle, mutta se oli ihan kiva tapa päättää meidän kouluosuus Tie Tähtiin kisoista. Me oltiin kuitenkin tehty koko kilpailu hyviä tuloksia, vaikka yksi koulurata olikin ollut surkea. Edessä oli enää rataesteet ja mä onnistuin päättämään meidän TT urakan tuplanollaan. En mä ollut tajunnut ajatella koko kilpailun aikana kokonais kisaa joten se, että meidät kuulutettiin Easy tason esteiden tähtiratsukoksi tuli mulle täytenä yllätyksenä.

Lopulta me haettiin Muumin kanssa vielä meidän viimeinen ruusuke ja kun mä viimein pääsin riisumaan ponitamman, mä annoin sille pitkän suihkun ja paljon herkkuja, sillä Muumi oli ne todellakin ansainnut.

100cm Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Kevät aurinko pilkahteli pilvien takaa koti Hallavan tarhoja. Säteet tuntuivat lämpimimmiltä aikoihin. Tuntui kuin koko keho imisi jokaisen d-vitamiinin rippeen itseensä.  Reisiä vähän kolotti viikonlopun seikkailut pääkaupungissa.

 Olimme tarttuneet Elinan kanssa talikon varsiin, ja lähteneet sotimaan talven lantakasoja vastaan. Vihdoinkin oli tarpeeksi kuivaa sellaiseen.

”Otatko muuten paineita siitä, että voititte nyt molemmat luokat? Tarkoitan siis seuraavia osakilpailuja, tai tuntuuko siltä, että nytkin pitäisi onnistua yhtä hyvin?” Kysäisin Elinalta haravoidessani talikolla murentunutta kasaa takaisin yhteen.

”No… Ei kyllä. Hevosten kanssa, kun ei tiedä oikeasti yhtään. Eihän meilläkään mennyt valmistavat luokat ollenkaan putkeen”. Elina kohautti vähän harteitaan, silti jääden miettimään asiaa. ”Entä sua…?”

”Joo. Tai kun… Mä haluun onnistua, ja jostain tyhmästä syystä en näe onnistumiseen muita vaihtoehtoja, kuin sijoitukset. Ihan tyhmää kyl sellanen…” Naurahdin vähän kiusaantuneesti tajutessani ahneuteni. ”Aikuisten oikeastihan sen tietää vasta jollain tavalla ennen luokkaa mitä odottaa, ja minkä laskee onnistumiseksi. Mut kai mä silti otan paineita”, tokaisin rennosti tuolle vipaten talikkoni kottareihin, ja nojautuen puoliksi istumaan reunan päälle.

Sasha oli palautunut Nadjan mukaan hyvin viikonlopusta, ja olisi ehdottomasti valmis seuraavaan koitokseen. Janosin jo uusia onnistumisen fiiliksiä, mutta en oikein osannut rauhoittua takaisin perustreeneihin. Viimeiset päivät koulussakin oli mennyt ihan hyrrän omaisesti. Poskiani kuumotti, ja hymyilytti hirveästi. Puhelin oli kuin sähköisku välillä. Oli ehkä sittenkin kiusallista olla näin hurmoksessa.

 En oikein tiennyt itsekkään mitä Spring season open viikonloppuna kävi. Maanantai aamuna heräilin viiden jälkeen valkoisista puhtaan pehmeistä lakanoista, enkä Pihlan tuoksuisista unikkolakanoista. Kylkeni yli oli laskeutunut turvallisen tuntuinen käsi, joka hohkasi lämpöä ihanasti. Väsymys oli vahvasti läsnä, mutta silti hymyilytti. Jasu olisi halunnut pitää minut vielä hetken pidempään ihossaan kiinni, mutta mun oli pakko mennä. Pihlan luona oli päivän vaatteeni, ja muutenkin kaikki tavarat, jolla tein itsestäni taas ihmisen maanantaihin. Puhumattakaan Sashan aamukävelytyksistä. Voi kuinka olisin itsekin halunnut sukeltaa takaisin vällyjen alle, ja piirtää sormellani Jasun tatuointien ääriviivoja. Mitä nopeammin lähdin, sitä parempi.

En ikinä ollut varmaan tehnyt mitään näin hullua. Jasu osasi vain viedä mukaansa minut. En oikein tiedä olisiko asiaa pitänyt katua mutta, kun en katunut yhtään. Mietin kyllä Nikoa, mutta me ei seurustella. Hädin tuskin oltiin vieläkään täysin rauhallisissa väleissä. Joten ei mulla ollut mitään menetettävää. Sitä paitsi ei tarvinnut tehdä mitään menetettävää. Pitää vain hauskaa. Silti en voinut hillitä päivällä voiton riemuani, kun Jasun veli veti kotiin kultaa. Puhumattakaan lopettaa katseella Jasun etsimistä.

”Seela hei, maa kutsuu”, Elina heilutti talikkoa naamani edessä. Säpsähdin hieman naurahtaen. ”Lähde pliis auttamaan mua aloittelijoiden tunnille. Tänään on pulaa taluttajista”, tuo tarttui päättäväisesti kottareihin. Nyökkäsin vain hymähtäen tuolle.

