Ansamaa

Pienikin kaupunki voi pitää sisällään monia salaisuuksia. Majiná Ansamaa asuu Kuukarin satamakaupungissa, yhdessä miehensä Dochas Ansamaan kanssa. He pitävät Ansamaiden tallia, joka on herätetty uuteen loistoon, vuosikymmenten jälkeen. Tallia ja sen pihapiiriä silmällä pitävät kuitenkin kiusanhenget sekä kummitukset, mutta myös kuvankaunis valkea aavehevonen, jonka tarinaa kukaan ei vielä ole saanut selville. Kaupungissa tapahtuu myös muuta kummaa harva se päivä, on ryöväreitä, salakuljetusta ja taikaesineitä. Kaiken tämän outouden keskellä elää tiivis talliyhteisö, jonka jokaisella hahmolla on omat tavoitteensa. Toinen halajaa vain maaseudun rauhaa ja maastoretkiä, kun taas toiset harjoittelevat ahkerasti pärjätäkseen kilpailuissa ja haaliakseen nimellensä mainetta. Jokainen luo kuitenkin parhaillaan omaa polkuaan ja pitää hauskaa, ehkä vähän hulluksi tulleen talliporukan kanssa.
Kaikki ovat tervetulleita Ansamaahan ja sinua on todennäköisesti vastassa lauma koiria, itsensä vapaaksi taituroinut mustangi, nuhjuinen – mutta söpö – tallipoika sekä lauma kiinnostuneita hevosihmisiä. Seudun rajamailla liikkuu myös susihukkia, mesikämmeniä ja repolaisia. Talli on avattu vuoden 2019 toukokuussa, josta saakka näillä kulmilla on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista hulluutta aarrejahdista laskettelukeskuksen murhaan.

Luku 32

3. Syyskuuta

Onnistuin kokoajan kiihdyttämään vahingossa ylinopeuden puolelle, olimme Dochasin kanssa matkalla kohti Oriveden hevosklinikkaa, sillä ihana Tino oli pyytänyt josko haluaisimme tulla seuraamaan toimenpiteitä. Siitä oli hädin tuskin muutama päivä kun näin Vanian ensikertaa, mutta minulla oli jo aivan järjetön ikävä ja halusin nähdä tamman uudelleen. Olin jopa siirtänyt työni Kuukarin poliisiasemalla ensiviikkoon, jotta saisin pyhittää kaiken aikani Vanialle ja Tealle. Olin toki itkenyt lähes päivittäin, mutta tilanne oli kuitenkin hyvä, sillä asiat olivat selkeytyneet viime päivinä valtavasti. Tino soitti aamulla ja varoen tiedusteli mihin tamma olisi menossa, johon vastasin etten ole ihan varma vielä, että ehkä jopa espanjaan.
Mies kuitenkin yllätti minut täysin ja kertoi olevansa hyvin kiinnostunut Teasta, sen ollessa niin harvinainen herkku suomessa ja haluaisi mahdollisesti ottaa sen vaihdossa, mikä laskisi kalliin Vanian hintaa. Sanoin kuitenkin heti siltä seisomalta, etten ole myymässä, siihen en kykenisi. Tulimme lopulta toisenlaiseen ratkaisuun, tamma muuttaisi lauantaina Valerianaan, se pysyisi omistuksessani, mutta Tino saisi kaikki valtuuden koulutuksen, kilpailemisen ja jälkeläisten teetön suhteen. Ne riittivät hänelle ja Vaniankin hinnan lasku onnistuisi. Kerroin avoimesti kaikista ongelmistani miehelle puhelimessa, vaikka juurikaan vielä tunsimme. Tämä sanoi ymmärtävänsä heti paremmin, miksi takerruin silmän räpäyksessä Vaniaan, vaikkei halunnut vähätellä Teaa.

