Rosita Degerlund ja Hachim

Hachim on lempeä vuonna 2015 syntynyt dongolaori. Se on harrasteratsu, jolla on kokeiltu tehdä vähän kaikenlaista, mutta joka ei kilpaile veren maku suussaan oikein missään. Tällä hetkellä sillä on menestystä ratsujousiammunnassa, mutta ei se siinäkään ammattimaisesti valmentaudu. Hachimilla ei toistaiseksi ole virtuaalimaailmassa olemassa olevaa tallipaikkaa, vaan se asuu evm-tallilla, johon Degerlundit eivät ole tyytyväisiä.

Hachim vuonna 2020.
Linet: Marjahilla

Rosita Degerlund on vuonna 1992 syntynyt nainen, tarinan päähenkilö ja yksi Hachimin kolmesta omistajasta. Hän on todennäköisesti itsepäisyytensä vuoksi ikäistään lapsellisempi, mutta ei tuo tätä huonoa puoltaan esiin tuntemattomien kanssa. Uusille tuttavuuksille Rosita esittelee itsensä reippaasti etunimellä. Hän on suorasanainen tyyppi, jolla on kuitenkin äidin tarkasti opettamat käytöstavat.

Rosita vuonna 2020.
Linet: Tozani/dA

Rositan lisäksi Hassella on kaksi muuta omistajaa. Rositan sisar, Ramona Degerlund vilahtelee Hachimin tarinassa pääasiallisen kertojan, Rositan, lisäksi eniten. Osan Hachimista omistaa myös Tino Hagert, josta tarina kertoo vähemmän.

Hachimin ja Rositan tarinaan kuuluu Ramonan ja Tinon lisäksi myös Holger, Ramonan aviomies. Holger on kova mies neuvomaan ja päättämään hevosasioissa, vaikka ei omista Hachimista karvaakaan.

Ensimmäinen matkaratsastusruusuke enemmän kuin Holgerilla

Mitä sitä turhaan pikkukisoista uraa aloittamaan, tuumasin, ja maksoin ilmoittautumismaksun sen kummempia miettimättä.
En ollut koskaan kokeillut Hassen kanssa matkaratsastusta, mutta sehän ei eroa millään lailla maastoratsastuksesta. Luokkakin oli vain viidentoista kilometrin, eli vähän lyhyempi kuin sunnuntaimaastolenkkimme Hassen kanssa. Mitä sitä turhaa miettimään?

Sitten en miettinytkään. Unohdin koko jutun. Laukkasin maastossa Hassella ja ruska oli ihanaa. Näytin kahtena eri päivänä keskisormea Holgerille ihan vahingossa, kun hän huuteli jotain peräämme tallipihasta poistuessamme. Hoidin talliaskareita yksin ja Ramonan kanssa. Elin kotona normaalia arkea. Tilasin Disneyplussan Ramonan kanssa puoliksi, koska en minä kauheasti elokuvia viitsi katsella.

Sunnuntaiaamuna oli sitten jotenkin ihmeellinen olo, kun säpsähdin kuudelta hereille. Sellainen kuin ala-asteella kun yöllä muistin unohtaneeni näyttää äidille jonkin lapun tai tehdä jonkin tehtävän. Ajattelin, että olin kai nähnyt vain unta, ja painoin pääni takaisin norppakuvioiseen tyynyliinaan verhotulle tyynylleni. Varmuuden vuoksi muistelin, oliko jotain jäänyt tekemättä. Vuokra oli maksettu jo, vaikka eräpäivä oli vasta maanantaina… Sähkölasku maksettu… Hassen raspaus tilattu… Mutta piru vie, se matkaratsastuskisa oli unohtunut!

En ole koskaan elämässäni niin nopeasti sinkoutunut sängystä vaatteisiinii ja autolla talliin. Siinä meni varmaan alle viisi minuuttia. Vedätin trailerin keskelle pihaa vinoon niin että hiekka pöllysi ja juoksutin aamuheiniään vielä nieleskelevän Hassen kyytiin ihan täyttä ravia. Paiskasin auton takapenkille sokkona Lidlin muovipussillisen jotain harjoja ja yleissatulan sekä suitset. Niin ja Holgerin ajohaalarin, kun epäilin, että minun tulisi kylmä pienessä nahkatakissani. Sitten mentiin lujaa ja toivottiin, etteivät nopeuskamerat räpsähtelisi ja idiootit hirvet hyppisi auton alle.