”Tuun ihan just… Tsekkaan vaan ton juoma-astian”, tokaisin Elinalle ensimmäisen asian minkä keksisin, ja nappasin puhelimeni taskusta. Jasu oli menossa kahville muiden Paladiinin tiimin ratsastajien kanssa. Millaisiakohan ihmisiä siellä oli? Kehtasinkohan laittaa viestiä. Halusin laittaa viestiä. Nappasin kuvan talikosta kädestäni ja kirjoitin saate sanat ”Hieman on tylsemmät meiningit kuin maanantaina”. Kiinnostikohan Jasua edes samalla tavalla meidän tutustumisemme. Enhän voinut tietää oliko miehellä tapana bongata joka kisoista viikonlopun seuralainen. Silti salaisesti odotin näkemistämme ensi osakilpailuissa, kunhan se ei häiritsisi ratsastustani. Kilpailemaahan sinne mentiin, eikö…. eikö?

Helppo A Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Hallavalaisilla oli päällisin puolin mennyt kilpailut ihan hyvin. Nio ja Virma taisivat olla ainoita, kellä esteosuus sitten menikin vähän vasemmalla kädellä, mutta siitä on ainakin helppo nousta ylöspäin. Harthroof areena alkoi tuntua parin päivän jälkeen jo todella tutulta, eikä niin kauhistuttavan isolta. Oli myös kiva vaihtaa pitkän kilpailupäivän jälkeen ihan vain farkut ja huppari päälle. Sashakin oli saanut iltakävelynsä tänään jo.

Tamma kyllä ylitti itsensä ihan täysin. En olisi voinut uskoa eilisen jälkeen meidän tämän päivän tuloksia. Tähdet olivat paikoillaan luojan kiitos. Elina ja Osku olivat kuitenkin vetäneet asteen vielä kovemmat suoritukset kuin me Sashan kanssa. Pari valjakko vei kotiin tupla kultaa. Kotimatka varmasti oli siis railakas meidän kahden osaltamme, tupla kultaa ja hopeaa.

Koska ensimmäinen osakilpailua käytiin pääkaupungin tuntumassa, olin majoittautunut siskoni Pihlan luokse kilpailuiden ajaksi. Kilpailijat saivat kylläkin tosi hyvään hintaan hotellista huoneet viikonlopuksi, mutta halusin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja nähdä siskoani. TT-kilpailupäivän päätteeksi parinkin ratsastajan suusta oli kuulunut, että jatkoja vietettäisiin läheisessä baarissa, mikäli ikää riitti. Tietenkin halusin lähteä mukaan onnistuneen päivän päätteeksi.

Hallavasta oli lähdössä ainakin Niko, Ciara, Hannes, Minja ja ehkä joitain muitakin. En ollut ihan varma loppujen lopuksi ketä oli lähdössä. Olin päätynyt niinkin simppeliin kuin farkkuihin, paksupohjaisiin tennareihin ja valkoisen pooloneuleeseen, missä hihoihin oli ommeltu kultaiset napit yksityiskohtina. Kaulaan oli helppo virittää Pihlalta pöllitty pieni sievä kultainen kaulakoru, ja jättää hiukset villisti auki. Oli yllättävän virkistävää laittautua pitkän kilpailupäivän jälkeen.

Baari oli selvästi täyttynyt TT-kilpailuissa näkyneistä ihmisistä. Seurasin muiden Hallavalaisten perässä, ja suuntasimmekin tiskin jälkeen pöydän ääreen mistä löytyi muitakin tuttuja kilpailijoita. Ensimmäisenä katseeni kiinnittyi Eediin, joka jutteli ilmeisesti Jannan kanssa. Kaikkien nimiä en edes tiennyt, mutta tiesin, että olin ottanut heistä aiemmin kuvia kisoissa. Pöydän ääressä istui myös käsistään tatuoitu tumma hiukset omaava mies, joka näytti älyttömän tutulta, mutta en silti saanut päähäni kuka. Tuo hörppi rommicolaansa kuunnellessa samalla Hanneksen juttuja. Käänsin katseeni Nikoon, joka juuri nousi Ciaran pyynnöstä tämän kanssa jonnekin.

”Hei sori… näytät hirveän tutulta, mutta nyt ei leikkaa yhtään mistä tunnistaisin sut. Tai siis kilpailuista tietty, mutta missä luokassa kisasitkaan?” Naurahdin vähän kiusallisesti kysyen pöydän yli Jasu Lakkahallan luokkaa. Tuo hymähti pienesti tajutessaan kysymyksen olleen tuolle osoitettua, ja selvästi itsekin haki tunnistuspiirteitä. Olisipa ratsastusvarusteet. Ne helpottaisi tässä tilanteessa ihan hirveästi.

”Vaativassa B’ssä. Blueprintin kanssa, sellanen mustapäistärikkö.” Jasu hymähti inasen, pitäen yhä tiukan katseen silmiini.

”Ai se ihan helvetin hieno!” Innostuin melkein turhan paljon. Olin juuri aamulla kuolannut sen hevosen perään. Nyökkäsin kuitenkin jatkaen: ”Okei. Mä oon muuten Seela.” Päätin esitellä itseni tuolle toiveissani saada kuula myös tuon nimen.

”Lähdetkö Seela hakemaan juotavaa lisää?” Jasu tarttui tilaisuuteen lasimme ollessa tyhjät.

”Ummh… Kai kai sitä voisi.” Nyökkäsin noustessa tuon perässä suuntaamaan kohti baaritiskiä.

Ensimmäinen asia minkä tajusin heti, että olin taas ihan menninkäisenä matkassa. 160cm kun ei pitkälle pötkitä hujoppien seurassa. Tuntui samalla oudolta lähteä hakemaan juotavaa vieraan ihmisen kanssa. En muista koska viimeksi olisin niin tehnyt, sillä olinhan aina vähän varpaillani yöelämässä.

Jasun kanssa yllättävästi upposi pari drinkkiä lisää helposti. Asia kuitenkin, joka aina vaani alkoholin seurauksena oli nälkä.

”Hei tota, tää on ehkä vähän kiusallinen, mut mun on pakko lähtee haukkaamaan jotain. Mä kuolen muuten nälkään.  Haluisko joku muu lähteä, vaikka mäkkiin tai jotain?” Koitin udella seuraa ryhmästä, mutta sain aika hiljaisia vastauksia.

”Lähtis sitten jo…” Jasu oli huomaamattani noussut seisomaan ja ojensi nyt kättään minulle. En voinut olla pienesti punastumatta tarjoukseen, ja tartuin tyytyväisenä tuon käteen. Näin ollen lähdimme suuntaamaan baarista ulos.

Rehellisesti mua jännitti uuden ihmisen kanssa ihan hirveän paljon. En tiennyt Jasusta juurikaan mitään, mutta olin nähnyt sen käsittelevän hevosia, ja se jos mikä kertoi ihmisestä tarpeeksi. Tiesin myös vähän Jasun veljistä. Onneksi alkoholi laski jännitystäni ainakin sen verran, että sain puhuttua edes jotain. Lähinnä keskustelimme menneistä kilpailuista, ja tilasimme tyytyväisinä ruokamme. Nauroin paljon, ja kuuntelin hymyillen. En tiedä mikä tuossa ihmisessä veti puoleensa. Kroppa, hevoset, silmät, salaperäisyys vai kaiken tuon kombo? Ehkä mulla oli myös pieni kutina mahan pohjassa, sillä tuntui että pitkään aikaan en ollut saanut tälläistä huomiota ihmiseltä, ketä aiheutti minulle jännitystä. Herranjumala Seela etkai sä oo sotkemassa tunteita tähän mukaan?

”Kello alkaa olee aika paljon… Huomenna pitäisi kuitenkin olla edes jotenkin elossa kävelyttämässä aamulla hevosia.” Naurahdin vähän pysähtyessämme pikaruokalan ulkopuolelle. Tunsin kuinka en vain millään halunnut lähteä kotia kohti vielä. Pidin jännityksestä välillämme.

”Joo niin se aina vähän tuppaa… Mihin päin sä oot tästä menossa?” Jasu kysyi tyytyväisen oloisena.

”Tonne päin..” Hieman nyökkäsin päälläni taaksepäin.

Jasu katseli hieman pääni yli osoittamaan suuntaan.

”Aika pimeän näköistä… Mitä jos kumminkin lähtisit, vaikka tohon suuntaan mun kanssa?” Jasu kysyi selvästi rohkeasti, mutta ei tungettelevasti. Mahassani muljahti, ja mielessäni kävi hieman Niko. Tosin Niko ei ollut oikein pihahtanutkaan vähän aikaan, enkä oikeastaan tiedä oliko sittenkin sillä ja Ciaralla vielä jotain meneillään. En tuntenut Jasua tarpeeksi, mutta jollain hullulla tavalla teki mieli mennä tuon mukaan. Nyökkäsin pienesti pitäen varovaisen hymyn kasvoilla. Tuo tarjosi kättänsä minulle, johon tartuin enemmän kuin tyytyväisenä.

100cm Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Perusradalla Sasha tuntui kuuntelevan ihan jokaista vaikutustani. Se vaihteli laukkoja pienestäkin istunnan horjahduksesta, ja tarjoilikin mitä mainioimpia vastalaukka kaarteita allani. Toisaaltaan ihan kiva vaihtelu päättömään kaahailuun, mutta samaan aikaa tuntui, että ajaisin hankalahkoa corollaa. Vaikka ratamme sisälsi vähän turhia laukanvaihtoja, niin pääsimme perusradan puhtaasti läpi. Se oli ainoa tavoitteemme eilisen jäljiltä. Hieman jo väsytti. Oli ehkä jopa vähän taas nälkä. Olin koulu- ja esteluokkien välissä käynyt kyllä tankkaamassa, mutta kisapäivä verotti. Ehkä kerkeisin jotain haukkaamaan ennen uusintaa.

Luokassamme ei startannut hirveän montaa lähtijää, joten ehdin juuri ja juuri vetäistä välipalapatukan suihini, kun oli aika taas valmistautua. En oikein ollut varma, millä mielin lähdin uusintaan. Uusijoita oli tasan kolme. Tallikaimani Maisa, sekä Seppeleestä Liinu. Olimme Sashan kanssa ensimmäisiä uusinnassa, joten toisaaltaan turvallista olisi tehdä ihan hyvä puhdas. En oikein tiennyt mitä tekisin, ja jouduin pohtimaan asiaa vielä, kun kävelin areenalle.

 Herättelin Sashan ravin pariin, ja avasin vähän esteiden seassa käyden vielä radan nopeasti läpi mielessäni, kunnes nostin laukan. Piti tervehtiä tuomariakin matkalla vielä. Sasha ei oikein vieläkään herännyt. En tiedä olisiko pitänyt huolestua, joten vähän viritin kimoa kaartaessa ensimmäiselle esteelle. Sain ratsastaa Sashaa suhteellisen paljon eteenpäin. Mieluummin otin nyt pidempää laukkaa, ja pidemmät tiet kuin riskin kirahvin syntymiseen ja sipsuttamiseen. Tämän johdosta tultiin kakkonen hieman kaukaa hyppyyn. Silti hyppy tuntui alun jälkeen suhteellisen tasaiselta. Kaarre kolmoselle oli kuitenkin tiukka, ja tamma ei saisi kaatua siinä.

Jäjellä oli enää kaksi viimeistä estettä.  Koitin viedä Sashaa syvälle kulmaan. Tuo hieman kuumeni allani, ja olisi tahtonut viedä kohti estettä jo tiukasti. Halusin kuitenkin lähestyä estettä vinosti, jotta voitaisiin ratsastaa hyvä pitkä linja viimeiselle esteelle. Sanotaanko näin, että ehkä oisin voinut tehdä tämän helpomminkin. Mutta saimme puhtaan uusinnan, ja sijoittuisimme joka tapauksessa.

Oli helppoa olla onnellinen tästä suorituksesta. Eilen muikeat 12vp ja tänään saatiin virheettömät suoritukset. Sasha tuntui todella hyvältä, mutta alussa asiat sujuvatkin tuurilla. Kun yrittää liikaa yleensä ei onnistu, ja se voi hyvin käydä ensi osakilpailuissa. Silti aioin nauttia juuri nyt. Erityisesti kun kunniakierroksella kanssamme kurvaisi Savu ja Maisa. Hopea ei ole häpeä, ja todellakin aion juhlistaa tätä illalla. Olimmehan keskellä pääkaupunkia, ja ympärillä mitä mainioimpia ratsastajia.

Helppo A Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Istu, istu ja seis. Se oli siinä! Hymy levisi kasvoille isosti. Helppoa A oli purkissa, ja tuplasti paremmin mitä eilen olimme suorittaneet. Selkääni pitkin valui hikivana, joka onneksi kilpailutakin alta ei näkynyt. Vilkaisin yleisön suunnille antaessani Sashalle ohjaa. Medium luokassa kilpailleet hallavalaiset, olivat siirtyneen istumaan yleisöön. Näin Nion näyttävän minulle peukkua. Elina, joka oli voittanut jo oman luokkansa, oli lupautunut ottamaan kamerallani kuvia meidän suorituksestamme.

Sasha ei meinannut malttaa kävellä pois areenalta, vaan olisi halunnut lähteä reippaampaa pois. Onneksi sekin oli vähän väsähtänyt urakasta, joten tyytyi astelemaan neljällä jalallaan pitkiä askelia kohti ”tunnelia”.

”Sehän meni nappiin.” Nadja hymyili kävellessä laidalta meidän vierellemme. Nainen heitti fleeceloimen Sashan lautasten päälle.

”No ainakin paljon paremmin kuin eilen. En kyllä ihan oo varma kuin selkeä se meidän seiska kohta oli…” totesin vähän hengästyneenä selästä käsin. Nadja taputti kuitenkin kimoa kaulalle, ja käveli kanssamme käsihevosalueelle.

Meidän jälkeemme oli vain pari ratsukkoa, jotka suorittavaisivat ratansa ja palkintojenjako alkaisi. Sain viritellä Sashalle rauhassa loimea hieman paremmin päälle, ja kävelyttää. Kaipailin omia lenkkareita. Saappailla oli ihan hanurista kävellä, mutta en jaksanut säätää enempää. Hakeuduin Maisan ja Savun luokse. Nuo olivat ehtineet kävellä jo jonkin verran.

”Seela…!” Kuulin Nikon huikkaavan alueen reunalla, ja viuhtovan kädellä luoksensa. Nyrpistin hieman kulmiani, mutta kävelytin tamman perässäni pojan luokse.

”Teidän prosenttinne oli 72,5% sä oot palkintojen jaossa. Viimeinen on menossa, mutta näillä näkyminen joko hopealla tai pronssilla”, Niko hymyili kertoessa uutista ja tuli nappaamaan Sashan fleeceloimea pois.

”Oho!” Suustani vaan lävähti. Olin äimän käkenä. En olisi voinut uskoa noin korkeaan tulokseen.

”Nähdään palkintojen jaossa, ja hei, onnea!” Niko hymähti ottaessaan kantoon Sashan loimen ja taputti tamma kaulalle. Katseeni oli jämähtänyt Nikoon. Tuo tuntui hyvältä juuri tuossa, ja tuon hymy ja kaikki. En edes tajunnut kiitää tuota, kun tuo jo viipotti matkoihinsa. Henkäisin syvään, ja siirsin katseeni Sashaan.

”Näinhän me luvattiin Aleksille, eikö”, hymähdin viekkaasti hakiessani jalustinta jalkaan palatakseni tamman selkään.

Ei siinä mennyt kuin hetki, kun meidät noudettiin palkintojen jakoon. Voin kertoa, että tunnelma oli aika mykistyttävä selästä käsin. Ei ole tainnut mikään palkintojenjako tuntua noin hyvältä ja isolta tähän asti. Kaikki itkupotkuraivarit tuntuivat nyt hyödylliseltä saadessamme sinisen ruusukkeen kanssa seistä kaikkien keskellä. Meidät voitti saksasta tullut ratsukko, joka me tosissaan haastettaisiin ensi kilpailuissa, sillä mehän emme alkaneet himmailemaan. Nyt saatiin kuitenkin nauttia Sashan kanssa kunniakierroksen huumasta, kunnes oli aika taas kilpailla.

Helppo A Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Olimme vetäneet ihan pohjat eilen ”tutustumisluokissa”. Helppo A ei asettanut itselleni kylläkään odotuksia, mutta olisi varmaan ihan suotavaa, että hevonen pysyisi koko radan peräänannossa tällä tasolla. Pääsimme me sentään ohjelman loppuun, mutta oli rumaa ratsastusta, ei ollenkaan ratsastusta ja yksinkertaisesti me oltiin ihan kumipallona tuolla areenalla. Tällä kertaa sitten näin. Voin kertoa, että ei hirveästi innostanut mennä kohti esteosuuksia.

Eipä esteosuus ollut sen lohduttavampaa. Suorastaan oli aika kamalaa ratsastaa. Tuntui koko ajan, että katsoin itseäni ulkopuolelta. Nappasimme kaksitoista virhepistettä mukavasti. Yhden kiellon ja parin puomin turvin. Päässäni soi vain tät tät tättärää circus. Hiljaisuuteni jatkui vahvasti tämän päivän osalta. Onnekseni Elina ja Nio nappasivat minut kiertämään varustekojuja. Ehkä pieni materialismi olisi herättänyt toivon pilkahduksia viralliseen kilpailupäivään.

Aamu alkoi hirveän aikaisin. Sasha piti kävelyttää aamulla. Tummansiniset ratsastuslegginsit tuntuivat hyvältä vaihtoehdolta aamun säähän. Oli vilpoista, mutta aurinko pilkahteli mukavasti noustessaan. Lenkkarit tuntuivat kivan kevyiltä verrattuna ratsastussaappaisiin. Huppari ei kuitenkaan riittänyt, vaan oli pakko vetää tuulitakki päälle, että tarkeni. Fiilis oli tavallaan jo parempi eilisen jälkeen. Tuntui kauhean ylpeältä kävellä näin ison hevoskilpailun keskellä kilpailijana. Sain vilauttaa kilpailijapassiani jaba-alueelle astuessani. Hevosista pidettiin tiukkaa vahtia, ja sai oloni arvostetuksi, vaikka enemmän kansainvälisten ökykalliiden hevostenhan takia vartijat olivat.

Sasha majaili Oskun vieressä, eikä Elina ollut vielä saapunut paikalle. Sasha oli kuitenkin huomattavasti rennompi kuin saavuttaessamme Harthroofiin. Tuo söi vielä osaa aamuheinistään, eikä paljon jaksanut kiinnostua tulostani. Sujahdin karsinaan, ja tarkistin nopeasti vielä jalat eilisen jäljiltä. Kaikki tuntuivat normaaleilta. Tämän ansiosta kimo prinsessa sai jättää aamuheinät kesken, ja lähteä kanssani kävelylle. Harmi että en voinut napata suoraan tuota vain riimusta mukaan. Kilpailualueella oli pakko käyttää suitsia, myös käsihevosalueella.

Kävelyttämässä oli jo Nio Virman kanssa, Miska ja Muumi sekä vahtimassa Aleksi. Sashan tummansininen fleeceloimi oli ottanut hieman aamuheiniä kiinni, ja sain nappailla niitä pois kävellessämme. Meidän lisäksi kävelyttämään tähän aikaan olivat tulleet parit muutkin ratsukot Hallavalaisten lisäksi. Muun muassa tunnistin kanssani kilpailevan Annin ja Vatun. Suomenhevonen omasi hienon läsin, ja ratsukko oli muutenkin todella toimivan näköinen. Sitten oli hevonen, jonka muistin kilpailevan vaativissa luokissa, ja nimi taisi olla Callahan. Pari muuta ratsukkoa, jota en tunnistanut. Yksi hevonen kylläkin kiinnitti katseeni ulkonäöllään.

 Mustavalkoinen siro, mutta erittäin massiivisen näköinen hevonen. Tamman nutturat näyttivät siltä, että harjaa löytyisi tuolta enemmänkin. Kaikista eniten hevosessa kiinnitti huomiota kumminkin herasilmä keskellä täysin mustaa päätä. Se oli älyttömän lumoava. En oikein saanut katsettani pois hevosesta. Kiusallisesti tammaa taluttava oletettavasti mies osui katseellaan minuun. Kiusaantuneesti käänsin katseeni pois, sillä olihan se nyt kiusallista tuijottaa.

Sasha oli tavallaan hauska. Tuntui että jokaisella tällaisella junnulla oli kimo kiiturihevonen täynnä luonnetta. Sellainen minulla olikin. Tai no oli lainassa. Se riitti.

100cm Hard, Seela Aalia – Shahraiz Aquil, Ride or die

Olimme rantautuneet pääkaupungin sykkeeseen. Hartroof areena möllötti oikealla puolellani. Ympärilläni oli valtava jaba-alue. Vasemmassa suunnassa oli rakennettu pienempi väliaikainen maneesi. Hevosia oli perus ratsastuskoulun puksuttimista, gp-tason hienouksiin. Päällinen tunne silti oli, että eipä tänne kuuluttu. Nyt oltiin jotenkin niin isoilla mestoilla. Aivan liian isoille tt-kisojen ensimmäisiksi osakilpailuiksi.

Aleksi oli ilmoittanut meidän lauantain tt-kilpailun ulkopuolisiin luokkiin, jotta saataisiin vähän kokeilua alle. En oikein osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono asia. Toisaaltahan areena oli varmasti hyvä käydä kerran kokeilemassa yhden radan verran, ennen kuin tosi oli kyseessä. Näillä verukkeilla olimme päätyneet Sashan kanssa samoihin luokkiin, kuin kilpailimme tie tähtiin-kilpailuissakin.

Sasha oli stressaantunut matkasta. Sen pienet rippeet arabista heräsi täällä. Tuon häntä törrötti pystyssä, ja korvat kävivät kovaa vauhtia joka suuntaan. Jabakarsinan pohjaan oli jo muodostunut pieni kävelty kehä tamman toimesta. Nadja lohdutti, että tamma rauhoittuisi parin tunnin jälkeen. Kunhan tajusi, että sillä oli turpakaverit mukana, ja ruokaa tulee vieläkin nokan eteen, ehkä normaaliakin enemmän. En saanut kuulemma alun hämätä itseäni.

 Eipä vissiin, kun olin hämännyt jo. Nio, Elina, Niko, Ciara ja minä lähdettiin jalan nopeasti kulkemaan aluetta läpi, mistä mitäkin löytyisi. Onneksemme Ciara oli käynyt Sprin season openissa ennenkin, joten tuo osasi kävelyttää meitä joillain alueilla ulkomuistista. Hartroof tuntui kentän reunalta aivan loputtomalta. Ajatuskin siitä, että Sasha jaksaisi mennä tämän kokoisella kentällä pitkän radan tuntui hullulta. Tosiasiassa kenttä ei kuitenkaan ollut sen ihmeellisemmän kokoinen. Areenan rakenteet, katsomo ja korkeus sai vain sellaisen tunteen.

Sprins season open oli iso tapahtuma, jossa oli paljoin alueita, järjestäjiä ja ihmisiä. Aleksi, Nadja ja Hannes oli tehnyt tarkat aikataulutukset meille. Onneksemme meillä oli kolme kokeneempaa konkaria mukana. Normaalisti saimme aika vapaasti kulkea hevosten kanssa kilpailualueilla, koska kaikki näkyi suurin piirtein joka paikkaan. Hartroof oli kuitenkin älyttömän iso, joten Aleksi halusi, että hevosten kanssa oli mukana aina yksi vastuuihminen. Toisaaltahan se helpotti ihan hirveästi mieltä. Areenalle tulisi aina joko Aleksi tai Nadja mukaan, ja jaba-alueella Hannes sekä Ohto piti päivää kasassa. Jonkun mielestä toki tämä saattoi kuulostaa holhoukselta, mutta meillä ei ollut kisahoitajia, ja näin me saimme keskittyä kilpailemiseen ja hevoseen, eikä aikatauluihin tai muuhun ylimääräiseen. Tärkein vastuu oli kävelyttämiset, ja itse kisasuoritukset ja niihin valmistautuminen. Helppo nakki, eikö? Niin varmaan olisi, jos sitä tekisi useammin.

Jännittikö? No niin paljon, että en saanut hirveämmin puhuttua koko päivänä.