Tino oli lempeän oloinen, tämä tuntui hoksaavan heti, että vaikka olimme ehkä kuin luodut toisillemme, ei kilpaileminen esteillä ollut se mihin lähteä. Koin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla rauhan sielussani, kun joku ns ulkopuolinen sanoi suoraa että teen hyvän päätöksen, jos haluan edetä uralla. Tino sanoi että tuon ikäinen, tuolla taustalla ja koulutuksella, sekä noilla ongelmilla on hyvin haastava yhtälö tavoitteelliseen kilparatsastukseen, jos otetaan huomioon myös se että minä en ole vielä kovin kokenut esteillä myöskään, enkä osaa esim itse kouluttaa hevosta. Toki Dochas oli periaatteessa sanonut samat asiat, vähän eri sanoin jo monta kertaa, mutta se ei tuntunut samalta tai jollain tapaa riittävältä.

Niinpä tilanne olisi se, että Tea muuttaisi ihan siedettävän ajomatkan päähän meiltä ja se pääsisi näin hyviin olosuhteisiin ja taatusti osaaviin käsiin, voinko toivoa enempää? Tino myös totesi, että mikäli Tea lähtee vielä radoille, se tulee minua vastaan kisapaikoilla. Tuo lause meinasi tuoda kyyneleet silmiin, mutta pidättelin ja yritin pysyä asiallisena. Julius sattui näkemään kyseisen hetken kuunnellessaan puheluamme tallituvalla, käännyin kuitenkin hieman poispäin. Olin muutenkin herkillä, en ollut edes huomannut miten minulla oli tullut jo pelkästään Piolaa ja Unia ikävä.
Dochas oli vaikuttanut niin kylmän viileältä myydessään tammansa, mutta tiesin että hänkin oli alakuloinen. Tiesin kuitenkin kaikki syyt myymisen taustalla, Buurii piti miehen kiireisenä jo nyt, villikko oli ehdottomasti miehelle paljon tärkeämpi kuin Piola, kaikki sen tiesivät sanomattakin, joten orin myyminen ei olisi tullut kuulokaan. Kolmen tai mahdollisesti nyt jo neljän oman hevosen pito olisi ollut Dochasillekin liikaa, joten jostain oli luovuttava. Kaapo möi samaan syssyyn Dochasin avustuksella Unen, sillä tällä ei tullut kisattua orin kanssa, eikä tuollainen hurjimus meinannut saada hoitajaakaan. Kaapo oli sen sijaan ratsastanut Minnie ponilla ja menestynytkin kaikkien yllätykseksi, mikä oli ihanaa. Niin ja olihan meillä pieni pala Unea kasvamassa Unikon massussa, sen pikkuisen tapaisimme hyvällä tuurilla jouluna.