Cramptonissa ehdin juuri ja juuri eläinlääkärin tarkastukseen Hassen kanssa. Sen aikana hymyilin ja esitin rentoa ja rauhallista, mutta heti kun sain luvan, hölkkäsin hevosen kanssa pukemaan sille hätäisesti satulan ja suitset ja itselleni vielä hätäisemmin Holgerin ajohaalarin. Sitten vain tukka poninhännälle ja rentoa ravia, ja sekös Hasselle sopi niin ihanana viileänä syyspäivänä!

Olin ollut ihan oikeassa matkaratsastuksesta. Se oli maastoratsastusta. Luokka, johon osallistuimme, oli ihanneaikaluokka. Se tarkoitti, etten voinut päästellä Hassella yhtä reippaasti kuin kotona, koska ihanneaikaa ei saanut alittaa. Ravailimme siis niin paljon kuin aika antoi myöten pysyäksemme lämpöisinä, ja aina välillä laahustimme mahdollisimman hidasta käyntiä pitkiä pätkiä. Käyntihommatkaan eivät kuitenkaan ikävystyttäneet minua. Syksyllä luonto on tottavie kauneimmillaan, uudet maisemat ovat aina kiehtovia ja Holger oli kotonaan kaukana minusta ja hyvästä päivästäni. Sitä paitsi Hassen etukavioiden edestä juoksi orava, joka oli varmaan Hassenkin mielestä söpö, kunhan se toipui ensisäikähdyksestään.

Kurjinta päivässä oli odottelu, eikä sekään ollut hirveää. Kun pikku lenkki oli heitetty, piti odottaa viimeistenkin ratsastajien pääsyä maaliin jotta voittajat voitaisiin palkita, vaikka järjestys oli ollut selvillä jo iät ajat. Käytin ajan hyväkseni ratsastelemalla kentällä, koska ei meillä kotona niin hyvää kenttää ole laukkaamista varten. Hassekin tykkäsi, kun oli tasainen maa mennä. Sain ratsastaa sillä suoraan kentältä hakemaan neljännen sijan ruusukkeen. En malttanut edes laskeutua hevosen selästä ennen kuin postasin ruusukkeesta kuvan Insta Storyyn.

VMRJ:n ruusuke: Marjahilla

Kotimatkalla ajoin hitaammin kuin aamulla. Lisäksi kävin ostamassa Prismasta seinäkalenterin, kun olin valmis Hassen kanssa tallilla.

Toinen ja kolmas voitto enemmän kuin Holgerilla

31. toukokuuta 2020

“Sä oot ilmiömäinen!” Ramona kuiskasi jännittyneen kimakasti lämmittelykentän aidan ylitse. Ensimmäinen jousiammuntarata oli ohitse, toinen alkamassa, enkä viitsinyt laskeutua satulasta niiden välillä, sillä Hasse tuntui olevan kerrankin hereillä ja vastaavan apuihin.
“No daa-a!” vastasin Ramonalle kättäni huiskauttaen ja nostin laukan. Minun ei tarvinnut edes hymyillä hänen suuntaansa sen merkiksi, että tietenkin kommenttini oli vitsi. Hassella meni hyvin, mutta “ilmiömäinen” oli naurettavaa liioittelua.

Kun laukkasimme yhden kierroksen kentällä, Ramonaa ei enää näkynyt kentän ulkopuolella. Arvostin sitä, että hän oli kävellyt katsojien alueelta koko matkan lämmittelyalueelle vain kannustaakseen minua ja hevostamme, vaikka ilma oli kuuma ja Ramonan musta röijy ja hame olivat vieläkin kuumempia ja painavia.

Stall Arcanen voittoruusukkeet

Pysäytin Hassen vielä lämmittelykentän ulkopuolelle hengähtämään ennen rataa. En antanut sen juoda vielä, ettei neste hölskyisi, vaan sidoin hiukseni uudelleen poninhännälle ja poimin jouseni nojaamasta aitaa. Aioin määrätietoisesti voittaa nämä kilpailut. Olin nähnyt voittajaruusukkeen — se oli punainen, niin kaunis, lempiväriäni — ja aioin hieroa sitä kotimatkalla Holgerin hikiseen naamaan, jotta hän lakkaisi ikuisiksi ajoiksi nalkuttamasta siitä, miten oli sopimatonta olla nainen ja kilpailla hevosella. Odottaisipa vain. Ihan pian olisin nainen, joka sanoisi, että ajan kyllä ihan itse kuljetuskoppia vetävää autoa, kiitos vain, jää sinä äijä kotiisi makaamaan. Harmi vain, että Ramona ei tulisi mukaan ilman Holgeria…

Sitten oli aika mennä. Ravasin nurmiradalle jousi kupeellani ja annoin katseeni kiertää. Sain ravata muutamia ympyröitä. Kun rata oli havainnoitu, etsin Ramonaa katsomosta. Siellä hän istui, ja katseeni kohdatessaan vilkaisi Holgeria. Holger oli kuitenkin syventynyt juttelemaan jonkun lippispäisen kanssa, joten Ramona näytti minulle peukkuja nopeasti  ja hymyili jännittyneesti. En voinut vastata muutoin kuin yhtä jännittyneellä hymyllä.

Toinen luokkani alkoi. Hasse laukkasi. Kun istuin rennosti ja rentoutin hartiani, ruumiini uskoi sydämeni hakkaavan vauhdista eikä jännityksestä. Se taas auttoi käsieni tärinään. Tunsin olevani voimakas jännittäessäni jousen. Tunsin olevani voittamaton, kun nuoli jäi törröttämään täsmällisesti keskelle taulua. Sitä en saanut juhlia liiaksi, sillä suurin syntini, johon menestykseni aina viimeistään kariutui, oli liika innostuminen ja ylpeys. Pysy rauhallisena, Rosita.

Hasse suoritti hyvin. Se kuunteli pohjeapuja ja vähän istuntaakin. Se oli hitaampi muita, mutta toisaalta sain jopa sekunnin enemmän tähtäysaikaa. Tarkkuus voittaisi nyt nopeuden. Sen oli voitettava. Minähän saisin sen ruusukkeen, sen kauniin punaisen. Heilauttaisin sitä matkalla Holgerille sen merkiksi, että hän tietäisi kääntyä ABC:lle, jotta voisin ostaa kahvia täsmälleen silloin kuin halusin. Kun minulla olisi se ruusuke, Holger ei sanoisi mitään moneen päivään.

Kun hidastin Hassen raviin ja laskin jousen, rata tuntui vain hujahtaneen ohitse. Etsin taas Ramonaa katsojien joukosta, mutta hän ei ollut siellä. Vain Holger jutteli saman lippispäisen kanssa, eikä ilmeisesti ollut edes huomannut, että oli Hassen ja minun vuoro.

Ramona odotti varikon puolella. Hän ei voinut hyppiä ja kiljua ja muutenkaan käyttäytyä kuin lapsi tai barbaari, mutta hän puristi nyrkkinsä leuan alle ja hymyili niin, että jokainen valkoinen hammas näkyi.

“Paljon onnea”, Ramona sanoi hiljaa ja tarttui Hassen ohjiin, kun ratsastin kohti.
“Ei me olla voitettu. Vielä.”
“Niin, vielä.”

Laskeuduin alas Hassen selästä. Ramona tarjosi ohjat takaisin minulle ja huokaisten tartuin niihin. Sisareni osasi kyllä käsitellä hevostaan, mutta Holger valitti aina, ettei se sopinut. Ensimmäisissä kilpailuissahan Holger oli ollut käsi ojossa Ramonan paikalla varikolla ja luullut voivansa vaatia, että hän käsittelee hevostamme julkisissa paikoissa minun sijastani. En tietenkään ollut suostunut siihen.

Hasse laski päänsä vesisankoon heti, kun olimme trailerin vierellä. Normaalisti olisin  jo ottanut siltä varusteita ja ohjannut sitä autoon odottamaan lähtöä, mutta sillä kertaa en. Pidin vain ohjista kiinni ja join vettä itsekin. Ramona katsoi minua kysyvästi.