Minja Jaakkola – Cooper Black IV, 80cm, How to ride

Me oltiin avattu Cooperin kanssa meidän TT taival hyväksytyllä kouluradalla. Tai se oli ollut oikeastaan vaan meidän lämmittelyluokka, mutta tuloksen saaminen tuostakin luokasta oli jo enemmän kuin mitä mä saatoin odottaa ja mua ei jännittänyt niin paljoa lähteä huomenna ainakaan kouluradalle. Meillä olisi vielä edessä esteluokka ja musta tuntui että 60cm esteet ei tainnut olla Cooperille ongelma tai mitään. Musta tuntui että ruunan iso koko oli hommassa se jännittävin asia, mutta me oltiin onneksi päästy Cooperin kanssa harjoittelemaan hyppäämistä ennen tätä päivää joten mä tiesin miten musta ruuna toimisi esteillä ja miten me voitaisiin saada sen kanssa mahdollisimman onnistunut ja hyvä ratasuoritus alle. Tietenkin mieluusti vielä niin että Aleksia ei kaduttaisi että se lainasi mulle hevostaan.

Mä olin antanut ruunan hetken vain olla ja hengähtää, mutta nyt oli taas aika verytellä ruuna ja lähteä toiseen koitokseen. Rata oli onneksi suhteellisen simppeli joten se oli helppo muistaa ja ainoaksi tehtäväksi jäikin ratsastaa Cooper jokaisen esteen ylitse. Pari ekaa estettä mä menin vähän jarrutellen, mutta sen jälkeen mä annoin tumman ruunan liikkua eteenpäin ja mun onnekseni Cooper suoritti jokaisen esteen puhtaasti. Uusinnassakin jokainen puomi pysyi kannattimillaan ja me oltiin tehty Cooperin kanssa ainakin yksi tuplanolla tälle kisaviikonlopulle. Mä olin todella tyytyväinen ja helpottunut siihen tulokseen ja mä toivoin että me voitaisiin jatkaa tumman ruunan kanssa samaa menoa vielä huomennakin, kun edessä oli pääpäivä.

Loppuverkattuani Cooperin ruuna sai pitkän ja huolellisen harjauksen sillä se oli todellakin ansainnut sen ja mä kysyin Aleksilta jos mä saisin hieroa ruunaan vähän linimenttiäkin, jotta se olisi varmasti valmis seuraavan päivän koitokseen. Ruunan ollessa hoidettuna mä putsasin vielä varusteet huolellisesti ennen kuin omat saappaat kokivat samanlaisen putsauksen. Illasta vielä Cooper pääsi kävelylle ja mä venyttelin ruunan kanssa vähän porkkanan palojen avustuksella. Jättäessäni ruunan mutustelemaan iltaheiniään, mä en voinut kuin toivoa että se hyppäisi seuraavana päivänä vielä toisenkin tuplanollan ja tietenkin että meidän koulurata menisi putkeen.

Luokka 5 60cm Mikkel van Leeuwen – Moonshine Chick, Ride or Die

Mun ja Muumin eka esteluokka oli mennyt ihan penkin alle. Ei meidän koululuokkakaan ollut mennyt mitenkään mahtavasti mutta mä olin ehkä ajatellut sen johtuvan vain jännityksestä sillä täälä oli ulkomailtakin kisaajia ja mä en ollut ihan varma, mutta musta tuntui että mä olin kuullut jossain kohtaa hollantia. Mä toivoin että kukaan ei olisi yhdistänyt mua isään, vaikka mä tiesin että se oli turha toivo ja oikeastaan mä enää toivoinkin että mun paljastumisesta ei aiheutuisi ongelmia kenellekkään Hallavalaisista.

Mä olin ratsastanut Muumia liian varovaisesti esteradalla minkä vuoksi ponitamma oli esitellyt bravuuriaan ja se oli laukannut ensimmäisestä esteestä ohi. Vasta sen jälkeen mä olin jotenkin tajunnut että munhan piti oikeasti ratsastaa ponia eikä vain toivoa että se menee esteiden ylitse ja meidän radassa alkoi olemaan järkeä. Loppuradan mä en tainnut keskittyä kuin vain siihen että mä saisin Muumin jokaisesta esteestä ylitse ja toivoa että yksikään puomi ei enää tippuisi.

Lopulta me oltiin hitaimpia neljän virhe pisteen ratsukoita ja me jäätiin tällä tuloksella luokan toiseksi viimeiseksi. Mä toivoin että kaikki olisi vain tyytyväisiä siitä että muiden kouluradat sekä esteradat olivat menneet paremmin, sillä ainakin Minja oli ottanut sijoituksen samassa luokassa. Antaessani Muumin ravata verryttelyssä hetken ennen kuin ponitamma sai vielä kävellä loppukäynnit, mä olin pettynyt siihen miten huonosti mä olin ratsastanut ja että mä olin saattanut unohtaa sen asian että Muumia piti oikeasti ratsastaa. Mua alkoi jännittämään ihan hirveästi se, mitä huomenna tapahtuisi ja että mokaisinko mä yhtä hienosti sillä radalla, jolla oli oikeasti väliä.

Mä yritin vakuutella kaikille että mä olin ok vaikka mä en oikeasti ollut, mutta mä halusin vain olla rauhassa ja yrittää keksiä että miten mä muistaisin huomenna ratsastaa heti alusta asti ja saada Muumin hyppäämään jokaisen esteen oikeassa järjestyksessä sekä mieluusti vielä niin että jokainen puomi jäisi kannattimilleen, vaikkakin esteet ei hirveän isoja olleet. Ehkä mun olisi pitänyt osallistua Muumin kanssa parille extra estetunnille ennen kisoja…

Luokka 5 Mikkel van Leeuwen – Moonshine Chick, Ride or Die, 60cm

Tie Tähtiin kisa olisi seuraavana sunnuntaina. Mä en tiennyt oltaisiinko me Muumin kanssa valmiita ottamaan osaa, mutta mä yrittäisin ainakin parhaani sen suhteen että me pärjättäisiin kisoissa. Mä en ollut pitkään aikaan kisannut kahta luokkaa samana päivänä joten mä en tiennyt että miten meidän kisat menisi. Meillä olisi onneksi lauantaina jo samat luokat kisattavana, joten mä pääsisin kokeilemaan että miten meillä voisi sujua sunnuntaina. Mä toivoin että kaikki virheet tapahtuisivat noissa luokissa ja että mä voisin ratsastaa sunnuntaina paljon paremmin. Toisaalta mä en tiennyt että olisiko sittenkin ollut parempi vain kisata sunnuntaina, sillä jos paikalla olisi jotain, jotka olisi tuntenut isän niin pitäisikö ne mua ihan liikaa silmätikkuna? Vai olisiko mulla mahdollisuus lunastaa mun paikkani ihan omilla meriiteilläni? En mä tiennyt olisiko mulla mahdollisuutta luoda ikinä uraa omilla meriiteillä kun kaikki varmasti pitäisi mua aina ja ikuisesti huippuratsastaja Bastian van Leeuwenin poikana ja mä varmaan aina ja ikuisesti kulkisin isän varjoissa ratsastuspiireissä.

Mä saatoin tänään ottaa viimeiset puomitreenit omatoimisesti ennen kuin olisi kisaviikko. Mä olin pyytänyt muilta apuja puomien kanssa ja nyt mulla oli maneesissa muutama puomi siten että mä saatoin ylittää niitä ravissa ja laukassa sekä pari puomeista oli myös ihan matalina kavaletteina. Mua jännitti mennä puomeja omatoimisesti vaikka mä olinkin saanut harjoitella niitä jo useamman kerran. Kuitenkin yleensä joku oli ollut mun kaverina, mutta tällä kertaa mä en ollut varma että olisiko kukaan tulossa mun kanssa yhtä aikaa ratsastamaan. Harjattuani Muumin huolellisesti ja varustettuani ponitamman oli aika lähteä taluttamaan sitä maneesiin. Kun mä nousin maneesissa Muumin selkään, mä tajusin että mä olisin tänään oikeasti itse vastuussa siitä että ponitamma liikkuisi hyvin ja kaikki menisi muutenkin putkeen.

Kun mä annoin Muumin kävellä mä yritin pitää huolen siitä että ponitamma liikkuisi koko ajan reippaasti eteenpäin ja että mä saisin sen askeltamaan eteenpäin silloin kun mä pyysin sitä ja että se hidasti silloin kun mä halusin. Lopulta mä uskalsin kääntää Muumin ensimmäiselle puomille, ja mä ylitinkin sen muutamaan kertaan käynnissä molemmista suunnista, ennen kuin mä siirsin ponitamman raviin. Ravissa mä tein samoja juttuja ja muutenkin vain yritin pitää mielessä kaiken mitä Hannes, Nadja ja Aleksi on opettanut tunneilla ja miten mä muistin Muumin liikkuneen tosi hyvin.

Vauhdin kasvaessa ponitamma yritti alkaa mutkittelemaan puomeilla ja mä jouduin oikeasti pitää huolta siitä että Muumi liikkuisi sinne minne sen pitäisikin ja että se ylittäisi puomit keskeltä, eikä jostain päästä. Hitaasti ja varmasti kuitenkin ponitamma suoritti tehtävät ja lopulta me saatiin jopa laukassa hyviä suorituksia. Mä en tiennyt että olisiko mun pitänyt ottaa Muumin kanssa vielä toistoja, mutta mä olin lopulta tyytyväinen siihen miten ponitamma meni joten mä annoin Muumin vielä hetken ravata, ennen kuin mä siirsin sen käyntiin.

”Se meni Miska tosi hienosti” Aleksin ääni kuului jostain ja vasta nyt tajusin miehen istuvan Hanneksen kanssa katsomossa.
”Mie sanoisin että se sais liikkua ihan vähä eteenpiä, mutta muuten se oli hyvä”
Juttelimme molempien kanssa ratsastuksesta, ennen kuin pysäytin Muumin ja palasin ponitamman kanssa talliin. Ehkä mä voisin osata luoda itselleni nimen ratsastusmaailmassa. Huolimatta siitä että mä olin Bastian van Leeuwenin poika.