Tulimme klinikan pihaan ja syöksyin ulos maasturista, sillä näin jo Lakkahallojen trailerin pihalla. Juoksin klinikan ovelle ja hiljensin sitten kävellen tyynesti sisään. Tino seisoi käytävällä Vania kädessään ja lääkäri tuli paikalle toisesta ovesta samaan aikaan. Vanhempi mies tervehti meitä kaikkia kerralla ja kaiveli kynää ja paperilappusia esille. Tulin Tinon vierelle ja tämä kysyi heti että jännittääkö, “Mitä jännitettävää tässä ois?” kysyin nauraen ja miehet vaihtoivat katseita. Kai heillä oli ihan hippusen enemmän kokemusta tällaisesta, mutta mitä tässä nyt voisi enää käydä ilmi? “Mä luotan et sä oot kyllä huolehtinut Vaniasta hyvin” sanoin pian perään. “No joo, mutta ei sitä koskaan tiedä jos on piilossa jotain. Hevoset on hyviä siinä” Tino jatkoi ja lannistuin heti, tajusin olleeni kai jopa liian positiivinen. “En mä usko että sillä mitään ongelmia ois, älä huolestu” Tino sanoi ja puristi minua olkapäästä.
Huomasin jälleen, miten hyvin tämä oli pukeutunut, miehellä oli kauluspaita ja suorat housut sekä kallis vyö. Tällä oli toisessa korvassa pieni kultainen rengas ja kauluksessa jokin koriste pinssi. Niin, sitten oli Dochas, joka oli vetänyt jonkun puoli nukkaisen tummansinisen hupparin ja farkut, mustan lippiksen ja tennarit. Toisaalta miehen jumalallinen kroppa sai vaatimattomatkin vaatteet näyttämään hitosti paremmalta, olihan se söpö ja hyvän tuoksuinen.
Mitä mä taas ajauduin janoisena tuijottelemaan vaan miehiä täällä, kun kuvankaunis Vania tuijotteli vain metrin päässä. Menin varovasti lähemmäs tammaa ja rapsutin tätä otsasta. “Se ei yleensä kovin reagoi hellyyden osoituksiin, että älä pelästy ettei se susta tykkäis” Tino heti huomautti. “Joo ei se mitään, en määkään” vastasin ja miehet naurahtelivat. Dochasin kasvoille oli ilmestynyt teksti JOO ETPÄ. Saattoi olla että mies ei tiennyt hänen olevan ainoa, ketä olin joskus suorastaan jahdannut. Sain myötähäpeät vanhasta minästäni pahemman kerran, mihin kaikkeen mä olinkaan alentunut silloin Amerikassa.

Tarkastus eteni pikku hiljaa ja yritin pitää tarkkaa silmää sekä höröstely korvaa kaiken suhteen mitä lääkäri teki ja sanoi, opin melkoisesti lyhyessä ajassa. Tämä kehui Vaniaa jatkuvasti, kuinka se oli korrektin näköinen, juuri täydellisessä lihaskunnossa, jouhet ja karva kiilsi. Ei löytynyt mitään ongelmia päällyspuolisesti, joten lopuksi oli vielä röntgenin aika. Odottelimme hetken kuvia ja lääkärin arviota, joten käväisimme kahvilla aulassa. Tinon ja Dochasin välillä oli havaittavissa pientä kilpailua, en tiedä mistä, ehkä vain paremmuudesta. Tino oli vähän vanhempi, mutta tällä oli aika lailla saman verran kokemusta kuin Dochasilla. Kahvittelu meni omien saavutusten vertailussa, vaikka Tino yrittikin väkisin pysyä pidättäytyvänä ja asiallisena.
Minua huvitti, mutta samalla hieman pelkäsin että Dochas nolaisi minut sanomalla jotain epäolennaista, tiedättehän. Röntgenissä ei selvinnyt mitään ja me selvitimme yhteisen kahvihetken hyvillä mielin, olimmehan kaikki aikuisia. Dochas ja Tino eivät meinanneet lopulta pystyä lopettamaan keskusteluaan Buuriista ollenkaan ja minä päädyin istumaan autossa odottamassa hyvän tovin. Ehdin siinä vielä soittamaan Juliukselle ja kertomaan miten meni.

Luku 31

Ajattelin, että voisin laittaa tämän Majinan uuden hevosen hankkimis matkan tänne muidenkin luettavaksi,
joten näitä tulossa muutamia. Pitää yrittää jatkossa julkaista tänne enemmän enivei.

31. Elokuuta

“Daaamn he’s hot” sanoin ja vihelsin kun istuimme vielä Dochasin kanssa autossa ja näin miten Tino Lakkahalla käveli kohti autoa. Silmissäni saattoi nähdä tähtien tuikkeen, sillä olinhan aina osannut tunnistaa laadukkaat miehet. Dochasin silmät oli pyörähtää ulos päästä, tämän järkyttyessä miten kehtasin kehua Tinoa noin vulgaaristi, nousin kuitenkin pikimiten kättelemään pitkää ja siististi pukeutunutta miestä. Sää oli tänään kieltämättä hieman syksyinen, mutta olisi juuri sopiva ulkona ratsastamiseen. Ei olisi kiva hikoilla kuin pieni possu, näin ihanan miehen edessä. “Sä et sanonu että se on komee tai mitään..” sihisin Dochasille kun kävelimme sopivan etäisyyden päässä kohti Valerianan kenttää. Doc pudisti päätään hermostuneesti, mutta tiesi että mä vain tahalleen pelleilin.

Kentällä seisoi hieman rajumman näköinen mies, joka esitteli itsensä heti Jasuksi. Tämä viittoi heti Dochasin peräänsä, sillä oli laittamassa toista koeratsastettavaa valmiiksi tallissa. Ja niin me jäimme Tinon ja tämän – oi niin hemmetin hienon – hevosen kanssa kolmen. Tuijotin hevosta suu ammollaan, en tiennyt mitä tällaisessä tilanteessa kuului edes sanoa tai pitikö minun kertoa jotain? Tamman karva kiilsi kuin siinä olisi pientä timanttihippusta ja jouhet oli niin viimeisen päälle ojennuksessa. Tiesin että Valerianassa oli kaikki 6/5, mutta nyt itsellekin tuli jo vähän alemmuuskompleksi.
“Hyppää vaan selkään!” Tino naurahti aidalta, jonne oli mennyt nojailemaan. Hymyilin ja kiersin tamman toiselle puolelle. “Sä tosiaan tiedätkin jo, että tää tamma on nimeltään Valencia ja me ollaan täällä kutsuttu sitä nimellä Vania. Se on ranskassa kisannut koululuokkia menestyksekkäästi ja tuli sitten alkuvuodesta tänne suomeen. Mä oon etsinyt sille uutta omistajaa keväästä asti, mutta lähinnä tänne on tähän mennessä eksynyt pällistelemään sellaista porukkaa, jolla ei ole alunperinkään ollut varaa tällaiseen hevoseen, mitä nyt olivat uteliaita.” Tino kertoi ja tästä huomasi että hän ei pitänyt moisesta ajanhukasta, mutta pysyi kohteliaana. Ymmärsin heti mitä tämä tarkoitti, monet kävivät “koeratsastamassa” kalliita hevosia, koska saivat siinä käytännössä ratsastaa ilmaiseksi ja vieläpä todella laadukkaalla menopelillä. Me olimme kuitenkin tulleet tänne sillä ajatuksella, että hevosen ostosta voitaisiin sopia heti, mikäli mitään mutkia ei tulisi.

Ollaanpa heti rehellisiä, istuin hevosen selässä, eikä se ollut vielä ottanut askeltakaan ja minusta tuntui jo että olin väärässä paikassa. Vania tuntui kuninkaalliselta ja minä olin se lattioiden moppaaja. Tamma huokui arvokkuutta ja vuosia kestänyttä työtä, hemmottelua ja kouluttamista. Vania oli samanikäinen Tean kanssa, mutta sillä oli jo järkyttävä määrä kokemusta.
Keräsin kaikki ohjat käteeni ja etsin hyvää asentoa koulusatulassa, jollaisessa en ollut istunut hetkeen. Tino tuli heti lähemmäs ja asetteli kohteliaasti jalkojani sinne missä niiden kuuluisi olla. Yritin peitellä punastumistani, sillä Tino hieman hermostutti minua. Nyt olisi keskityttävä hevoseen, eikä muuhun, joten ravistin itseäni kevyesti ja naurahdin. “Vania on hieno, tiedän.” Tino vastasi virnistäen ja lähti sitten sivummalle. Yhtäkkiä minulle tuli todella turvallinen ja tyyni olo Vanian lähtiessä kävelemään reippaasti kohti uraa. Rentouduin ja kaikki mitä pystyin ajattelemaan oli se, että olin hyvissä käsissä tai no “kavioissa”, tämän tamman selässä. Tuntui siltä että “ei ole mitään hätää, kyllä Vania hoitaa homman ja näyttää tietä, jos minä en osaa”, mikä tuntui hieman höpsöltä, mutta se oli paras tapa kuvata tunnettani. Vanialla oli lempeät ja tyynet silmät, mutta sen liikkeet olivat määrätietoiset ja varmat, tällä hevosella olisi niin paljon opetettavaa ja annettavaa minulle, että pelkäsin herkistyväni ja nolaavani kaikki itkulla.

Tino oli lämmitellyt tamman valmiiksi, joten sain heti ottaa muutamia liikkeitä. “Ota vaikka tuolta seuraavasta kulmasta ravissa pohkeenväistö ja sitten laukkaa ja tee vaihdoit lävistäjällä.” Mies ohjeisti ja minä olin että mitäh?! Pitikö tässä nyt alkaa tuolla tavoin taituroimaan suoraa kylmiltä, muistinko enää edes missä kädet ja jalat piti olla. Eikä tässä kehdannut alkaa kysymään neuvojakaan, joten aloin ohjeistaa tammaa parhaani mukaan. Ehdin hipaista kylkiä, kun Vania keinahti jo kootulle raville ja sai minut näyttämään ammattilaiselta. “Luetko sä mun ajatuksia?” kuiskasin tammalle ja Tino sattui kuulemaan, mies vain nyökytteli mielissään.
Oli aika lähteä väistämään ja panikoin, miten se menikään? Aloin varovasti siirtää raajojani niihin suuntiin mihin muistelin, mutta Vania suoritti väistöä jo puolessa kentässä. Tamman jalat nousivat korkealle, se kosketti hiekkakentän pohjaa niin kevyesti, että vain muutamat jyvät lennähtivät ilmaan. Vania liisi takaisin uralle ja otin sen heti käytiin, sillä tamma pyysi jo lisäohjeita. “HÄÄÄh?” puhelin ihmeissäni ääneen ja kuulin miten Tino ja nyt kentälle ilmestynyt Dochas nauroivat. “Vähänkö mageeee” Doc kommentoi ja Tino taputti. “Emmää ees tehny mitään? Tai no panikoin että mitä pitikään tehdä väistössä..” vastasin hermostuneesti kikattaen.

Dochas piteli kädessään yhtä suurta puoliveritammaa, kuin mikä minulla oli allani. “Tää hieno leidi on kuulemma Prudence, meidän kesken Poppy” Doc sanoi viettelevän humoristisesti nostaen kulmiaan, nauroimme ratsukolle joka näytti tulevan hyvin juttuun. Prudence on 8 vuotias westfalen, joka sekin erinomaisesta suvusta ja todella näyttävä ulkonäöllisesti. Dochas ja Poppy lähtivät Jasun opastuksella hyppäämään maneesille ja minä jäin jatkamaan Vanian kanssa.
Tino selvästi odotti että ottaisin seuraavaksi laukanvaihdot lävistäjällä, joten keräsin jälleen ohjat ja suuntasin uralle. Tamma nosti oikean laukan kuin unelma, tulimme kaarteeseen ja siitä käännyimme valmiiksi vaihtoja varten. Minä aloitin väärällä jalalla, josta se hieman kummastui, mutta odotti kärsivällisesti että pääsin tilanteen tasalle. Otimme muutaman askeleen ylimääräistä ja siitä se sitten lähti pyörimään. Menimme melko kovaa vauhtia, mutta onneksi Lakkahalloilla oli tilava kenttä, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Istuin laukkaa helposti, se oli pehmeää ja keinahtelevaa, Vania teki tarkkaa ja keskittynyttä työtä, se vaihtoi melko suurieleisesti puolelta toiselle ja tulimme lopulta oikealla askeleella takaisin uralle. “Hyvinhän se meni” Tino kehui, hän ei ollut ollenkaan sen oloinen että alkaisi kiusoittelemaan pienistä töppäyksistäni.

Otin vielä huvittelun vuoksi hetken passagea ja parit piruetit, nyt kun pääsin vauhtiin. Sain jälkeenpäin kuulla että olin hymyillyt ja nauranut koko ajan, mutta minkäs teet, olin täysin hevosen pauloissa. Minulla oli uudelleen syntynyt olo, olin täynnä innostusta ja uusia unelmia. Aloin kotimatkalla haaveilla siitä, miten pääsisin näyttämään tamman kotona kaikille kavereille ja kisakentillä haastajille. Otimme molemmat hevoset varaukseen, sillä Tino oli ehdottanut että kisaisimme tammoilla vielä viikonloppuna heillä järjestettävissä kisoissa. Saisimme siinä hyvin ensimakua tulevasta ja suostuimme tietysti saman tien.
Dochas pälätti koko matkan Poppystä, kuin se oli niin ihana mussukka ja että suuttuisi, jos se nyt menisi jollekin toiselle. Dochas oli hullu, se oli hypännyt Poppyllä maneesilla 160 – 165cm rataa?! Mikä ihmeen monsteri se tammakin oli. Sitten hän mainitsi yllättäen kolmannesta hevosesta, jostain suomenpuoliveri orista, josta oli myös kiinnostunut. Otin asian ensin melko kevyesti, ajatellen että tämä ei ollut täysin tosissaan. Sitten alkoi vaikuttaa siltä että Dochas halusi meille kolmannen, yhteisen hevosen ja se oli taatusti Valerianassa asuva taituri hurmuri hurjimus nimeltä Seven. Ja se Seven maksoi maltaita, kuten Poppy ja Vaniakin.

“Se tamma ei tainnu olla ainoo kehen ihastuit, am i right?” Dochas sanoi vielä kotipihassa virnuillen. Läppäsin tätä olkapäähän ja lähdin juoksemaan kohti asuinrakennuksia, tästä reissusta olisi juoruttava heti kaikille.

Luku 25

Olin käpertynyt viltteihin, tyynyihin ja kaikkeen taivaallisen pehmeään. En omaan sänkyyni kuitenkaan, vaan Juliuksen. Tuo mies oli ensimmäinen, jolla oli näin ihanan siisti huone ja kaikki ojennuksessa. Minä tulin myllertämään tietysti heti kaiken. Makasin sängyllä kuin koteloitunut perhosen toukka ja kuuntelin Juliuksen tietokoneen näpyttelyä ja rauhallista puhetta.
Mies istui pöytänsä ääressä, järjestellen jotain työasioita. Minulla ei oikeastaan ollut aikaa tauolle, mutta otin sellaisen silti. Monilla tallilaisilla tuntui olevan juuri nyt omia draamojaan, enkä viitsinyt mennä heidän seuraansa. Julius oli kaikkein vanhin täällä ja koin tietynlaista rauhaa tämän seurassa, mies oli jotenkin niin aikuismainen ja kypsä, ettei minun tarvinnut laskeutua teinidraamojen ja juorujen piiriin ollakseni hänelle mukavaa seuraa.
“Tuu tänne” mumisin. Julius katsahti muhun hassusti ja jatkoi vielä hetken näpyttelyä. Alkoi väsyttää ja taisin haukotellakin. “Näitkö mun radan sunnuntailta?” jatkoin ja mies hyppäsi selälleen viereeni sammutettuaan tietokoneensa. “Joo hyvin veditte” tämä vastasi. Jes, ajattelin ja sitten oli hiljaista. Olimme pitkään hiljaa, molemmat vain katselimme huonetta ja sen seiniä. Ei tuntunut yhtään kiusalliselta, pidin siitä.

Käännyin kyljelleen. “Tiiäthän et sun ei oo pakko olla siinä ryhmässä, jos et meinaa jaksaa niitä juttuja.” sanoin ensin vakavana mutta päädyimme repeämään yhtä aikaa nauruun. “Joo, tiedän. Katotaan.” mies päätyi lopulta sanomaan ja olimme taas hiljaa hymyillen. Suljin silmäni ja mietin viime aikojen tapahtumia. Olin jotenkin uupunut, olin kokoajan menossa ja jotain piti jatkuvasti tehdä ja suunnitella. Ei näin isoa talliporukkaa saatu retkille ja muille, ilman kunnon valmisteluja ja työtä.
“Tiiäkkö Majina, että mä autan kyllä mielellään, jos susta joskus tuntuu että on liikaa hommia.” Julius sanoi juuri silloin ja sain kylmiä väreitä, outo ajoitus. Toisaalta mies oli varmasti pistänyt merkille oloni, ehkä nähnyt läpi siitä kokoajan hymyilevästä ulkokuorestani. Tykkäsin ihmisistä, jotka pistivät pienetkin asiat ja eleet merkille, se oli kiehtovaa. “Kiitos” sanoin hymyillen ja asettelin tyynyvuortani paremmin. Julius katseli hääräämistäni hiljaa naureskellen.
Asunnolla oli ihanan hiljaista juuri nyt, toivoin ettei Juliuksen tarvitsisi kärsiä mekkalasta muutenkaan, mutta en tiennyt miten asia oli. 1A:ssa asui myös Saaga, Anni ja Silvia. Olin ensin yrittänyt tutustua niistä viimeiseen, mutta en ollut varma pitikö hän minua kivana tyyppinä. Tarkoitan, että oliko hän kiinnostunut olemaan ystäviä tai kokiko että minulle voi puhua, vaikka omistankin tallin. Ja Saaga nyt oli kaikkien kaveri.
Ei minulle tarvinnut esittää mitään, jos oli huono päivä, senkin sai näyttää. Niitä oli meillä kaikilla joskus, Saagalla tosin joskus vähän enemmän. Harmitti sen naisen puolesta, mutta en kokenut olevani hänellekään niin läheinen että voisin mennä lohduttamaan, se paikka oli Annin.

“No?” Julius kysyi yhtäkkiä. Huomasin itsekin, miten ilmeeni oli kääntynyt alavireiseksi. “Mulla ei oo täällä oikein ketään tosi läheistä ystävää..” aloitin ja olin hiljaa hetken. Raotin suutani aloittaakseni, mutta suljin sen taas. “Oon huomannut.” mies sanoi hiljaa ja jännityin hieman. Huomasiko sen muutkin, ei kiva. “Oonhan mä vähän yrittänyt, mutta ei oikein tuu mitään. Ehkä mua ei mielletä kaveriksi, oon vaan pakollinen auktoriteetti.” sain sanottua ja Julius näytti mietteliäältä.
“Voi johtua siitäkin, mutta..” tämä aloitti vastauksen ja jäi sitten miettimään hetkeksi, ennen kuin jatkoi “Sä oot todella.. sitä on vaikea kuvailla, mutta näen että suhun voi olla hankala tutustua. Sä oot kyllä ihana.. tai SIIS, oot kyllä mukava, en sitä sano. Mutta sä oot niin räiskyvä ja tilaa vievä, että se saattaa työntää monia kauemmas, sun pitää oottaa että tulee joku sun tyylinen ihminen. Ei kannata väkisin yrittää, sillon aiheutat vaan itselles pahan mielen.”. Kuuntelin Juliuksen järkipuhetta ja huokasin syvään. “Eli susta tuntuu että oot tässä sängylläkin ihan ahtaalla.” vastasin ja aloimme nauraa.

Jäin tämän huoneeseen vielä hetkeksi juttelemaan, kunnes minun piti – taas – lähteä tekemään jotain paperihommia ja valmisteluja, sillä talleille muuttaisi jossain lähiaikoina uusi hevonen, itse asiassa poni. Minulla oli vaikka mitä töitä, enkä ainakaan nyt kehdannut pyytää Juliukselta apua, sillä oli omiakin.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin