Hallava on pieni perinteinen ratsastuskoulu virtuaalisen Suomen maalaismaisemissa. Meillä keskitytään monipuoliseen tarinatoimintaan, joka rakentuu ratsastuskoulun arjen ympärille. Kaikille Hallavan neljälletoista tuntihevoselle otetaan omat hoitajat, jotka värittävät tallin elämää omilla tarinoillaan. Lisäksi Hallavassa on paikkoja myös yksityisille hevosille, jos hevosenhoitajan näkökulmasta kirjoittaminen ei inspiroi vaan haluat tarinoida hevosen omistajan elämästä. Kaikki Hallavan kävijöiden kirjoittamat tarinat löytyvät meidän omalta foorumilta, jossa myös kaikki tapahtumat, kuten ratsastustunnit, leirit ja kilpailut järjestetään. Täältä tarinahevoskollektiivin sivuilta löydät tallin ylläpitäjän (Alex) kirjoittamat tarinat, ja jatkossa ehkä myös muiden käyttäjien rustailemia juttuja.
Kisapreppiä
Jos millään tasolla oli mahdollista olla enempää sekaisin kuin mitä jo ennemmin oli, niin tänään oli juuri sellainen päivä. Olin herännyt aamulla puhelimeni soimiseen ja linjan toisessa päässä oli kukapa muukaan kuin mr. Andrews. Herra oli sättinyt minut surkeasta ratsastuksesta ilman isompia tervehdyksiä tai muitakaan hyvän huomenen toivotuksia ja toivoin tässä vaiheessa niin paljon, että mies olisi viettänyt edellisen yön Skypessä eikä nukkumassa, jotta hänellä ei olisi ollut niin suurta mahdollisuutta kiukutella minulle heti aamusta.
“Trev if you can’t cope that your student is shit time to time, I’m willing to seek a new trainer closer to home” kivahdin miehelle hänen monologinsa päätyttyä.
“Well I wouldn’t say it like that.” toinen puolustautui ja kuulin miten mies maiskutti hevosta liikkeelle linjan toisessa päässä.
“Mä en vaan jaksais tätä just nyt. Mulla on ollu ihan super huono viikko ja tämmönen herätys ei auta.” jatkoin kiukutteluani miehelle.
“Okei. Anteks. But the video wasn’t the strongest ride from you.” Trevor pahoitteli, ennen kuin siirtyi antamaan muutaman vinkin huomiselle. Lopetettuamme puhelumme join vielä toisen kupin kahvia vain saadakseni itseni rauhoittumaan, ennen kuin puin tallivaatteet päälleni ja suuntasin Hallavaan.
Tallilla meno oli jo onneksi rauhoittunut tuntien jälkeen, joten tallissa ei kovinkaan montaa ihmistä näkynyt. Muutaman karsinan edessä näin harjapakin, joten joitain tuntilaisia oli vielä paikalla. Kävin tallituvassa sen verran, että sain oman kypäräni ja Liljan suitset ennen kuin suuntasin tammani tarhalle. Moikattuani Liljaa ja rapsutettuani tammaa pujotin sille suitset päähän ja talutin sen ulos tarhastaan ja tallin eteen, jossa nousin jakkaralta Liljan selkään, ennen kuin maiskutin tammani liikkeelle ja aloin myötäilemään sen käynnin liikettä suunnatessamme hiekkateille.
Antaessani Liljan kävellä pitkin ohjin, mietin kaikkea mitä oli tapahtunut viime aikoina, alkaen minun ja Ohton väleistä, päättyen aina torstaiseen paniikkikohtaukseeni. En oikein tiennyt mistä päin ja millä tavalla minun olisi paras lähteä purkamaan tätä ongelmavyyhtiä, sillä minulla ei ollut oikeastaan ketään, kenelle olisin voinut puhua ihan huoletta ja suoraan ongelmistani. Okei, ehkä Niko oli tällä hetkellä lähin vaste ystävälle, mutta tiesin että miehellä oli omat ongelmansa Seelan ja Ciaran kanssa. Toisaalta voisin ehkä puhua myös Aleksille, sillä ongelmani osaksi olisivat myös talliin liittyviä, mutta en taas halunnut hänenkään harteilleen kaataa ongelmiani. Pohtiessani tätä kysymystä pitkään, tulin siihen lopputulemaan, että ainut, jolle voisin oikeasti puhua sydämeni kyllyydestä, olisi allani laiskasti löntystelevä Lilja. Eihän tammastani psykologiksi ollut, mutta ainakaan se ei voinut sanoa vastaankaan.
“Mie jo melkein huolestuin teistä” Aleksi tuumasi isällisen toruvalla ilmeellä, kun pysäytin Liljan tallipihaan.
“Sori, mulla oli vaan liikaa ajateltavaa ja mun piti saada olla yksin niin jotenkin tuntu siltä, että maastossa olis paras selvittää päänsä, kun saisin olla sielä ainakin yksin.” vastasin miehelle, joka oli napannut Liljan toisesta ohjasta kiinni, jotta tamma pysyisi paikallaan niin kauan, että pääsisin sen selästä alas.
“Ja onko siun kannattavaa maastoilla ilman satulaa ihan vielä?” mies jatkoi äänensävyllä, joka oli neutraali, mutta kysyvä sekä ihmettelevä samaan aikaan ja hämmästelin itsekseni miehen taitoa pysyä puolueettomana mutta silti selvänä auktoriteettina.
“Ehkä ei toisaalta ihan vielä, mutta kai tääki menee vaan yleisen idiotismin pariin mun osalta.” sanoin nolona samalla kun näpertelin Liljan ohjia kädessäni. Aleksi ei kuitenkaan enään kommentoinut mitään, vaan jatkoi minne ikinä, olikaan menossa ja itse kävin palauttamassa Liljan tarhaansa, jossa sitä odottikin päiväheinät.
Palatessani talliin jätin Liljan suitset jo valmiiksi pesariin ja kävin hakemassa sen satulan, sekä pari pyyhettä ja saippuan ennen kuin valloitin puolet pesarista ja aloin puunaamaan Liljan varusteita kisakuntoon. Jollain tavalla onnistuin pitämään kaikki ajatukset kurissa ja oikeastaan koko varusteiden pesu sujui enemmänkin ameba moodissa ja saatuani kaikki varusteet pestyä pääsinkin pakkaamaan kisakamoja seuraavalle päivälle.
Melkein voitettiin!
ylläpitoponina Vaakku
Mun kädet tärisi kun mä seisoin kentän laidalla katsomassa kun
edellisen luokan sijoittuneet kutsuttiin palkintojenjakoon. Maisa oli
tullut kolmanneksi ja nainen hymyili korvasta korvaan. Vaikka mua
jännitti oman luokan alku aivan jäätävästi, en mä voinut olla
riemuitsematta tiimikaverin hyvää menestystä. Seela seisoi mun vierellä,
ja yhdessä me tuuletettiin Maisan ja Savun lähtiessä kunniakierrokselle
valkoinen rusetti suitsissa viuhuen.
Mun katse harhaili onnellisesta ratsukosta esteisiin, joita sijoittuneet
kiersivät villissä laukassa. Ne oli ennen palkintojen jakoa nostettu
mun luokan korkeudelle eli metriin. Ne näytti valtavilta.
Me ei tosiaan oltu vielä kertaakaan menty Vaakun kanssa kokonaista
metrin rataa, saati sitten kisattu sillä tasolla. Kaheksastakympistä
meillä kyllä oli kisakokemusta viime syksyltä, mutta nän korkeita
esteitä me oltiin hypitty vaan ratsutallilla muutamien esteiden
sarjoina. Me ei oltu todellakaan Vaakun omistajien Naavan ja Elyssan
kanssa suunniteltu metrin luokan kisaamista vielä näin aikaisin
keväällä. Nyt mua kadutti, että olin päättänyt ottaa riskin. Se vähän
lohdutti, että Seela oli Savun kanssa samassa tilanteessa.
Kun palkintojenjako oli ohi, päästettiin meidät metrin luokkaa
kisaavat kävelemään rataa. Mua jännitti niin paljon, etten oikein edes
ehtinyt noteerata muita mun kanssa samassa luokassa kisaavia. Jessen mä
näin sivusilmällä ja mietin mitenköhän sillä on mennyt. Hevosten kanssa
ja elämässä noin muutenkin. Ei me oltu ikinä oltu mitenkään erityisen
läheisiä, mutta puuhattiin kuitenkin aika pitkään samalla tallilla.
Oisin halunnut kävellä Ohton, mun tiimikaverin, kanssa rataa, mutta
sillä oli Alana käsipuolessa, enkä mä uskaltanut. Jos maailmanluokan
ratsastaja olisi jollain ilveellä kiinnittänyt huomiota siihen, että mä
ratsastin suomenhevosella – mitä mä vahvasti epäilin, koska miksi sitä
ois mun ratsut kiinnostanut – se olisi varmasti pitänyt mua ihan
idioottina, jos oisin kävellyt rataa Ohton kanssa, jonka hevosella oli
varmaan monta metriä pidempi laukka.
Niinpä mä kävelin Seelan kanssa. Ei me paljoa juteltu, mutta pohdittiin
yhdessä muutamia lähestymisiä meidän ponien askeleille sopiviksi.
Radan kävelyn jälkeen mä kiiruhdin talliin. Me lähdettäisiin
yhdeksäntinä, joten en ollut vielä verrytellyt Vaakkua esteitä varten.
Toki se oli mennyt jo koululuokan – jossa me muuten sijoitettiin täysin
odotusten vastaisesti viidensiksi (!!!) – ja mä olin kävelyttänyt
Vaakkua ennen radan kävelyä, joten enää ei tarvitsisi kuin ottaa vähän
ravia ja muutama verryttelyhyppy.
Ori seisoi tomerana karsinassaan estesuojat jo valmiiksi jaloissa.
Satula ja suitset odottivat karsinan edustalla. Mä nappasin suitset
mukaani ja heitin ensimmäisenä ohjat kaulalle. Vaakku otti onneksi
todella nätisti kuolaimet suuhunsa ja mä sain kiinnitettyä kaikki
soljet.
Siinä vaiheessa mä huomasin orin harjan. Vaakku oli mennyt hinkkaamaan
ranskanlettiä varmaan karsinan seinää vasten, koska nyt se oli aivan
räjähtäneen näköinen! Ei auttanut kuin purkaa koko letti. Yritin vähän
sormin haroa harjaa suoraksi, sillä mulla ei ollut aikaa lähteä hakemaan
harjakoria satuahuoneesta. Lopulta mun oli vaan pakko luovuttaa ja
siirtyä satulan kimppuun.
Nopeasti silmäiltyäni, ettei Vaakku ollut ehtinyt piehtaroida tai muuten
sotkea turkkiaan, nostin satulan sen selkään. Ori ei onneksi yrittänyt
lähteä pyörimään vaikka olikin irti karsinassa ja mä sain helposti
suoristettua satulahuovan ja kiinnitettyä satulavyön. Omat varusteet
mulla oli jo niskassa turvaliiviä myöten, joten pääsin saman tien
lähtemään kohti maneesia.
Kentän laidalla mä aloin taas täristä. Verryttely ei ollut mennyt
ihan hirveän hyvin, Vaakku oli tuntunut hätäiseltä ja keskittymiskyky
oli ollut lähes nollassa. Täällä kentällä se tosin tuntu
rauhallisemmalta, kun maneesin pimeät nurkat ei ollut hyökkäämässä
kimppuun ja ohi ei viuhunut laukkaavia hevosia. Ohto hymyili mulle
jännittyneenä kun meidän katseet kohtasi. Mä näytin varmaan ihan
samalta: silmät pyöreinä, suu tiukkana viivana, iho kalpeana ja otsa
hikisenä.
Radalla laukkaava ahaltek tuli maaliin ja katsomo täyttyi taputuksista.
”Seuraavana radalle Ohto Forvik ratsullaan Took One Look, valmistautuu
Sora Hunt ja Jesse Lehtoniemi”, kuului kaiuttimista. Mä tunsin kuinka
mun sydän alkoi takoa kurkussa asti. Ohto nosti Tokolla ravin ja lähti
ratsastamaan kentän toiseen päätyyn, samalla kun Jesse ratsasti komealla
mustalla suomenhevosella portista sisään. Mun teki mieli moikata, mutta
Jesse näytti niin keskittyneeltä omaan tulevaan suoritukseensa, etten
saanut siihen katsekontaktia.
Ohton rata meni kuin sumussa, enkä mä lopulta edes tiennyt oliko se
pudottanut puomeja vai ei. Mun korvissa kohisi. Mä keräsin Vaakun ohjat
paremmin käsiini kun kuulutus kävi ja nostin laukan. Me laukattiin
ympyrä muurin ohi, mä nostin käteni lippaan tervehdykseksi ja sitten
kuului pillin vihellys. Vaakku terästäytyi. Sen korvat sojotti
tötteröllä eteenpäin ja laukkaan tuli uutta ponneekkuutta. Mä hain
katseellani ensimmäistä estettä ja sitten mentiin.
Vaakku oli aivan todella hyvä radalla! Se ponnisti jokaiselle
esteelle voimakkaasti vetäen etujalat melkein mahapanssariin kiinni ja
imi hyvin aina seuraavalle esteelle. Mun tehtäväksi jäi vaan aina uuden
esteen osoittaminen sille ja Vaakku hoiti meidät yli esteestä toisensa
jälkeen. Aluksi mua jännitti aivan sikana ja mun kaikki keskittyminen
meni radan muistamiseen. Sarjan jälkeen mut kuitenkin täytti niin suuri
riemu onnistuneesta linjasta ja Vaakun upeista hypyistä, että mä unohdin
ihan kokonaan jännittää. Mä vaan nautin täysin rinnoin ja aloin
oikeasti ratsastamaan pelkän kyydissä matkustamisen sijaan. Me saatiin
viimeiselle linjalle hyvä, rauhallinen käännös ja mä sain suoristettua
Vaakun hyvin ensimmäiselle esteelle. Yks, kaks, kolme – mä laskin ääneen
esteiden väliin tulevat askeleet ja painoin pohkeeni Vaakun kylkiin.
Ori lensi viimeisenkin esteen yli eikä kolahdusta tai pillin vihellystä
kuulunut.
Sekunnin sadasosan ajan mä olin hämilläni siitä, missä uusintaradan
ensimmäinen este sijaitsi, mutta pian mun katse tavoitti sen
diagonaalilta. Nyt ei ollut aikaa hukattavaksi.
Mä käänsin niin hyvin kuin vain ikinä osasin, johtavalla ohjalla ja
ulkopohkeella kovan maiskutuksen kera, ja sain Vaakun kääntymään
mahdollisimman tiiviin kaarteen. Vaakku oli vähän epäröinyt muurille
perusradalla, mutta nyt mulla oli täysi luotto siihen. Annoin ohjaa ja
tunsin kuinka Vaakku venytti askeltaan. Me lennettiin puhtaasti jämerän
esteen yli ja jatkettiin reippaassa laukassa esteelle numero 12. Mä en
ratsastanut kunnolla kulmaan, jolloin me tultiin esteelle aina vinossa,
ja vieläpä ihan hurjassa vaihdissa. Vaakku kuitenkin selvisi esteestä
taistelemalla yli ja mä käänsin orin pitkälle sivulle. Mä tunsin kuinka
Vaakku imi esteelle ja rekisteröi selvästi sen takana samalla linjalla
olevan esteen, joka me oltiin tuntu perusradalla. Mä istuin alas
satulaan ja pidätin kaikella mun tahdonvoimalla. Vaakku tuntui hetken
siltä, ettei se välittäisi tippaakaan mun pidätteistä, mutta lopulta
kuitenkin hidasti askeltaan. Me tultiin aika juureen esteelle numero 13
ja mä johdin sisäohjalla jo esteen päällä, ettei Vaakku vaan missään
nimessä jatkaisi suoraan. Mun tasapaino vähän horjahti, kun Vaakku lähti
hetken miettimisen jälkeen kuitenkin kaartamaan oikeaan suuntaan, mutta
painoin vaan pohkeet kiinni sen kylkiin ja ohjasin kuin ihmeen kaupalla
oikealle esteelle. Onneksi Vaakku oli niin hyvin kuulolla ja käännös
toiseksi viimeiselle esteelle onnistui. Sitten olikin aika kaasuttaa
aivan täysiä sarjaesteen ohi. Mä näytin varmaan ihan
länkkäriratsastajalta työntäessäni kättä eteen ja Vaakun venyttäessä
askeltaan. Ennen kulmaa mä isuin syvemmälle satulaan, siirsin katseen
kohti estettä ja käänsin ulkoavuilla. Vaakku oli aivan kallellaan
kaarteessa, mutta pysyi kuitenkin pystyssä jalkoen rummuttaessa kentän
pohjaa hurjaa tahtia. Viimeinen hyppy tuli eteen äkkiä ja hetken ajan mä
olin ihan varma että se tippuisi. Kolahdusta ei kuitenkaan kuulunut ja
yleisö räjähti taputuksiin. Me oltiin tehty se! Puhdas rata! Mä en ollut
varmaan koskaan hymyillyt niin paljon kun sillä hetkellä, kun mä
taputin kaksin käsin pärskivän Vaakun kaulaa.
Kisajännitystä
ylläpitoponina Vaakku
”Muista syödä aamupalaa!” kuului mun isän huuto alakerrasta. Kello
oli 8:30 ja kaikki oli vielä ihan levällään. Mä olin just saanut
piirrettyä rajaukset mun yläluomiin ja vedettyä kikkarat tiukalle
päänmyötäiselle ponnarille niskaan. Urheilukassi oli avonaisena mun
sängyn päällä ja tarkastin varmaan viidennen kerran, että kaikki oli
mukana: valkoiset kisahousut, kisatakki, letityskuminauhat,
ratsastussaappaat, lompakko… Ratsastushanskat ja kypärä oli jo tallilla,
niitä ei tarvitsisi erikseen pakata.
Mä seisoin keskellä mun huonetta ja katsoin kuumeisena ympärilleni, mitä
puuttui? Kannukset! Ja kisanumero! Voi mä oisin ollut niin vihainen
itselleni, jos ne ois nyt jäänyt kotiin. Mä kaivoin esineet lipastostani
ja heitin kassini sivutaskuun. Nyt pitäisi olla kaikki. Kisapaita mulla
oli päällä ja jalassa tallifarkut, mitkä vaihtaisin kisahousuihin
tallituvan vessassa just ennen omaa luokkaani.
”Mä tein sulle pari voileipää, tuu nyt syömään!” käsky kuului uudemman kerran.
”Joo ihan just!” mä huusin vastaukseksi. Nappasin yöpöydältä mun
aktiivisuusrannekkeen, jota en kyllä ihan hirmu usein muistanut käyttää,
mutta tänään se tulisi tarpeeseen. Kännykkä ei varmasti pysyisi koko
päivää matkassa mukana, ja kellon aika oli kisoissa tärkeää
informaatiota. Mä vedin kaapista puhtaan hupparin päälle ja katsoin
itseäni peilistä. En ainakaan ollut ihan niin rönttösen näkönen kun
tallilla yleensä. Työnsin vielä yhden pinnin mun ohimolle, taivuttaen
viimeisenkin karanneen hiuskiehkuran takaisin päätä vasten.
”Sun täytyy syödä jotain, ennen kun lähdet!”
”Joo, joo iskä! Mä syön!”
”Etkös sä sanonut, että varttia vaille piti lähteä?”
”JOOOO!” nyt mä karjuin jo ihan pää punasena. Kai mä nyt itse muistin mitä olin sanonut.
Vetäisin kassin vetoketjun kiinni yhdellä nopealla liikkeellä, heitin
sen mun olalle ja tömistelin rappuset alakertaan täyttä vauhtia. Mä
nappasin edellisenä iltana täyttämäni juomapullon jääkaapista, isän
tekemät voileivät keittiönpöydältä, ja työnsin sitten jalkani
lenkkareihin työntäen samalla ulko-oven auki.
”Tuu jo, me myöhästytään!” huusin isälleni, joka varmaan istui vielä olohuoneen sohvalla.
Lopulta se olin mä, joka istui auton penkillä ainakin kaksi minuuttia
odottaen, että isä sai ulkovaatteet päälle. No ainakin sain syötyä mun
aamiaista siinä.
”Sä unohdit sun takin”, isä työnsi punaisen tuulitakin mun syliin asettuessaan ratin taakse.
”Tääl on ihan lämmin, en mä tarvii.”
”No ota nyt kuitenkin mukaan, joudut olemaan koko päivän ulkona.”
Tallissa kävi kova kuhina. Mä moikkasin ainakin Alisaa, Nessaa,
Inkaa, Emilyä, Nioa, Alvaa ja Rheaa matkalla parkkipaikalta tallituvan
kautta talliin. Lisäksi paikka kuhisi muilta talleilta tulleita
kisaajia. Varsinkin Lehtovaaran rekka kiinnitti mun huomion. Moni niistä
olisi kisaamassa ensimmäisissä luokissa ja hevosia oltiin jo
kävelyttämässä pitkän matkan jäljiltä, osaa jo varustettiinkin. Vaakku
seisoi karsinassaan tomeran näköisenä. Vaikka se olikin vähän
rauhallisemmassa orinurkkauksessa, kulki karsinan ohi jatkuvasti
ihmisiä, jotka saapuivat tallituvan puolelta. Mä pysähdyin hetkeksi
silittämään Vaakun turpaa kaltereiden läpi ja kiiruhdin sitten hakemaan
harjakorin satulahuoneesta. Tällä kertaa mä sidoin Vaakun karsinaan
kiinni, vaikka ratsutallilla yleensä hoidin sen vapaana. Vaikka Vaakku
olikin ori, oli se nimensä mukaan vaaraton. Kuitenkin tuntemattomammassa
ympäristössä, ja varsinkin tällaisenä päivänä kun ilmassa selvästi
leijaili jännittyneisyyden ilmapiiri, kannatti pelata varman päälle.
Vaakku ei ihan hirveästi välittänyt mun paapomisesta, vaan se keskittyi
kuuntelemaan tallin ääniä korvat tötteröllä. Välillä se liikahti vähän
levottomasti suuntaan jos toiseenkin, mutta pääasiassa mä sain ihan
rauhassa harjata sen karvan kiiltävän puhtaaksi. Mä olin eilen siistinyt
sen vuohiskarvat ja leikannut hännän tasaiseksi, mutten ollut ihan
päättänyt mitä tekisin sen harjalle – jos mitään. Vaakun punertava harja
oli ihan hirmu paksu, muttei kovin pitkä. Verkkoletti olisi vaikea
saada pysymään muodossaan ja sykeröistä taas tulisi ihan naurettavan
kokoisia palloja sen niskaan. Mä selvitin ensin sekä harjan että hännän
kokonaan takuista ja lähdin sitten kokeilemaan, jospa saisin
ranskanletin aikaan. Onneksi mulla oli aika paljon kokemusta
kurittomista hiuksista, joten Vaakun harja taipui aika kivasti mun
tahtooni. Vähän letti lähti kiemurtelemaan hassusti sään etupuolella,
mutta oli se ainakin vähän siistimpi, kuin jos pörrö olisi ollut ihan
vaan auki. Jospa se ainakin koululuokan ajan kestäisi paikoillaan,
sitten mä voisin miettiä, mitä tekisin esteluokkaa ajatellen.
Mä olin juuri sopivasti saanut Vaakulle kevyen loimen niskaan, kun
tallin käytävltä alkoi kuulua kavioiden kopinaa. Siis enemmän kavioita
kuin mitä siinä oli aamun aikana aikaisemmin liikkunut. Mä kurkkasin
käytävälle ja huomasin, että koko ensimmäisen luokan Hallavakööri oli
matkalla ulos. Unna näytti siltä, että se pyörtyisi ihan just, ja Nessa
hymyili itsevarmasti. Mä nappasin takkini Vaakun karsinan viereisestä
koukusta ja kiirehdin sitten muiden mukaan. Mä toimisin verkkavalvojana
ekat pari luokkaa. Mun vatsassa muljahti, kun ajattelin että tästä ne
kisat nyt sitten alkaisi.
Esteponit
ylläpitoponina Vaakku
”Miksi musta tuntuu, että mut laitetaan aina kaikkiin hanttihommiin?”
Nio valitti mönkkärin ratista. ”Älä hei yhtään valita, sä et oo vielä
kantanu puomin puomia”, Maisa piikitteli takaisin. Me oltiin Maisan ja
Kassun kanssa kannettu kohta suurin osa Hallavan estetolpista ja
-puomeista mönkijän perässä roikkuvaan perävaunuun. Aleksi oli aamulla
alkeistunnin jälkeen ilmoittanut meille paikallaolijoille, että esteiden
roudaaminen kentälle huomisia kisoja varten olisi meidän vastuulla. Osa
oli toki jo paikalla Alanan estevalmennuksen jäljiltä, mutta kaikkein
painavimmat – kuten muuri ja lankkuesteet – oli vielä piilotellut
maneesin laitojen takana. Mä pyyhkäisin hikeä mun pipon alta. Missä
vaiheessa oli tullut näin kevät ja lämmin sää?
”Onks kaikki kyydissä?” Nio kysyi malttamattomana. ”Joo nyt on”, Maisa
vastasi ja lisäsi sitten mulle hiljaisemalla äänessä samalla pyöräyttäen
silmiään: ”Ois menny nopeemmin jos oisit auttanut.” Mä jouduin
pidättelemään naurua ja Nio mulkaisi meitä epäluuloisena. Kassu hyppäsi
Nion taakse mönkkärin kyytiin ja kietoi kädet tuon ympärille. Mun
sydämessä ailahti ehkä ihan pikkasen kun mietin, että ois ollu niin
mukavaa, jos mä oisin ollut siinä Kassun edessä. Mutta no, ne oli
menneen talven lumia ne. Ja mähän en itseäni millään yksipuolisilla
rakkaushuolilla sekoittaisi päivää ennen kisoja.
Me lompsittiin Maisan kanssa mönkkärillä kaahottavien poikien perässä
kohti kenttää, jonne esteet pitäisi vielä purkaa. ”Haluutko sä tulla
Savun kanssa hyppää vähän esteitä, kun ollaan saatu tää homma tehtyä?”
Maisa vilkaisi tarhan suuntaan, jossa Savu nautti kevätauringosta. ”Mä
en oo ihan varma, oisko se hyvä kisoja ajatellen. Aleksi kyllä sano,
että voisin vielä liikuttaa Savun tänään, kun se meni vaan sillä
alkeistunnilla. Mut onko esteet vähän liian rankat? Savu menee huomenna
kuitenkin kaks esterataa ja yhden kouluradan”, Maisa pohti.
”No jos tuut vaan käppäilemään? Laitat nappulat kuntoon huomista varten.
Jos se on vaikka ihan turtunut niiden alkeistuntilaisten käsittelyssä?”
kannustin virnistäen.
”No voisin mä tulla.”
Lopulta me rakennettiin Nion ja Kassun avustuksella kentälle kaksi ristikkoa pitkälle sivulla ja yhden isomman okserin diagonaalille. Me käytiin hakemassa ponit sisälle ja varustettiin ne aika reippaassa vauhdissa. Aurinko oli jo tunnin päästä laskemassa ja me haluttiin selvitä valosan aikaan vielä takaisin talliin. Vaakku tuntui reippaalta mun taluttaessa sitä kohti kenttää. Jätin sopivan hajuraon edellä menevään Savuun ja säädin sillä aikaa jalustimia kun odottelin vuoroani päästä selkäännousukorokkeelle. Maisa kiipesi ketterästi Savun selkään ja lähti sitten kiertämään uraa. Vaakku oli vähän vaikeampi saada seisomaan paikoillaan korokkeen vieressä, mutta onnistuin kuitenkin heilauttamaan itseni satulaan ennen kuin ori lähti ravaamaan norjanvuonohevosen perään. ”Hei pruuu, oota nyt vähän hätähousu”, sain Vaakun ohjista vetämällä pysähtymään ja noukin jalustimet jalkoihini. Heti kun vähänkään hellitin ohjista, läti Vaakku taas kiitämään kenttää ympäri.
Me juteltiin Maisan kanssa mistäs muustakaan kuin huomisista Tie
Tähtiin kisoista samalla kun mä yritin pitää Vaakun käynnissä. Mä
kerroin odottavani eniten esteluokkaa ja että helposta A:sta mä en
odottanut mitään kovin hyvää tulosta. Maisa kertoi olevansa iloinen,
ettei ollut ilmoittautunut koululuokkaan, ja voisi täysillä keskittyä
esteisiin.
Kun me oltiin kävelty Vaakun mielestä aivan liian pitkään, mä keräsin
ohjia paremmin käteen ja ori lähti kaahottamaan ravissa ennen kuin ehdin
edes pyytää. Se tuntui tietävän että tänään oli esteitä tiedossa, eikä
oikein jaksanut malttaa kun pyysin sitä taipumaan volteille ja
väistämään pohjetta uralta sisällepäin. Lopulta mä luovutin ja vaan
nostin laukan. Vaakku oli heti aktiivinen ja tuntui käteenkin ihan
vastaanottavaiselta, vaikka menohaluja kyllä löytyi. Mä laukkasin ensin
yhden pääty-ympyrän ja ohjasin sitten ristikoille. Ensimmäiselle Vaakku
lähti aika kaukaa ja hyppäs jäätävällä ilmavaralla. Mä osasin onneksi
odottaa sitä ja sain lyhennettyä laukkaa sopivasti ennen toista estettä.
Se me ylitettiin ihan mallikkaasti.
Me tultiin sama tehtävä vielä uudestaan ja vaihdettiin sitten ravin
kautta suuntaa. Kun mä nostin uudestaan laukan ja lähdin ohjaamaan
esteille, Vaakku lähti harppomaan pää taivaissa mun hidastusyrityksistä
huolimatta. Me päästiin ensimmäisestä esteestä jotenkuten, mutta sitten
mä näin parhaaksi ratsastaa voltin esteiden väliin, niin kuumalta ori
tuntui. Toiselle esteelle me tultiin vähän rauhallisemmassa laukassa,
mutta vinoon. Niimpä me päädyttiin toistamaan tätäkin tehtävää voltin
kanssa vielä pari kertaa. Sitten mä annoin Vaakun kävellä hetken, ja
yllytin Maisaa tulemaan kanssa ristikkosarjan. Ratsukko oli ravaillut
sillä aikaa kun me oltiin Vaakun kanssa hypätty ja nyt ne nosti kauniin
hallitun laukan. ”Kato Vaakku, tolleen meijänkin pitäis noi esteet
tulla”, saarnasin ratsulleni. Maisa hyppäsi esteitä kerran kumpaankin
suuntaan ja ratsasti sitten mun vierelle. ”Savu tuntuu tänään tosi
hyvältä! Oispa se huomenna samanlainen.” ”Toivotaan, se näyttikin tosi
kivalle”, kannustin.
Loppuun me hypättiin vielä Vaakun kanssa isompaa okseria, kerran irtona ja kerran kahden ristikon perään. Loppua kohden Vaakkukin tuntui kuuntelevan mua vähän paremmin ja siihen oli sitten hyvä lopettaa. Tänään pitäisi ehtiä vielä putsaamaan varusteet huomisia kisoja varten ja ehkä miettiä Vaakulle jonkinlaisia sykeröitä. Niin ja se koulurata mun pitäis ehdottomasti vielä tänään opetella! Tästä tulisi vielä pitkä ilta…
Riskiryhmä
ylläpitoponina Vaakku
Mun fiilis ei ollut ihan hiveän korkealla laskeutuessani Vaakun
satulasta. Me oltiin käyty tekemässä nopea koulutreeni Hallavan
maneesissa ja ori oli ollut sitä mieltä, että se oli maailman kamalin
paikka. Joka nurkassa oli pieniä vihreitä miehiä ja katsomon laidalle
jätetty fleeceloimi olisi voinut hyökätä päälle hetkellä minä hyvänsä.
Keskittyminen oli siis ollut aivan hukassa, ja vauhtia aivan liikaa.
Nyt tosin Vaakku näytti mun vieressä siltä, että se voisi nukahtaa. Ori
roikotti päätään alhaalla ja silmät olivat puoliksi kiinni. ”Saat sitten
luvan käyttäytyä verkassa nätimmin kun tänään”, mutisin orille samalla
kun mietin miten tulisimme selviämään maneesissa tapahtuvasta
verryttelystä. Ehkä muut hevoset toisivat juuri sen verran turvaa. Tai
sitten Vaakku keskittyisi vaan ja ainoastaan tammoihin, joita kisoihin
mitä luultavimmin olisi tulossa. Joka tapauksessa, mä olin aika varma,
että ainakaan muhun se ei tulisi keskittymään.
Löysäsin satulavyötä ja nostin jalustimet ylös, sitten oli aika
lähteä takaisin talliin. Me oltiin sovittu tiimipalaveri tälle päivälle.
Mä vein Vaakun suoraan sen omaan karsinaan Orionin viereen. Toinen ori
oli vielä tähän aikaan ulkoilemassa, ja vaikka Vaakku olikin näyttänyt
tulevan sen kanssa ihan ok toimeen, tuntui turvallisemmalta puuhata
karsinassa, kun vieressä ei ollut mahdollista häiriötekijää.
Vaakku meni suoraan juomakupille ja mun oli helppo avata ensin suitsista
kaikki soljet. Sitten mä kävin avaamassa satulavyön ja vedin satulan
pois Vaakun selästä. Nappasin vielä ohjista ja niskahihnasta toisella
kädellä kiinni ja vedin suitset orin päästä. Vaakku keskeytti ilomielin
juomisen hetkeksi, jotta pääsi eroon moisista kamppeista. Laitoin
karsinan oven tottuneesti perässäni kiinni ja suuntasin
satulahuoneeseen.
Mä olin jo eilen varannut Vaakun varusteille omat paikat. Satula löysi
tiensä vasempaan nurkkaan alimpaan satulatelineeseen ja kuolaimet
pääsivät sitten pesuun. Niputin suitset, laitoin ne paikoilleen ja
nappasin harjakorista pölärin mukaani. Vaakun karvat pitäisi vielä
suoristaa ennen kun voisin kipittää kokoukseen. Ori saisi jäädä suoraan
karsinaansa odottamaan iltaheiniä, joihin olisi vajaa tunti aikaa.
Mua vähän jännitti vetäessäni tallituvan oven auki, mutta yritin
sysätä tunteen taka-alalle. Mä tiesin, että Maisa kisaisi Savulla
kaheksankympin esteissä ja Aava Muumilla easy-tasolla, joten mistään
huippuratsastajista ei voinut olla kyse. Ohton mä tunsikin jo
entuudestaan, ja vaikken ollut sen kanssa hirveästi ollut missään
tekemisissä, tiesin sen ihan mukavaksi tyypiksi. Kaikki kolme olivat jo
valmiina tuvan pöyvän ääreen kokoontuneena kun mä saavuin paikalle.
”Moikka, mä oon Sora”, moikkasin kaikkia nostaen käden epämääräiseen
vilkutukseen ja löysin sitten tieni pitkälle penkille Ohton viereen.
Ohto mutisi tervehdyksen takaisin, vaikka piti katseensa tiiviisti
kahvikupissaan. ”Heii, mun nimi on Maisa, hoidan sitä vuonohevosta”,
vaaleanpunaisilla hiuksilla varustettu nainen esittäytyi hymyillen.
Hymyilin takaisin. Musta tuntui heti, että meillä tulisi Maisan kanssa
synkkaamaan hyvin. ”Joo mä tiiäs Savun, oon joskus menny sillä
tunnilla”, nuökkäsin. ”Ja mä oon Aava, mut se varmaan kävi jo selväksi”,
mun kanssa saman ikäinen tyttö sanoi varautuneen oloisesti.”
”Krhm”, Ohto karaisi kurkkuaan. ”Aleksi tosiaan ehdotti, että me
piettäisiin pieni tiimipalaveri, ja mietittäisiin meille se joukkuenimi.
Kisat on jo ylihuomenna ja Aleksi ei tiedä mitä se listaan kirjottais.”
”Mitkä muiden tiimien nimet on?” kysyin. Olin kyllä lukenut ne listasta,
mutten ollut silloin kiinnittänyt asiaan sen enemää huomiota.
”Ryhmärämä, Karhukopla ja… Rakettiryhmä”, Maisa muisteli.
”Ai niinkuin Pokemoneissa?” mä virnistin.
”Joo niinhän se tais mennä”, Maisa tirskahti myös.
”Onks kellään hyviä ehdotuksia?” Ohto kysyi ja hörppäsi kahviaan.
Mun pää löi tyhjää ja niin taisi kaikkien muidenkin. Maisa näytti mietteliäältä ja Aava katseli ulos ikkunasta.
”Mulle tulee mieleen vaan jotku yksisarvisjutut ja hattara, kun Maisan
hiukset on niin kivan väriset”, mä hymyilin ehkä vähän nolona kun olin
viitsinyt rikkoa hiljaisuuden.
”Ai! Kiitti”, Maisa kosketti nopeasti poninhäntäänsä. ”Se ei kyllä ehkä
sovi ihan joukkoon muiden Hallavan tiiminimien kanssa”, tuo pohti.
Me oltiin taas muutama tovi hiljaa.
”Entäs… Riskiryhmä? Se ainakin sopis”, keksin yhtäkkiä.
Aava käänsi katseensa epäilevänä muhun ja Ohto vaikutti
välinpitämättömältä. ”Joo! Musta ainakin tuntuu että ihan riskillä
mennää”, Maisa naurahti.
”Joo sitä mä aattelin. Kun Vaakku ei oo vielä kisannut metrin radoilla
ja eiks Muumikin oo aika kova kieltämään?” Ja näin me lopulta päädyttiin
siihen, että meidän tiimin nimeksi tuli Riskiryhmä.
//joka tietysti tänä aikana tarkoittaa jotain ihan muuta xd
Tästä se lähtee
ylläpitoponina Vaakku
Mä en voinut uskoa tätä todeksi. En. Vaan. Voinut. Mä en ymmärtänyt
mitä ihmettä Naava oli voinut mun isälle oikein sanoa, että se oli
suostunut tähän hommaan. Toisaalta Naava oli myös alun alkaenkin saanut
Elyssan suostumaan ratsutallin ostamiseen ja sittemmin majatalon
perustamiseen, että kai sillä täytyi olla jonkinlaisia suostuttelun
lahjoja. Ja jos totta puhutaan, niin kai mun isän oli täytynyt näiden
muutaman vuoden aikana, kun me oltiin Suomessa asuttu, nähdä kuinka
paljon mä rakastin ratsastamista ja kuinka tosissaan mä olin sen
suhteen.
Pakko mun oli itsellenikin myöntää, että mä olin kehittynyt tänä aikana
ihan hurjasti. Viime syksynä me oltiin jopa uskaltauduttu Hallava Cupiin
kisaamaan Vaakun kanssa esteillä kahdeksaakymppiä. Ei se ollut ihan
hirveän hyvin mennyt, sillä silloin Vaakku oli ollut mulle vielä ihan
uus tuttavuus. Oltiin me kuitenkin Kassu ja Olmi voitettu, hah. Nyt me
oltiin talvella otettu vähän rennommin, mutta kaikki tulisi muuttumaan
nyt. Isä oli nimittäin suostunut ottamaan Vaakun mulle Hallavan
ratsastuskoululle ylläpitoon. Me alettaisiin treenaamaan. Ja ihan
hulluna.
Kun mä olin viime viikolla saanut tietää tästä – isä oli pitänyt juhlallisen puheen siitä, kuinka mä aloin pikkuhiljaa kasvamaan aikuiseksi, ja osasin ottaa enemmän vastuuta ja plaa plaa – mä olin mennyt heti ilmoittamaan meidät Vaakun kanssa Tie Tähtiin kisoihin, joista olin muutenkin haaveillut jo pari viime vuotta. Eka mä olin ilmoittautunut medium-tasolle, mutta sitten muhun oli iskenyt joku ihmeen tarmopuuska ja mä olinkin päätynyt vaihtamaan hardiin. Vaikka eihän me oltu ikinä vielä edes hypätty metrin rataa! Mun täytyi olla ihan hullu. Mutta mä halusin näyttää, siis ihan tosissani näyttää, mihin musta olisi. Eikä ykskään ratsastaja ollut tullut huippu-urheilijaksi pysymällä mukaavuusaluella. Ja mä todellakin halusin ammattiratsastajaksi.
Nyt mua alkoi pikkuhiljaa jännittää. Olin kyllä edelleen ihan yhtä innoissani kuin ratsutallilta lähtiessäni, mutta nyt jännitys alkoi viemään tilaa innostukselta. Vaakku käveli mun vieressä kaula pitkänä ja korvat lötköinä puolelta toiselle lerppuen. Sen mielestä tää oli ihan ku mikä tahansa päiväkävely. Se ei tiennyt, että me oltiin matkalla tallille, joka tulisi olemaan sen koti seuraavat pari kuukautta. Hallavan tallirakennus alkoi pikkuhiljaa vilkkua puiden välistä ja perhoset vaan jatko päätöntä lentelyään mun vatsassa. Toisaalta oli ihanaa että ratsastuskoulu oli kävelymatkan päässä ja mä tunsin porukkaa sieltä, mutta toisaalta oli ihan kamalaa. Esimerkiksi Lilyä mä en ollut nähnyt varmaan yli vuoteen ja se varmaan piti mua vieläkin 14-vuotiaana kakarana, joka ei osannut ratsastaa. Mitä se ajattelisi, kun mä tupsahtaisin paikalle orin kanssa? Enkä ees millään hienolla trailerilla, vaan ihan vaan riimun kanssa metsän läpi taluttaen. Silitin Vaakun harjaa siitä turvaa hakien ja astelin sitten päättäväisesti tallin pihaan.
Ei mikään salaisuus
Ratsastuksen opettaja
Olin juuri eteisen peilin ääressä nostamassa hiuksiania ylös
poninhännälle kun keittiöstä kuului leivänpaahtimen omaleimainen
naksadus. Kipitin täyttä vauhtia keittiöön ja jarrutin villasukissani
sivuluisua keittiötason eteen, jossa kaksi täydellisen kullanruskeaa
paahtoleipää nököttivät vieri vieressä. Mikään ei ollut ärsyttävämpää
kuin jäähtynyt paahtoleipä, ja siksi nämä hetket olivat kaikkein
kriittisimmät.
Olin asetellut margariinipurkin ja meetvursipaketin valmiiksi avattuina
leivänpaahtimen eteen, ja puiseen veitseenkin olin jo sipaissut sopivan
kökön levitettä. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten tartuin
päättäväisesti veitseen ja voitelin leipäni ennätysvauhtia. Katsoin
kuinka voi alkoi sulaa kauniisti leivän päälle ja asetin sitten
meetvursiviipaleen. Yhden kummallekin leivälle. Heitin paketit
puolihuolimattomasti takaisin jääkaapin hyllylle ja nappasin sitten
leivät mukaani.
Söin samalla kun keräsin hiukseni uudestaan lenkin sisään ja nappasin
sitten hattuhyllyltä neulotun pannan, jonka vedin päähäni korvia
suojaamaan. Enää ei ollut aivan pipokeli, mutta ilman hattua korvat
varmasti jäätyisivät. Rouskuttelin ensimmäisen kahdesta paahtoleivästäni
loppuun, puistelin muruset paidan rinnuksilta ja puin sitten
goterex-kenkäni ja kevättakkini. Heitin repun selkään ja pysähdyin
sitten hetkeksi miettimään. Mihin olin laskenut kännykkäni?
Taputtelin taskuni läpi ja vilkaisin niin oven vierressä nököttävää
”puhelin”-pöytää – eli siis sitä pöytää jossa ennenvanhaan pidettiin
lankapuhelinta – kuin hattuhyllyäkin. Lopulta kännykkä löytyi
olohuoneesta sohvatyynyjen välistä. Tässä vaiheessa lattiani oli jo
ehtinyt peittyä pieniin kivenmurusiin tömistellessäni kengät jalassa
ympäri taloa, mutta päätin hoitaa asian myöhemmin. Nyt oli jo kiire
tallille, sillä Unna oli varannut yksityistunnin.
”Laula vaan kovaan ääneen, ei täällä oo muita ja katse eteenpäin
esteen yli, ei esteeseen”, kannustin keskeltä kenttää Unnan lähestyessä
ravissa elämänsä ensimmäistä oikeaa estettä. Nainen hapuili Hämä Hämä
Häkin sanoja samalla kun kevensi jännittyneenä, katse liimattuna
tulevaan esteeseen. Lilli ravasi korvat hörössä tasaista tahtia
eteenpäin. Kulma jäi ratsastamatta, mutta poni kaarsi silti nätisti
keskelle ristikkoa. Unna pysyi hyvin kyydissä vaikka Lilli hyppäsikin
melko suuren loikan pienelle ristikolle.
”Jes hyvä Unna! Sehän meni oikein hienosti. Ota vaan rauhassa takaisin
raviin ja tule uudestaan. Ratsasta tällä kertaa paremmin kulmaan ja
suorista siitä sitten esteelle, nyt Lilli tuli vähän vinossa.”
Nainen nyökkäsi päättäväisesti ja ohjasi uudestaan esteelle. Olin
näkevinäni voitonriemuisen hymyn ratsukon ylittäessä esteen uudemman
kerran. ”Se oli jo tosi hyvä! Kun vaan muistat kisoissa ratsastaa hyvät
tiet, niin Lilli kyllä selvittää kaikki esteet hienosti. Ja hengitystä
ei sovi tietenkään unohtaa”, naurahdin. Unnakin näytti jo paljon
rennommalta laukatessaan Lillin kanssa maneesin toiseen päätyyn.
Tunnin jälkeen kävelin vielä Unnan ja Lillin vierellä talliin, ja
juttelimme samalla kuluneesta tunnista ja tulevista Tie Tähtiin
kisoista, jotka olivat varmasti kaikilla tallilaisilla mielessä. Viime
päivinä Hallavassa oli käynyt suurempi kuhina kuin mihin olin näiden
viime kuukausien aikana tottunut, sillä kaikki halusivat treenata
mahdollisimman paljon kisoja varten. Uusia hoitajiakin oli aloittanut
Hallavassa useita, eikä tallissa ollut montaakaan hiljaista hetkeä. Ei
ollut nytkään, sillä Alva ja Rhea päivittelivät kovaan ääneen Hauskan
karvanlähtöä suomenhevostamman karsinasta, Ciara oli varustamassa
Valeraa ja joutui komentamaan punaista tammaa napakasti sen yrittäessä
näykkiä, Alisa ja Nessa istuivat pesarin lattialla putsaamassa
hoitohevostensa harjoja ja satulahuoneesta kuului kolinaa.
En voinut olla hymyilemättä, sillä juuri tällaista omassa
ratsastuskoulussanikin oli ollut niinä parhaimpina aikoina. Tietysti
Hallavassa oli sitä omaa erityislaatuaan, mutta yleisessä tunnelmassa
oli samoja piirteitä. Huomasin alkaneeni viihtyä Hallavassa paremmin
kuin olisin osannut kuvitella.
Aleksikin oli ymmärtäväisempi kuin mitä osasin odottaa, hän kuunteli
ja pohti asioita ennen kuin alkoi vetämään johtopäätöksiä. Mies oli
esimerkiksi suostunut hyvinkin helposti kokeilemaan Miskalla
kuolaimettomia suitsia, vaikka ratsastuskouluissa kuolainten käyttö jäi
usein kyseenalaistamatta. Oli toki niitä vaikeampiakin hetkiä.
Esimerkiksi silloin, kun mies oli nähnyt minut palkkaamassa Savua
porkkananpalasilla opettaessani ponia nostamaan jalkojaan ja pitämään
niitä itse ylhäällä kavioiden puhdistuksen ajan. Aleksi oli vakuuttunut,
että kädestä syöttäminen johtaisi näykkimiseen, eikä selitykseni siitä,
että se on parempi opetustapa kuin paineen lisääminen tai vastaava
”rankaiseminen” meinannut muutaa miehen mielipidettä.
Päädyimme keskustelemaan asiasta pitkään ja lopulta tulimme ratkaisuun,
että ruualla palkkaaminen oli oikein tehtynä hyväksyttävää, mutta muita
kuin henkilökunnan jäseniä siihen ei pitäisi kannustaa. Olin miehen
kanssa samaa mieltä siitä, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, jos
pikkutytöt alkaisivat syöttämään poneille herkkuja ihan vain syöttämisen
ilosta.
”Nadja, tuutko käymään tässä”, Ruskan ääni herätti mut mietteistäni. Harpoin Oskun karsinalle josta ääni oli kuulunut. ”Niin?”
”No siis, mietin vähän että osallistuisin Oskulla Tie Tähtiin kisoihin…”
poika näpersi hoitohevosensa harjaa samalla kun haki sanoja. ”Aleksi
oli sitä mieltä, että tottakai mun pitää osallistua, mutta sanoi että
mun pitäis kysyä sulta mikä taso olis meille hyvä.”
”No mitä sä olit ite ajatellut?”
Tässä kohtaa Ruska tuntui hieman punastuvan. En ollut ennen nähnyt
poikaa noin vaisuna. Olin saanut Ruskasta sellaisen vaikutelman, että
hän uskalsi tilanteessa kuin tilanteessa avata suunsa, mutta nyt joku
näytti selvästi vaivaavan.
”Mä vähän mietin, että jos me mentäisiin metrin luokkaan. Mulla on kyllä
ollut nyt paljon taukoa, mutta haluisin kehittyä. Ja Fonzien kanssa me
hypättiin kisoissa ihan isojakin esteitä. Vaikka se oli kyllä poni.”
Hymyilin Ruskalle samalla kun vastasin: ”Metri kuulostaa ihan hyvältä.
Ja mitä mä oon teidän menoa katsonut, niin luulisin että selviäisitte
siitä metrikahenkympinkin luokasta ihan kunnialla. Osku on taitava
hyppääjä ja kisannut ennenkin sillä tasolla. Meinasitko mennä kans
koulua?”
”Joo kyllä mä ajattelin, vaikka esteet onkin mulle tärkeempi laji”,
Ruska näytti jo rohkaistuneemmalta, vaikka piti edelleenkin äänensä aika
matalana.
”No sitten se hard on varmasti teille hyvä taso. Osku ei varmasti
vaativalla kouluradalla saisi kovin upeita pisteitä, vaikka kyllä me sen
kanssa kertaalleen sitäkin kokeiltiin sillon kun Osku oli vielä
nuorempi.”
”Ootko sä kisannut Oskulla?” tässä vaiheessa Ruskan kiinnostus selvästi heräsi ja jatkoimme keskustelua kuuluvammalla äänellä.
”Joo joo, se oli mulla kisahevosena ennen kun perustin ratsastuskoulun.”
Olin purskahtaa nauruun Ruskan tuijottaessa mua silmät pyöreinä. ”Sulla on oma ratsastuskoulu?”
Huomasin kuinka Oskun karsinan ohi kulkeneet Alisa ja Nessa pysähtyivät
kesken matkan harjaämpärit käsissään. Ciarakin tuntui vilkuilevan meitä
kohti käytävän toiselta puolelta Valeran karsinasta.
”Ei mulla enää ole”, huokaisin hetkessä vakavoituneena. ”Meillä syttyi
tulipalo ennen joulua. Aikalailla koko talli paloi. Johtui
jonkinlaisesta sähköviasta. Kaikki hevoset saatiin kyllä ulos ajoissa.
Osku, Cooper, Toko, Sasha, Muumi ja Milo, sekä yksityisten hevoset.”
Tuntui kun mulla olisi ollut pala kurkussa. Olin kuitenkin ehtinyt jo
käsitellä asiaa useita kuukausia, joten joulun tapahtumat eivät
aiheuttaneet enää pahempia tunnekuohuja. Sitä paitsi eihän asia mikään
salaisuus ollut.
Päädyin kertomaan Ruskalle ja muille paikallaolijoille, kuinka Aleksi
oli nähnyt päivitykseni Facebookissa ja tarjoutunut ottamaan hevoset
Hallavaan ylläpitoon siksi aikaa että saisin järjestettyä niille uuden
paikan. Moni Hallavan omista hevosista oli jäänyt hiljattain eläkkelle,
joten tallissa oli tilaa. Lopulta järjestely ei ollut kuitenkaan jäänyt
tilapäiseksi, sillä en olisi millään halunnut myydä hevosiani, mutta
säästöni tai vakuutusrahat eivät olisi millään riittäneet uuden tallin
rakentamiseen. Ja niin mun hevosista tuli virallisesti Hallavan
tuntihevosia ja Aleksi palkkasi mut ratsastuksenopettajaksi. Tässä
vaiheessa tarinaa pystyin jo hymyilemään, vaikka jätinkin tarinasta pois
useita kuukausia kestäneen masennuksen ja sen kuinka paljon harmitti
siirtyä tallin johdosta palkkatyöläisen pestiin.
Uusi talli, uusi isäntä
Ratsastuksen opettaja
Paikka näytti tismalleen samalta kuin pari kuukautta sitten Hallavassa ensimmäistä kertaa käydessäni. Lunta oli vain satanut taas lisää ja maisena näytti varsinaiselta winter wonderlandilta – juuri sopivasti hiihtolomia varten. Muutenhan talvi oli ollut hyvinkin vähäluminen ja yhtä synkeä kuin mielentilani. Ehkä kirpeän suloinen pakkaskeli oli merkki siitä, että elämässä oli alkamassa uusi iloisempi jakso. Tai näin ainakin halusin uskoa.
Tuntui oudolta seistä keskellä tallin pihaa. Kaikki oli samaan aikaan tuttua ja niin vierasta. Suurin osa hevosista eli tärkeimmistä työkavereista oli tuttuja – mikä ainakin helpottaisi tuntien pitämistä – mutta asiakkaat olisivat kaikki vieraita. Ehkä jopa tottuneet aivan erilaiseen opetustyyliin. Olisin ikuisesti Aleksille kiitollisuuden velassa, mutta samaan aikaan pelkäsin vietävästi, että emme olisi samalla aaltopituudella. Tiesin, että kompromisseja jouduttaisiin tekemään, mutta olin myös valmis taistelemaan itselleni tärkeiden arvojen puolesta. Saatoin vain toivoa, että Aleksi oli todella tarkoittanut sitä vakuuttaessaan, että minullakin olisi sananvaltaa tallia koskevissa päätöksissä. Omistinhan sentään puolet hevosista.
Tallituvan ovi tuntui jäykältä ja sitä joutui vetäisemään kunnolla, vaikka oven edusta olikin lapioitu lumesta. Kopautin kenkäni pari kertaa kynnykseen ja astuin sitten pitkälle räsymatolle, joka näytti tietä syvemmälle tupaan. Paikka oli kodikas. Seiniä reunusti korkeat pukukaapit, nurkassa kyhjötti paljon käytetyn näköinen nahkasohva ja keskellä huonetta seisoi jämerä tupapöytä pitkine penkkeineen. Kaikkialla oli siistin näköistä, eikä edes keittiönurkkauksessa lojunut käytettyjä kahvikuppeja tai pullan murusia. Mietin, käviköhän täällä maailman siisteimpiä tallityttöjä. Loogisempi syy tietysti oli, että paikkaa oli siistitty minua varten.
”Tuu vaa peremmälle”, kehotus kuului nurkan takaa, jossa avonainen ovi salli näkymän suoraan Aleksin toimistoon. Mies istui toimistotuolissa leveästi hymyillen, mutta hartiat hieman jännittyneessä asennossa. Huokaisin syvään ja loihdin kasvoilleni vastaavan ilmeen, vaikka olisin ehkä ennemmin halunnut näyttää reviiriään puolustavalta koiralta, jolla on hampaat irvessä.