“Me voitetaan”, sanoin hänelle ja yritin leyhytellä ilmaa hikiseen niskaani. “Me voitetaan, niin meidän pitää vielä hakea ruusuke. Turha ottaa varusteita pois.”
“Mistä sä tiedät, että te voitatte! Vielä on kolme osallistujaa jäljellä.”
“En mä tiedäkään. Mutta mä haluan niin kovasti, että me voitetaan, koska ratakin meni hyvin.”

Kun lopulta sain todella tietää, että voitimme, innostus oli ottaa minusta vallan. Olisin halunnut hyppiä ja kiljua. Sen sijaan halasin vain puolittain Ramonaa, joka nosti trailerin viereltä jakkaran lähemmäs, etten olisi rasittanut Hassen selkää jatkuvilla ratsautumisilla. Nousin jakkaralta hevosen selkään ja pukkasin hitaasti kävelevän Hassen liikkeelle jo ennen kuin sain jalat jalustimiin.

Hymyilin hillitysti, kun Hassen suitsiin ei pujotettu vain yhtä, vaan kaksi punaista voittoruusuketta — lempiväriäni ja kauniimpia näkemiäni. En ollut varma, tekikö mieleni enemmän tuulettaa niin kuin olisin maailman suurin voittaja, vai heittäytyä polvilleni tuomareiden ja kilpailun järjestäjien eteen ja kiittää heitä nöyremmin kuin kukaan koskaan kiittänyt ketään. Tarvitsin niitä ruusukkeita niin kovasti. Halusin niitä niin kovasti. Yksikin olisi suljenut Holgerin suun, mutta nyt minulla ja Hassella oli peräti kaksi. Kun Holger pysähtyisi minun käskystäni ABC:lle, jotta saisin kahvin, ostaisin kyllä pullankin.

Yksi voitto enemmän kuin Holgerilla

21. toukokuuta 2020

Kun ratsastin radalta, Ramona nojautui minua kohti Hassen lapaa vasten, punoi sormensa sen harjaan ja hymyili leveästi. Vastasin  hänen hymyynsä yhtä iloisesti ja tuuletin ihan pienesti ravistamalla tiukkaan puristettua nyrkkiäni rintani edessä. Ratsujousiammuntaratani ei suinkaan ollut mennyt täydellisesti, mutta ei se haitannut. Se oli mennyt siitä huolimatta erinomaisesti.

Mitalit: Dragon Age Estate

“Se oli ihan tosi hienoa!” Ramona kuiskasi kiihkeästi, ihan varpailleen nousten, päästäkseen lähemmäs minua.
“Niin oli!” kumarruin kuiskaamaan yhtä innoissani ja ajattelin, että harvoin näin siskoni noin jännittyneessä mielentilassa, hypähtelemässä päkiöilleen. Yleensä Ramona käyttäytyi melko hillitysti.

Samassa näin Holgerin kävelevän meitä kohti katsomon suunnasta. Vilkaisin häntä Hassen harjan ylitse katseellani häntä siskolleni osoittaen, ja Ramona ryhdistäytyi heti. Hasse ei välittänyt tunnelman muutoksesta, vaan lepäili tyynenä ja toinen takajalka ilmassa allamme.

“Noni!” Holger sanoi ja tarttui Hassen ohjiin, joita pitelin käsissäni sen selässä. Hänen elkeensä olivat kuin hevosen omistajalla ikään.
“Noni”, vastasin hänelle, enkä tehnyt elettäkään laskeutuakseni hevosen selästä, vaikka hän sitä odotti.
“Noni, tule nyt alas”, Holger sanoi lopulta ja kurtisti tummia kulmiaan minulle.
“Noni, päästä Holge irti”, vastasin hänelle. “Sä estät mua ratsastamasta mun hevosella.”
“Meidän hevosella”, Holger korjasi.
“Niin. Mun ja Ramonan hevosella, Holge. Eli ei sun hevosella.”

Holger päästi irti, vaikka siristelikin minulle silmiään. Hän tarjosi käsikynkkäänsä Ramonalle, joka tarttui siihen. Äskeisestä lapsellisesta innostuksesta ei näkynyt siskossani jälkeäkään. Hän hymyili ylimielisen näköisesti minulle, nakkeli sitten hiuksiaan ja lähti kihlattunsa käsipuolessa kohti katsomoita toivottaen minulle vain lyhyesti onnea seuraavalle radalle.

Ajattelin, että äskeinen rata oli mennyt hyvin. Saattaisin jopa sijoittua. Mutta seuraavalta radalta ottaisin voiton, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Holgerin ei tarvitsisi päästä illalla mutisemaan Ramonalle, että kyllä olisi hopea kullaksi kirkastunut, jos hän olisi vain saanut ratsastaa. Hasse ei edes pidä Holgerista erityisesti: kunhan ottaa porkkanat tarjottaessa.

Hasse haukotteli. Nyt kun Holger ei ollut pitelemässä sitä, laskeuduin sen selästä. Nojasin sen lämpöiseen kylkeen ja katselin miten kilpakumppanini suoriutuivat ratsujousiammuntaradoistaan. Minun seuraava luokkani olisi noviisiluokka, mutta vielä joskus minä ja Hassekin olisimme yhtä hyviä kuin nuo oikeiden luokkien kilpailijat. Mutta tänään riittäisi, kun saisimme voiton siitä noviisiluokasta. Se oli silti yksi voitto enemmän kuin mitä Holgerilla olisi ikinä elämänsä aikana. Hän ei ollut voittanut itselleen muuta palkintoa kuin Ramonan, ja hehän olivat vasta kihloissa. Ramonalla oli varmasti paljon aikaa tulla järkiinsä ennen kuin hän menisi lopullisesti sellaiselle miehelle.

Kyllä ihmisen huvitella pitää!

20. toukokuuta 2020

“Rositaaah”, Ramona marmatti Hassen karsinan kaltereissa roikkuen.
“Ramonaaah”, vastasin samalla mitalla, hänen valitustaan matkien, ja hän pyöräytti silmiään minulle. Suin tarmokkaasti Hassea Ramonan  huokailusta välittämättä.
“Ihan totta Rosita. Turnajaiset. Miksi? Meidän pitäisi keskittyä etsimään poneille uutta kotia, eikä leikkiä ritaria ja hutkia toisia peitsillä.”
“Se on ratsujousiammuntaluokka”, huomautin.
“Silti…”
“Välillä pitää pitää hauskaa.”
“Jotkut ei muuta teekään kuin huvittelee.”

Ramona kääntyi kannoillaan ja lähti hiuksiaan mustalle donitsille samalla ahertaen. En loukkaantunut hänen puheistaan, sillä tavallaan hän oli oikeassa. Sisareni oli järjestelmällinen. Hän ei pystynyt nauttimaan elämästään, ellei kaikki ollut ensin järjestyksessä. Minusta ihmisen asiat olivat harvoin kaikki kerrallaan järjestyksessä, joten Ramonan tavalla nauttiminen jäisi kyllä vähiin.

Hasse kalisutteli hampaitaan vasten raudalla päällystettyä karsinan oven reunaa. Huiskaisin sitä kohti harjalla ja se hätkähti. Sen puun jyrsiminen kertoi varmasti jostain ongelmasta, jota en ollut saanut selvitettyä vielä. Terve hevonen ei käyttäytynyt kuin majava. Sitä paitsi Hasselle todella pitäisi pikimmiten löytää uusi talli. Nykyinen haisi pahasti kosteusvauriolta ja oli sitä paitsi hyvin hankalan kelirikkoisen automatkan päässä. Ei minulla mitään vanhalla kunnon Volvolla ajelua vastaan ollut, mutta kun tie oli sellainen, että iskunvaimentimet pingahtaisivat irti joka kerta puolimatkassa.

Mutta silti, kyllä ihmisen huvitella piti! Olin ilmoittautunut Hassen kanssa Ramonan sanoin leikkimään ritaria, mutta hän oli ratsujousiammunnasta ihan väärässä. En minä mitään ritaria leikkinyt. Leikin inkkaria.

Hasse oli ihan nätti, kun sain sen harjattua viimeisen  päälle. Pudottelin harjat vielä harjasankoon karsinan oven ulkopuolelle ja taputtelin sen kaulaa oikein kunnolla.
“Hyvä poika”, mutisin sille, “hieno poika.”

Hasse ei kuunnellut, vaan odotti varmaan ruokaa. Sitä se ei kuitenkaan saisi vielä. Tallilla oli itsepalvelu ruuan suhteen, vaikka vuokra olikin liian korkea sellaiseen. Hasse odottaisi sapuskaansa niin kauan, että pakkaisin tavarat huomiseen ratsujousiammuntakoitokseen. Ellei sitten Ramona olisi niin leppynyt, että olisi ruokia tekemässä. Tai edes sen verran leppynyt, että pyytäisi Holgeria autosta apuun, ellei itse halunnut auttaa.

Kuudenneksihuonoin

18. toukokuuta 2020

“Vihaan tätä! Mä lopetan!”

Vihasin turnajaisleikkejä markkinoilla. Vaikka olin osallistunut ihan leikkimieliseen luokkaan Hassen kanssa, olihan se nyt syvältä, että sijoituimme yhdensiksitoista kuudestatoista. Kaikki oli syvältä. Vihasin Hassen karsinaa, jossa seisoin hevosta harjaamassa, ja valkoisia kaikkialle tarttuvia karvoja, ja kevättä.

“Hyvä”, Ramona sanoi nyökäyttäen päätään niin että suuret korvarenkaat heilahtivat. “Tuollainen ei muutenkaan sovi.”
“Miten niin ei sovi?” tuhahdin, vaikka tiesin kyllä. Sellainen ei sovi naisille. Ramonan mielestä mikään ei sovi naisille. Ramonan mielestä meillä olisi pitänyt olla ravihevonen, jota Holger tai Tino olisi ohjastanut sitten raveissa, ja me olisimme istuneet katsomossa. Ramona alkoi luetella näitä asioita Hassen karsinan ulkopuolelta, enkä viitsinyt kuunnella. Suututti olla aina huonoin kaikessa. Tai siis kuudenneksihuonoin.

En osannut sanoa, miten Hasse oli pärjännyt. Tuskin kauhean hyvin. Tämä oli ollut sen ensimmäinen kerta turnajaisia leikkimässä. Rapsuttelin sen niskaa hetken harjauksen lomassa. Ramona piti tasaista saarnaansa karsinan ulkopuolella. Lopulta kyllästyin häneen ja löin harjalla kaltereita niin että kumahti. Se hiljensi Ramonan ja sai Hassenkin hieman vavahtamaan.

“Selvä!” ilmoitin Ramonalle ja vedin jo henkeä jatkaakseni. Ramona ehti kuitenkin puhumaan päälle.
“Mikä selvä? Se, että ratsastat nyt vain ihan kotona, jos sun täytyy? Vai se, että annetaan Holgen hoitaa jatkossa se ratsastaminen? Sano pliis että Holge, kun tuo sun touhusi on–“
“Ei! Ei kumpikaan.”
“Mitäs sitten?”
“Että selvä! Selvä, mä ilmoittaudun ensi viikonlopun ratsujousiammuntakisoihin ja voitan ne.”
“Rosita!”
“Pois siitä oven edestä. Mua ärsyttää. Hasse, nyt mennään pihalle, tule.”

Vedin puoliunisen Hassen karsinasta mukanani käytävälle ja lähdin raahaamaan sitä hakaan. Ramona kipitti peräämme leveä hame askelten tahdissa hytkyen.

“Rosita  — eikö nyt kuitenkin kävisi, että sä katselisit ja Holge voisi–“
“Holger, vaikka hieno mies on, ei osaa ratsastaa munkaan vertaa, eikä ampua yhtään. Se ei osuisi edes rantapallolla toiseen rantapalloon metrin päästä. Eli ei. En päästä sitä häviämään Hassella. Se voi katsella.”
“Holge ei halua katsella, Rosita–“
“Sitten se voi jäädä kotiin.”
“Ei se käy! Ei se käy, ihan totta.”
“Sittenhän sen ei auta kuin katsella, jos se ei aio jäädä kotiin.”

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin