Zen

Tapaamme jälleen ennen kuin pääskysetkään palaavat

Harmaalla taivaalla kaakatti aurallinen muuttolintuja kärki kohti etelää. Iivari katseli niitä hetken ennen kuin alla olevan Riarion hätkähdys palautti hänet takaisin tähän hetkeen. Ori oli säikähtänyt pajukosta piilostaan pakenevaa jänistä.

Pian tämä pari lähtisi myös, mutta aivan toiseen suuntaan kuin lentäjät. Iivari oli juupajaapaillut koko kesän ennen kuin päähän oli muotoutunut varma ajatus Siperiaan palaamisesta. Toiveet eivät olleet korkealla — rehellisesti sanottuna shamanismista taisi olla turha etsiä apua ongelmiin. Enemmän houkutti ajatus saada välimatkaa nykyiseen elämään, olla hetken aikaa joku muu. Linnan seinät tuntuivat kaatuvan päälle, hevoset eivät tuoneet enää samanlaista iloa kuin aiemmin, ihmisistä puhumattakaan. Hän oli käytännössä katsoen kyllästynyt elämäänsä. Muutaman viikon tauko kaikesta siitä pyörityksestä hiljaisessa, armottomassa erämaassa saisi varmasti leppoisat kotiolot naurettavan pienine ongelmineen loistamaan aivan uudessa valossa. Ärsyttäisihän shamaanilla kiusaaminen toki varmasti myös Scoxiakin, mikä oli jo itsessään loistava peruste palata savuiseen kotaan litkimään vodkalla terästettyä poronmaitoa. Osasi Iivari olla yhtäläisen kettumainen riivaajansa kanssa.

Aluksi aikeena oli ollut pyytää Ilonakin mukaan, mutta ehkä parasta olikin mennä yksin. Kyynisyyteen taipuvainen mies tarvitsi silloin tällöin omaa aikaa osatakseen arvostaa sitä mitä oli. Ilonan välillä ylitsepursuava iloisuus (nomen est omen), Vitaliyan juoruilunhalu, Maxin itsesäälinen vaikeus, Riarion pinttyneet tavat, Duken vaivaisuus — kokemuksesta oli varmaa että kaikki tuo tuntuisi pieneltä paljakan päällä. Ehkä asioita arvostaisikin aivan eri tavalla. Kaipaisikin niitä keskellä kaamosta vartovaa pohjoista. Kuinka pieniä arjen ongelmat olivatkaan.

Riario tahtoi kääntyä tieltä metsään, mikäpä siinä. Menkööt kun tahtoi. Se oli yllättävän varmajalkainen ja viisas, sellainen jota voisi kutsua luottoratsuksi. Vaikka Iivaria kuinka ärsytti orin pinttyneisyys vanhoihin tapoihin, ei hän silti voinut moittia sen työmotivaatiota ja luonteenlaatua. Riario oli vahvana harkintana tulossa mukaan matkalle: mukavuudenhaluisella miehellä ei ollut aikomustakaan kävellä Igzibistä Vecnoon saakka, ja koska hän ei voinut mitenkään antaa ennakkovaroitusta tulostaan, ei kukaan voinut tulla vastaankaan ratsun kanssa. Olihan Riario myös oikea konkari mikä matkustamiseen ja erämaahan tuli: viimeisimmältä Siperianmatkaltahan se oli mukaan tarttunutkin. Junan karjavaunussa kytkyttäminen ei olisi uutta, mikä sekin olisi plussaa. Koliikista selviäminen keskellä ei-mitään Uralin toisella puolella olisi kyseenalaista, joten esimerkiksi Umbraa ei tarvitsisi edes harkita seuralaiseksi.

Iivarin olisi pitänyt kääntyä jo takaisin kotiin, mutta hän antoi Riarion jatkaa uusien polkujen etsimistä. Ennen matkaa oli paljon käytännön järjestelyitä hoidettavana, mutta niiden aloittaminen ei houkutellut. Hirveä työmaa saada muutaman viikon irtaantuminen! Pakkaa sekoitti se ettei Iivarilla ollut tarkkaa suunnitelmaa paluustaan: hän kyllä aikoisi ehtiä mukaan 2020 gaalaan ja VHRY:n cupin päätösjuhlaan, mutta tapahtuisiko se kolme viikkoa vai kolme tuntia ennen tilaisuutta, sitä oli paha mennä sanomaan. Säätilat ohjailivat liikehdintää Vecnon ja sivistyksen välillä, ja niistä taas ei ottanut selvää parhainkaan.

Lähtöajankohta sen sijaan oli selkeä: nopeasti. Iivari lupautunut pitämään klinikan jos toisenkin Cresthillin Barokkiviikoilla kuun loppupuolella, mutta sieltä hän luultavasti palautuisi Latviaan vain sen verran että nappaisi Riarion, turkikset ja kapsäkit mukaan, jatkaisi siitä suoraan Riikan kautta Moskovaan ja sieltä Trans-Siperian linjaa pitkin kauas pois.

Sitä paitsi matka Cresthilliin tarkoitti laivaan astumista. Sen kokemuksen jälkeen tämä maakrapu olisi luultavasti enemmän kuin valmis nostamaan kytkintä.

Nuolen huomaa vasta kun se uppoaa

Metsäjänis kiljaisee kovaa kuollessaan, mikäli vain ehtii. Kimeä alisen maailman huuto säikäyttää varomattomat kuulijansa luultavasti melkein yhtä pahanpäiväisesti kuin kalman kylmä verho eläinparan itsensäkin.

Sitä edeltää kuitenkin usein täysi hiljaisuus. Kun jänis keskeyttää puputuksensa käännelläkseen korviaan pahaenteisissä aavistuksissaan, on se jo myöhässä. Kuuluu vain lehtien kahahdus kun terä uppoaa nahkaan, huuto jos se vain ehtii ristihuulilta karkaamaan, minkä jälkeen tyhjyys kietoutuu tietoisuuden ympärille ja vie sen mukanaan. Tämä elämä oli tullut päätökseensä. Jatkaako se taivaltaan jossain muualla, sitä ei ole kukaan tullut vielä takaisin kertomaan, mutta saaliiseensa tarttuneiden käsien omistaja uskoi niin vahvasti. Mielessä kävi sanaton kiitos jänikselle, anteeksipyyntö, ennen kuin sirot sormet nykäisivät yllättävän riuskasti pienen nuolen kapeasta kyljestä. Verenlasku oli nopea, minkä perään koukku lävisti kintereet kun se ripustettiin selkähihnaan roikkumaan muiden kaltaistensa kanssa. Ainakin kolme paria tyhjiä silmiä tuijotti jonnekin minne yksikään kuolevainen ei ollut katsonut.

Karlan elämä pyöri kuitenkin paljon maallisemmissa asioissa. Hän katsahti taivaanrantaan: aurinko pilkotteli aavistuksen matalammalla kuin vielä viikko sitten. Kesä oli vielä kuumimmillaan (ja millainen kuumuus tätä osaa Siperiaa olikaan koetellut!), mutta lähestyvän syksyn aisti jo hiipivän kohti. Hiljaa ja huomaamatta se soluttautuisi päiviin mukaan, yksi kellastuva lehti siellä, toinen punainen marja tuolla, kunnes jossakin vaiheessa sitä huomaisi kaikkien alamaiden puiden kylpevän väriloistossaan, ylänköjen paljakoiden pistäessä perässä parastaan kituisella kasvustollaan. 

Juuri vuodenkierto oli saanut Karlankin metsälle. Heillä ei ollut puutetta ruoasta, mutta koskaan ei tulevasta talvesta voinut tietää. Oli aina parasta varautua kaikkeen — Alik oli hieman naureskellut nuoren tytön innolle jänistää jousella, mutta eipä hän varmasti kuuden kuukauden päästä valittaisi järsiessään Karlan itse suolaamaa kuivalihaa nälkäänsä. Sitä paitsi, pystyikö parempaa ammuntaharjoitusta keksimään kuin jänisjahdin? Pieni, maastoutuva ja ketterä otus oli kinkkinen saalistettava, sillä päästäkseen kantomatkan päähän oli oltava kärsivällinen ja pysyttävä hiljaa. Kaato oli saatava heti ensimmäisellä yrityksellä: muuten säikähtänyt jänis pötkisi pakoon ja jättäisi saalistajan nuolemaan näppejään. Itseensä tyytyväisenä Karla myhäili sille, että viidestä yrityksestä vain kaksi oli päättynyt pitkäkorvan pakoon. Muut riippuivat kurjina koivistaan todisteena ampujan taidoista.

Ratsua Karlalla ei ollut mukana: se vain kuitenkin säikäyttäisi maalin pakosalle huonosti ajoitetuilla pärskäisyillään tai lehvistöä kahisuttamalla. Taivalta takaisin Vecnoon ei kuitenkaan ollut kuin korkeintaan kuutisen kilometriä, joten eipä hevoselle ollut tarvettakaan. 

Hyräilyn tahdittamana Karla asteli pirtsakoin askelin pitkin tuttua riistapolkua. Näin matalalla puut olivat vielä suuria ja synkkiä, ja niin kauan kuin ne pienenivät ja kituuntuivat, tiesi nuori olevansa oikeassa suunnassa. Hänen kotinsa oli sopivassa risteyskohdassa: aivan ylängön alareunalla, josta oli lyhyt matka metsämaille, solan välisen aron vierellä, pohjoisten vuorten suojatessa pahimmilta sääilmiöiltä joita Itä-Siperian Meri joskus heille asti puhalsi. Lähellä kaikkea mutta silti ei missään. 

Matkaa oli taittunut muutama kilometri, kun Karla pysähtyi. Hän jähmettyi paikalleen, refleksinomaisesti kyykistyi lohkareen taa, terästi kaikki aistinsa. Oliko se vain kuvitelmaa, vai kuuluiko jostain puhetta?

Ei se ollut. Äänessä oli selkeästi mies, toinenkin. Sävy oli kiihkeä ja aavistuksen kärttyinen, sanoista ei saanut selvää tuulen humistessa mutta vaikutti siltä kuin käynnissä olisi jonkinlainen selitys, joka oli toistettu jo niin moneen kertaan ettei sitä pystynyt enää uusimaa ilman huokaisuja ja äkäisiä murahduksia.

Pärskähdys, aluskasvillisuus kahisi. Ahaa, heillä oli hevosia. Jostakin syystä Karla ei silti ollut varma, että kulkijat olivat Vecnosta, vaikka äänenkulusta päätellen samaan suuntaan olivatkin matkalla. Teini syöksähti seuraavan lohkareen taa, sen jälkeen ikivanhan kuusen runkoon kiinni. Hän vilkaisi nopeasti, henkäisi ja vetäytyi takaisin havupuun suojelukseen.

D’yaakup.

Pitkistä viiksistä ja hiustupsusta ei voinut erehtyä. Karlan päässä risteili sata ja yksi laskutoimitusta samaan aikaan: oli tuo pahanmaineinen mies mistä tahansa syystä liikkeellä, niin hyvää se ei takuuvarmasti tiennyt. Miksi muuten hänellä olisi joukko karpaaseja mukanaan? Karla syöksähti kauemmas piiloon, siitä seuraavan rungon taa, siitä vielä seuraavan, kunnes oli varma turvallisesta välimatkasta. Sitten hän pisti juoksuksi nahkatossut vinkuen: kotiin olisi ehdittävä ennen kuin olisi myöhäistä.

***

Kun Vecnon pihaa ympäröivät hirsivallit ilmestyivät viimein D’Yaakupin silmien eteen, rumensi näkymää vastaanottokomitea. Uhmakkaana Efim istui Gepardin selässä toinen käsi miekalla, vierellään aivan yhtä ylevänä Alik ruunikon Lyobek-orhin kannateltavana. Vasemmalla puolella ratsailla istuva mies sai vierailijan kasvot vääristymään epäreiluudesta, katkeruudesta,vihastakin: Anisim, mokoma petturi, oli aikanaan vannonut uskollisuuttaan Igzibin kylälle. Lurjus. 

“Saavun rauhassa” D’Yaakup julisti nostaen vakuutena tyhjät kätensä ilmaan. “Tulin vain hakemaan omani pois.”

Se oli arvattavissa, totta kai. Sen perusteella mitä saapuneet olivat päälliköstään puhuneet, ei häneltä noin vain viety mitään — ei edes “vastahakoisia, resuisia ö-luokan kyläläisiä” kuten Anisim oli itseironisesti heitä kuvaillut. Tietenkin mies oli tullut noutamaan heitä takaisin. Tai niin hän ainakin kuvitteli.

“Vai niin,” Efim totesi ykskantaan ilmekään värähtämättä. “Haluaako joku teistä palata?” hän kysyi olkansa yli rehvakkaan avoimien porttien takana seisovalle pienelle joukolle. Hiiskaustakaan ei kuulunut.

“Asian laita taitaa olla, että lähdet takaisin samalla miesluvulla kuin saavuitkin.”

D’Yaakupin luihut kasvot kiristyivät hienoisesti. 

“Tämä ei ole tahdonalainen asia. Sinulla on mahdollisuutesi antaa ryöstämästi takaisin vielä ilman seuraamuksia, mutta pitkää siimaa en anna.”

“Ryöstämäni? Luvatta voi ottaa vain toisen omistamaa, eikä tietääkseni kenenkään henki kuulu yhdellekään toiselle kuin kantajalle itselleen. Omistatko tuulet tunturissa?”

Efim kallisti päätään melkein jopa kiusoittelevasti. Moni kuvitteli hänen olevan hiljainen ja vetäytyvä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Mies ei vain tuntenut tarvetta avata suutaan ellei sille ollut oikeaa syytä, ja nyt toden totta oli. 

Ilmassa väreilevää jännitettä olisi voinut kosketella paljain käsin: tuntui kuin väärään aikaan vedetty hengitys olisi voinut laukaista pommin. D’Yaakupin ote pienen jakuttihevosen ohjista kiristyi, ja hetken aikaa miehen katseessa oli löydettävissä halu pistää miekalla edessään ärsyttävästi virnuileva pörrötukka kylmäksi. Kylänpäälliköstä näki kuinka hän ensin laski kymmeneen pitääkseen petollisen tyynen pintansa, jonka jälkeen hän muotoili sanansa niin ilkeästi tihkuviksi ettei porttien takana kyhjöttävä puolikuuro babushkakaan olisi voinut olla sitä huomaamatta.

“Kenties omistankin. Miten on, luovutatko väkeni takaisin? Tämä on viimeinen kaunis pyyntöni, seuraavaksi käsken.”

“En.”

Hetken näytti siltä kuin D’Yaakup olisi syöksynyt suoraan päälle, mutta näkymättömät voimat — järki, kenties — pitelivät häntä paikallaan. Kasvot punehtuivat ja vääristyivät suuttumuksesta, mulkoilivat ylimielistä sikaa joka niin muikeana katseli viemäänsä omaisuutta takanaan piilotellen. Vaan mieli oli maltettava, vielä. Sormet pääsisivät vielä kuristamaan oikeaa kaulaa, mutta sen hetki ei ollut nyt.

“Itsepähän valintasi teet” D’Yaakup ärähti kääntäessään kavahtavan ratsunsa ympäri. Hän antoi viimeisen katseensa valella pelkoa ja vaaraa ennen kuin pölypilven saattelemana kannusti pienine joukkoineen hevoset ravilla pois. Laukalla he eivät niin jyrkkään, kituiseen alamäkeen uskaltaneet karauttaa. 

Käännytys porteilla oli rauhanomaisuudessaan pelkkää tyyntä myrskyn edellä. Sen tiesivät kaikki kumpaiseltakin puolelta.

Ilonsäteitä

Karla
Efimin tytär

Karla hymyili leveästi. Hymyili siitäkin huolimatta, että hevonen hänen allaan pomppi, steppasi ja kavahteli vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Ruunikko tamma oli pieni, juuri ja juuri ponimitan yläpuolella, mutta energiaa siinä riitti useammankin hevosen edestä.

“Aikamoinen!” Tyttö kommentoi hypätessään lopulta alas satulasta. Tamma, Gyzma nimeltään, osasi kyllä kantaa ratsastajan selässään: siinä ei ollut ongelmaa. Ei, probleemaa tuotti vain äärimmäisen lyhyt pinna ja sitäkin huonompi jarru. Hevonen pyöri ja sättäsi osaamatta olla hetkeäkään aloillaan niin että teinin täytyi juosta perässä saadakseen vyö löysättyä.


Tästä väkkärästä tulisi Karlan ikioma ratsu. Fiksumpi olisi ehkä kieltäytynyt kunniasta, mutta tätä tyttöä eivät haasteet haittanneet. Pihan hevosia hän oli toki aina saanut käyttää kuin omiaan, mutta ikinä varsinaista omaa ratsua nuorella ei ole ollut. Hyvä että isänsä oli saanut edes ehdotuksen lausuttua loppuun, kun nuori jo innokkaana lupautui ottamaan ruunikon huolenpidon ja kouluttamisen vastuulleen. 


Ei Karla oikeastaan edes tiennyt mihin oli ryhtynyt, mutta mitä siitä: hänellä olisi oma hevonen! Ainakin tavallaan, käytännössä. Vastuuhevonen, mutta Karla tahtoi käyttää termiä “oma”. Gyzma pomppi ja korskui hänen vierellään kuin maahan juuttunut ilotulite, Efim pudisteli hiljalleen päätä etäämmällä. Hän oli tahtonut piristää kovassa paineessa ollutta tytärtään, mutta oli syytä miettiä, millä kustannuksella…

“Kiitos, tuhannesti kiitos! Pidän Gyzmasta niin hyvää huolta ettet uskokaan. Olet paras!”Pieni hymy kiipesi Efimin kasvoille. Oli tämä sittenkin kaiken arvoista.

Suorastaan tanssahdellen Karla kuljetti uuden ratsunsa pihan puomille. Hän hymyili ja tervehti iloisesti vastaantulijoita, ja niitähän riitti: Vecno oli herännyt eloon. Muutamassa viikossa autio piha oli muuttunut melkein jo pieneksi kyläksi, ja siinä missä isänsä jurputti edelleen epäilyksiään, ei Karla olisi voinut olla onnellisempi. Hän eli pitkään pelkästään kahden vanhan ukon kanssa, eikä ollut ihmekään miksi Ulyanan pako kaikesta kieroilusta huolimatta oli surettanut nuorta. Nyt hänen ei tarvinnut uhrata enää ajatustakaan tuolle suoraan sanottuna paskamaiselle eukolle, sillä parempaakin seuraa löytyi. Paljon. 

Nytkin tukkia vasten tuli nojailemaan lyhyenläntä tyttö, hieman ehkä Karlaakin nuorempi. Tatyana oli samanlainen estoton sosiaaliperhonen kuin satulaa purkava uusi ystävänsäkin, eikä ollut ihme että nuo olivat löytäneet toisensa pian muuton jälkeen. 

“Tämäkö se nyt on?” lettipäinen, kasvoiltaan hieman Karlaa pyöreämpi tyttö kysyi. Tummanruskeat silmät mittailivat Gyzmaa, joka valppaana pyöritteli päätään jokaiseen ilmansuuntaan kuin ottaen vastaan jotain ihmisille kuulumatonta signaalia.

“Jep! Ihan oma! Saan tehdä tämän kanssa mitä tahdon, ja ensi keväänä se saa varsankin Agyzista jos lykky käy. Sitten mulla on oma varsakin!”

Tytöt kihersivät yhdessä ihanalle ajatukselle.

 “Olisipa minullakin hevonen…” Tatyana haikaili. Hän oli ajatuksissaan ryhtynyt järsimään toista pitkää lettiään, kuten tapanaan oli. Mustien hiusten latvat kokivat kovia varsinkin stressin iskiessä.

“Kyllä varmasti vielä joskus, kunhan ensin opettelet ratsastamaan,” Karla vastasi toisen haaveiluun.

“En ikinä opi, en uskalla edes taluttaa hevosta. Tyhmä haave.”

“Höpönlöpö. Tule tänne, harjataan Gyzmaa yhdessä.”

Kauempana Efim katseli vaivihkaa, kuinka Karla opasti yhtä uusista lapsista vetämään harjaa hevosen kupeilla pitkillä ja vahvoilla otteilla. Joka puolelta pihaa kuului puhetta, naurua, kolinaa ja kiroamista ylivuotisten juurekkaiden kieriessä kaatuneesta sangosta pitkin kuivaa kamaraa. 

Kukapa olisi uskonut, mutta järjestely tuntui toimivan. Efim suhtautui edelleen varauksella kaikkiin näihin uusiin ihmisiin, mutta Alik oli ollut oikeassa siinä, kuinka elämä voikaan helpottua kun sen jakaa useammille harteille. Vapaa-aikaa oli melkeinpä jo liikaa, kun väkeä riitti siivoamaan, kylvämään, metsästämään, laittamaan ruokaa, korjaamaan aitoja — tekemään siis käytännössä katsoen kaiken, mikä oli aiemmin jäänyt kolmikon taakaksi. Efim ei ollut edes muistanut miltä tuntui olla tylsistynyt…

Pessimistisistä ennakkoajatuksista huolimatta ihmiset olivat olleet ahkeria ja hyväkäytöksisiä. Heitä luultavasti kannusti pelko poisajamisesta: mihin nuo reppanat olisivat menisivätkään? Jos Vecno heidät käännyttäisi, tuskin Izgibiinkään kävisi palaaminen. Ei, heidän oli ansaittava paikkansa näiden hirsivallien sisällä, ja näillä näkymin joukko teki sen hyvin. Se rauhoitti Efimin epäluuloista mieltä aavistuksen verran.

 Kevyt tuulenvire leyhytteli paahdetta, kuinka loistava sää tänään olikaan. Mikä parasta, Efim pystyisi satuloimaan Gepardin ja lähteä nauttimaan kesästä kukkeimmillaan ilman huonoa omatuntoa odottavista askareista. Niitä ei nimittäin ollut.

Alik oli tehnyt hyvän työn tuodessaan nämä ihmiset Vecnoon.

Zen

Figures dancing gracefully across my memory

Osa Masquerade-juhlaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Avoimesta ikkunasta kuului etäisiä kiireen ääniä linnan kolmanteen kerrokseen saakka. Alapuolella, puutarhassa, juoksenteli ihmisiä ristiin rastiin aina linnan omasta väestä palkattuihin tarjoilijoihin, etsivät viime hetkellä paikkaansa, kauhistelivat etenevää kelloa ja ohjailivat toisiaan. Muusikot virittivät soittimiaan paviljongilla, sellisti parkaisi kun äkkinäisen kiristämisen palkkana A-kieli napsahti poikki ja sivalsi kostonhimoisena kaltoinkohtelijansa poskelle verinaarmun. Soittajan sadattelut uutta kieltä vaihtaessa kuuluivat nekin avoimesta ikkunasta sisään huoneeseen, jossa korea mies mittaili itseään kokovartalopeilin edessä.

Iivari käänteli päätään asetellessaan peruukkia kohdalleen. Juuri sen kerran, kun hän aivan oikeasti tarvitsisi kamaripalvelijaa, oli kaikki liikenevä väki lähetetty valmistelemaan puutarhaa pian alkavaa juhlaa varten. Tämä oli ollut kyllä arvattavissakin: kun Vitaliya puhui “pienistä juhlista”, karkasi häneltä aina valmistelut lapasesta ja lopulta vieraita oli useamman listan verran, tarjoilut kasvaneet yhdestä ruokalajista viiteen ja jousikvartetin sijaan palkattu koko oktetti.
Se ei onneksi Iivaria haitannut. Hän ei pitänyt ihmismassoista, se oli totta, mutta mikään ei ollut otollisempi paikka verkostoitua ja pedata itselleen etuuksia kuin pidot, varsinkin kun tiedossa oli astetta riehakkaampi illanvietto jonka pönötyksen alkoholitarjoilu varmasti kuorisi nopeasti pois. Kutsuvieraslistaa selaillessaan mies ei olisi voinut olla tyytyväisempi: niin monia nimiä, joihin oli syytä tehdä hyvä vaikutelma, sopivasti kenties mielistellä ja jäädä mukavasti mieleen…

Jouhiperuukki oli nähnyt parempiakin päiviä, mutta puuteroituna se ei näyttänyt huonoltakaan. Sitä paitsi maski peittäisi ohentuneet reunat, minkä Iivari huojentuneena sai huomata mallatessaan tummaa medico della peste-korppinaamiota kasvoilleen. Nykypäivänä hyviä vanhan kansan peruukintekijöitä ei tahtonut löytää, eikä Iivari ollut vielä(kään) valmis siirtymään ajassa eteenpäin.
Korkean kolkkahatun kullattujen reunojen takaa kurkisteli kokonaisuuden kruunaava musta sulkakimppu, joka heilahteli kevyesti peilaajan pyörähdellessä itseään ihaillen. Tummasta väristä huolimatta asu oli korea kuin riikinkukolla, solkikengät olivat upouudet ja solmioneulakin oli ostettu huutokaupasta aivan vain tätä tilaisuutta varten. Kaikki oli aivan kuten pitikin, viimeisen päälle mietittyä ja ylellistä. Vielä solmion suoristus, liivin alin nappi auki, ehkä hivenen vielä lisää kölninvettä, ja koko koreileva kokonaisuus oli valmis. Iivari oli elementissään.

Kutina oli hyvä: tästä illasta ei voisi seurata huonoa. Vielä viimeinen vilkaisu peiliin, puuteroitujen hiuskiehkuroiden palautus mustan silkkirusetin oikealle puolelle, kopean hyväksyvä nyökkäys itselleen ja siirtyminen ala-aulaan, josta matka jatkuisi Ilonan kanssa juhlapaikalle. Yhdessä, pystypäin, miettimättä lainkaan tunnistaisiko kukaan kenen käsipuolessa nainen saapuisi.

Tämä ilta oli erilainen kuin muut. Tänään Iivari ei antanut minkään vastoinkäymisen estää häntä. Yhden hetken tuo olisi aivan joku muu kuin väsynyt, kärttyinen itsensä. Edes tämä hetki.

****

Once Upon a December June

Someone holds me safe and warm
Horses prance through a silver storm
Figures dancing gracefully
Across my memory

Vitaliyan maljapuhe oli mainio, sen verran hilpeäkin että pohjalla oli varmasti jo muutama annos. Näennäisesti Iivari kuunteli, mutta todellisuudessa hänen silmänsä vilkuilivat maskin alla puutarhassa lady Dzelzainia ympäröivää juhlakansaa. Ketä paikalla oli? Osan vieraista tunnisti heti, kuten Antioco Calabresen, sillä kenenkään muun olalla roikkui tuskin valkoista kakadua. Iivari nyrpisti nenäänsä katsellessaan lintua: se oli sotkuinen ja kovaääninen, kaikkea mitä ei pitäisi. Miksi sen oli annettu liittyä seuraan? Toisia ei taaskaan tahtonut tunnistaa millään: joko he olivat Iivarille tuntemattomia, kuten colombina-maskeihin pukeutunut pariskunta Amelien ja Fricin seurassa, tai sitten täysin anonyymeiksi naamioituneita, kuten tuo yksinäinen bauta väkijoukon laitamilla.

Iivari järjesteli mielessään listaa kenen seuraan lyöttäytyä ensin, ketä pehmitellä ja kenelle puolestaan ehkä hieman kukkoilla. Hän ei huomannut edes Vitaliyan puheen päättymistä ennen kuin muut nostivat maljojaan. Hätäisesti Iivari liittyi mukaan, raksuttaen edelleen puolilla aivoillaan toimintasuunnitelmaa iltaa varten. Tärkeimmistä tulisi aloittaa ensin, välissä voisi jututtaa vähän vähemmän merkittäviä ihmisiä, myöhemmin voisi palata takaisin isompien nimien pariin kun alkoholi on ehtinyt toivottavasti valmistella heitä nappuloiksi Iivarin elämänshakkiin.

Käsipuolessa edustavaa Ilonaa ei käynyt kuitenkaan laiminlyöminen finanssiasioilla. Johdatus kävikin heti ensin noutamaan tarjoilusta uudet lasit, joiden tyhjentämisen varjolla Iivari sai tilaisuuden katsella pariaan tarkemmin. Lavi oli kaunis, mystinen, monitahoinen. Samaan aikaan tuosta huokui pieni kapina, sopivissa mitoin, kuin myös eleganssi ja naisellisuus, johon asuvalinta maskuliinisine leikkauksineen toi mielenkiintoisen särmän. Mustat huulet ja värjätyt hiukset tekivät kuuluisan viimeistelevän silauksen. Hopeisina hohtavat sarvet muistuttivat Iivaria Siperiasta, ja hetkeksi hän maistoi suussaan kuplivan kesäjuoman sijasta happaman poronmaidon.
Ilona näki mittailevan katseen, ja ilmoitti huomiostaan hymyilemällä tavalla jolla kukaan muu ei osannut. Iivari hymähti takaisin jäätyään kiinni, laski tyhjän lasin ohikulkevan tarjoilijan asetille ja veti haarasarven lähemmäksi itseään.
“Osaatko salitansseja?”

*******************

Wieninvalssin lähestyessä kohti kiihtyvää loppuaan tuli selväksi, että ainakin Ilona oli nopea oppimaan jos ei jo valmiiksi osannut. Kiihkeimmissä temmoissa Iivari auttoi kannattelemalla toista, mutta muuten mistään ei olisi voinut päätellä tämän olevan parin ensimmäinen yhteinen juhlailta. Tanssi jos toinenkin oli pyörittänyt kaksikkoa useamman kuin kerran, ja tämä valssi, Straussin The Blue Danube, saisi jäädä tältä erää viimeiseksi.

Pieni hymynkare kertoi kaiken: Iivari oli onnellinen. Tuntui kuin vuosia sitten lakastunut kukka olisi vironnut jälleen eloon, kuin pimeään kammariin olisi paistanut pölyisten verhojen läpi auringonsäde. Tuo säde oli Ilona. Nimensä veroisesti positiivinen, eläväinen ja tunteellinenkin nainen oli ehkä jähmeän partnerinsa täydellinen vastakohta, mutta ehkäpä he vain tasapainottivat toisiaan. Kenties Iivarinkin maailmaan mahtuisi hieman lisää iloa ja kirkkautta jos hän vain sallisi sen itselleen useammin, kuten nyt.
Valssin päätteeksi mies kaappasi Ilonan itseään vasten ja taiteili toiselle pienen poikittaisen poskisuudelman naamion pitkän nokan alta. Teko oli impulsiivinen, harvinaisen harkitsematon. Rohkaistuneena Iivari olisi tahtonut osoittaa tunteitaan enemmänkin, mutta parahiksi hän ehti huomaamaan kauempana viuhkansa takaa tilannetta seuraavan Norringtonin. Pahus. Tai ehkäpä se ei ollutkaan Nora? Ei, vieressä seisovasta huonoryhtisestä, tyylitajuttomasta miehestä ei voinut erehtyä. Iivari ei voinut kuin pohtia, miksi Noran kaltainen nainen oli valinnut aviopuolisokseen moisen resupekan. Sokeat pisteensä kullakin…

Olikohan hän todistanut poskisuudelmaa? Toisaalta, se voisi olla viatonta. Sitten taaskaan, oliko se Iivari von Hoffrénin tapaista? Ei. Ehkä kukaan ei olisi tunnistanut tuota, ja kenties julkinen hellyydenosoitus vain vahvisti käsitystä siitä ettei korppimaskin alla todellakaan ollut se kuka oli? Vieraslistakaan ei ollut julkinen.

Ehkä pirteillä juomilla, valssin huumalla ja riehakkaaksi kääntyvällä ilmapiirillä oli näppinsä pelissä, kun Iivari totesi elävänsä vain kerran (pun intented) ja jatkoi tilannetta vielä aivan oikealla suudelmalla. Uhkarohkea veto sai sykkeen nousuun kuin extreme-urheilijalla, mikä ei ollut ihmekään: kaikki von Hoffrénin tuntevat tiesivät, että julkinen hellyydenosoitus vastasi tuolla adrenaliinikertoimissa base-hyppyä. Hetken aikaa Iivari oli taantunut rajojaan kokeilevaksi teiniksi vilkuillessaan pieni pilke silmäkulmassaan ympärilleen, kuin varkaissa ikään.
“Tule,” hän kuiskasi Ilonan korvaan, “kaipaan hetken vain sinun seuraasi.”

*************

Harvoin Iivari oli nähnyt Ilonaa niin tuohtuneena kuin myöhemmin yöllä marssimassa talleilta sellaisella askeltahdilla että alta pois. Mies katsoi sivusta toisen menoa, unohtuen kuuntelemaan vain puolella korvalla Nathaniel Rossin kertomusta tuon uusimmista urheiluhevoshankinnoista ja elämänkäänteistä.
“Eikö vain?”
“…Ai, anteeksi, toistaisitteko?”
Iivari havahtui hetkeen. Hän käänsi huomionsa takaisin edessään seisovaan tummapiirteiseen belgialaismieheen, joka huolitellusta ulkonäöstään huolimatta oli selkeästi päässyt omalla tavallaan jo vauhtiin mikä juhlimiseen tuli. Menoa ei ollut hidastanut maskien laskeminenkaan — tosin jos nyt tarkkoja oltiin, tuskin se ketään oli hillinnyt. Nyt Rossin kilpahevosimperiumin vesa rypisti kulmiaan selkeästi tyytymättömänä joutuessaan kertaamaan sanomansa.
“Että Geyzer menee pilalle moisesta paljasjalkahippeilystä, ei kovaksikeitettyä kilpuria tehdä turpaa pussaamalla.”
“Hmm, niin… Anteeksi, mutta läsnäoloani kaivataan toisaalla.”
Niine hyvineen Iivari nyökkäsi kohteliaasti ja lähti harppomaan tunnelmavalaistun puutarhan poikki kohti tuttua violettia nutturaa. Katseiden kohdattua mies viittoi toisen hienoeleisesti luokseen korkeiden tuijien suojaan.

Kaksikon tiet olivat eronneet Ilonan viettäessä aikaa muun tallinväen kanssa, mikä oli varmasti ollut viihdyttävämpi vaihtoehto kuin seurata sivusta Iivarin lipevää seurapiirisukkulointia. Mainittu ei ollut tietoinen rakkaansa loppuillan kulusta, mutta aavistuksia, niitä löytyi.
“Max” Ilona vastasi kysyvään katseeseen lyhyesti olkapäitään kohottaen. Iivari ei vastannut mitään, mutta hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa tuon kietoessa kätensä omistavasti naisen ympärille. Tähän asti mielipide saksalaisesta oli ollut tasaisen neutraali, mutta viimeaikoina mittari oli alkanut painumaan pakkasen puolelle. Kühling ei ollut käyttäytynyt Iivarin arvostamalla tavalla, ja nuoren tempaukset olivat kantautuneet turhan hyvin myös hänen korviinsa.
“Älä välitä,” Iivari totesi silittäessään hivenen kömpelösti mustan päällystakin peittämää selkää. Lohduttaminen ei ollut hänen vahvuuksiaan, eikä sanoista varmasti ollut hyötyäkään. Ilonan tuntien tuo ei osaisi olla välittämättä Maxin tunteenpurkauksista, mitä tuo nyt ikinä olikaan taas tehnyt tai möläyttänyt. Hän ei ansaitsisi Ilonan ystävyyttä, mikäli Iivarilta kysyttäisiin. Ei tuolla käytöksellä. Olkoot kuinka masentunut hyvänsä.
Kolkkahattuisen olisi tehnyt mieli kertoa mielipiteensä ääneen, mutta hän ei saanut itseään avaamaan suutaan. Mitä hän toisaalta turhaan toisten likapyykkiin lähtisi edes sekaantumaan.
“Ilta on vielä nuori. Ehdit murehtimaan myöhemminkin.”

Nathaniel oli löytänyt jo uutta seuraa, joten Iivarin oli hylättävä ainakin täksi kerraksi yrityksensä ujuttaa lonkeronsa mukaan Rossien rahavirtoihin. Ehkä se olikin vain hyvä: eikö von Hoffrén ollutkin luvannut itselleen jo viikkoja aiemmin pitävänsä tänä yönä puhtaasti hauskaa? Hän vastusti haluaan jatkaa aiemmin aloittamaansa keskustelua Matthew Kajanteen kanssa hevostensa vakuuttamisesta, torjui kohteliaasti Donna Tannfieldin keskusteluyrityksen ja jatkoi matkaansa Ilona käsipuolessaan.
“En jaksa enää tanssia!” tuo parahti leikillisen dramaattisesti Iivarille, joka hymyn jälkeen tyytyi ojentamaan vain uuden lasin kauniiseen, siroon käteen. Monesko se oli, puhumattakaan miehen itsensä juomatahdista, siitä ei ollut hajuakaan. Tarpeeksi jotta lippu pysyi korkealla.
“Ei hätää, en minäkään,” Iivari totesi nostaessaan lasin huulilleen. Juhliminen kävi urheilusta, varsinkin mikäli oli yhtä rapakuntoinen kuin tämä herra. Helpolla elämällä oli varjopuolensa.

Pari istuutui oktetin takana piilottelevalle penkille. Seesteisesti he joivat, katselivat vielä niitä hurjia jotka jaksoivat yhä tanssia, tunnustelivat toistensa energioita. Ilona oli kaksikosta puheliaampi, mutta ei samalla, tungettelevalla tavalla kuin Vitaliya päästessään juoruilun makuun. Nuoremman naisen sanat eivät rasittaneet, eikä hän tuntunut vaativan seikkaperäistä osallistumista keskusteluun. Tuo puhui, Iivari nyökkäili, joskus jopa hiljan vastaili. Paineetonta ja helppoa. Olisipa kaikkien ihmisten kanssa samanlaista.

Katse vaelteli vieraiden joukossa. Paljon tuttuja kasvoja oli paljastunut maskien riisumisen yhteydessä, joista yllättävän suuri osuus oli tallin ja linnan henkilökuntaa. Aluksi Iivari oli vastustanut ajatusta kutsua tavan työväkeä, mutta lopulta hänen oli myönnettävä että Vitaliyan valinta vieraslistan laajentamiseta oli ollut oikea. Väki edusti Dzelzainia paremmin kuin hyvin, eikä kukaan ollut luistellut vaatimuksista pukeutua parhaimman kykynsä mukaan. Heillä oli hyvä yhteisö, parempi kuin skeptisesti voisi niin kirjavasta joukosta uskoa. Aikanaan Iivari oli ollut vahvasti palkollissääntöjen purkamista vastaan ja harmistunut aina vain tiukentuvasta työvoimalaista, mutta nyt hän oli huomannut mitä hyvää sai aikaiseksi myöntämällä silloin tällöin lomaa, maksamalla lisätöistä ja pitämällä huolen vaadituista vapaapäivistä. Ihmiset pysyivät tyytyväisempinä, ja työnantajana hän sai Vitaliyan ohella siitä osuutensa kunnioituksena. Ei pelonsekaisena, vaan aitona sellaisena. Ei huono.

Yksi juhlijoista pisti kuitenkin silmään. Bauta-asuun verhoutunut vieras ei ollut riisunut maskiaan muiden joukossa, vaan seisoi jännittävänä, tummana hahmona katsomassa alan toisella reunalla hurmion vallassa kiitäviä valssaajia. Tuolla ei ollut avecia matkassaan, ja keskustelut muiden kanssa tuntui jäävän lyhyiksi. Valkoisen hansikkaan verhoama käsi kaatoi välillä juotavaa maskin viiston reunan alta, ja katosi sitten taas pitkän viitan uumeniin. Kangas viisti maata, ja peitti allaan piilottelevan vierailijan täysin. Iivarilla, kuten kenelläkään muullakaan, ei ollut hajuakaan kuka tuo anonyymi oli. Aluksi vahvana vaihtoehtona oli ollut Clave, mutta pehtoori olikin paljastunut puolilta öin täyden jokerimaskin alta. Ilona oli veikannut Moiraita, mutta Amelie tyrmäsi ehdotuksen huomauttamalla että poika (alaikäinen, mutta omatpa olisivat traumansa) oli lyhyempi, ja toisekseen tuo sekava nuori löytyikin kasvojenpaljastuksessa yllättävän tyylikkään asuvalinnan alta.

Pohdinnan aikana katse unohtui tuijottamaan kankaiden piilottelemaa kysymysmerkkiä. Nimenomainen huomasi orkesterin takaa polttelevat silmät, ja käänsi oman katseensa vastaan.
Tullessaan paljastetuksi Iivari hätkähti kuin sähköiskun saaneena niin että kahvilikööriä loiskui silkkitakin reunalle. Hän sadatteli suruitta sekä ruotsiksi, suomeksi että latviaksi pyyhkiessä arvokangasta kuivaksi. Kun tuo nosti katseensa takaisin ylös, oli bauta kadonnut.

Iivarilla oli ikävä aavistus, mutta tuo työnsi sen taka-alalle, keskittyi jälleen vierellään istuvaan Ilonaan. Silti jokaisessa varjossa tuntui olevan silmäpari häntä varten.

Far away, long ago
Glowing dim as an ember
Things my heart used to know
Things it yearns to remember

Zen

Prinsessa ja sammakko

Osa Masquerade-juhlaa

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

Jos tämä oli unta, Amelie ei tahtonut koskaan herätä. Hetken aikaa hän tunsi olevansa ajattoman sadun prinsessa, unelmiensa prinssin käsivarsilla, pyörähtelemässä tanssijoiden hulmuavien helmojen ja takinliepeiden keskellä.

Siviilissä tanssipari oli pelkkä Fric. Hölmöilevä, huonoryhtinen, välillä ajattelematon. Mutta nyt, yhden yön ajaksi, sammakko oli todellakin muuttunut prinssiksi. Kuka oli tämä sulavasti valssia vievä herrasmies kultaisina hohtavissa vaatteissaan, joka rennonletkeästi ohjasi hopeista daamiaan pitkin kukkaisvalssin kirkkaita sävelmiä? Fric näet tiedettiin siitä, että hänellä tuppasi olemaan kaksi vasenta jalkaa mikä salonkitansseihin tuli… Jollei Amelie olisi itse ollut auttamassa poikaa — miestä — sovittamaan Iivarin lainaamia (ja kiristettynä puettuja) vaatteita, tuo olisi ollut varma pyörivänsä ihan kenen tahansa muun vietävänä kuin poikaystävänsä.

*********

Kun maskit riisuttiin, ei sanaakaan ehditty vaihtamaan kun Amelie suuteli lehtikullatun naamion alta paljastuneita tuttuja kasvoja. Kun hän viimein irtaantui, oli Fricin punakoilla kasvoilla sinistä huulipunaa. Amelien silmät kimmelsivät onnesta.
“Milloin sinä olet oppinut tanssimaan?” hän kysyi roikkuessaan toisella kädellään Vanagsin kaulassa, toisen kannatellessa kevyttä shamppanjalasia.
“Teen mä vapaa-ajalla muutakin kuin kaivelen napaani,” Fric vastasi vekkulimaisesti ja iski silmää. Hän oli komea. Vaikka nyrpeänä Vanags aina valittikin eritoten peruukkivaatimuksista ja korkeakantaisista kengistä, näki käsipuolessa killuvasta Ameliesta ettei pukuvalinta ollut mikään huono. Vajaassa kolmessa vuodessa lätsäjonnesta oli koulittu vakavasti otettava edustusmies Dzelzainille, ja vaikka se vaatikin paljon verta, hikeä ja kyyneliä (Amelie ei koskaan unohda ensimmäistä yhteistä edustusta DAE:n joulutanssiaisissa, ikävä kyllä), niin katsopas poikaa nyt!

“Saanko vielä yhden tanssin, m’lady?” Fric virnisti kumartaessaan liioitellusti avecilleen. Kikattaen Amelie ojensi kätensä.
“Saat vaikka sata.”

**********

“Lähtikö hän jo?”
Amelie odotti malttamattomana Fricin kävellessä takaisin puutarhaan talleilta. Hän oli huolissaan Maxista, joka oli kadonnut juhlasta kuin tuhka tuuleen. Ilona spottasi Kühlingin Umbran karsinasta, muttei yrityksistä huolimatta saanut miestä puhumaan rakentavia, saati palaamaan ihmisjoukkoon. Se oli ymmärrettävää. Maxia ei silti käynyt jättäminen yksin viimeviikkoisten tapahtumien johdosta, joten yhteistuumin naiset lähettivät Fricin asialle. Ehkä äijäseura olisi se mitä tuo tarvitsisi.

“Joo,” Fric vastasi. “Koitin houkutella jäämään mut ei onnannut. Sanoin kyl että kaivattais sitä seuraan,” tuo jatkoi raapien hikistä niskaansa. Amelie kohautti olkiaan hieman surumielisenä: hän oli toivonut Maxin viihtyvän myös, ja tunsi nyt pienen omatunnonpistoksen pitäessään itse hauskaa. Toisaalta minkä sille voi, masentunut oli masentunut.
Brunette hopeaneiti tarttui kultapukuisen kavaljeerinsa käteen, hymyili ja vaihtoi aihetta.

“Mut hei, mä en oo vielä vaihtanut Jusun kanssa kunnolla sanoja, ja haluun tavata sen poikakaverinkin nyt kun kaikki vihdoin tunnistaa toisensa.”
Amelie näki Fricin katseessa pienen empimisen, jolloin oli aika tehostaa pyyntöä silmien sievällä räpsyttelyllä ja vienolla hymyllä.
“Sit sen jälkeen voidaan lähteä yhdessä vaikka takas mun kämpälle…”
Peruukin alla ilme kirkastui lupauksesta. He lähtivät yhdessä etsimään paria Rosengård-Alsila, Amelie iloisesti jo hieman huojahdellen.

*********

Aamulla päänsärky oli se mikä herätti Amelien. Hän makasi kipeästi kätensä päällä pienessä sykkyrässä Fricin viedessä meritähtenä yli puolet sängystä, mistä hyvästä tuo sai napakan kyynärpäätuuppaisun kylkeensä. Kuului vain murahdus, mutta heräämisestä ei ollut tietoakaan. Olkoot.
Väsyneesti Amelie kampesi itsensä parempaan asentoon ja painoi ihanan viileän ja painavan tyynyn kasvoilleen. Onneksi tänään oli vapaapäivä.

Olihan ilta ollut tämän arvoinen.

Ryysyläiset ovellani

Efim Artunov
Taigan Noita

Gepard roikotti alahuulta puomin ääressä auringon paahtaessa sen silkkistä karvaa. Kevät oli kääntynyt alkukesäksi silmänräpäyksessä: vain muutamat lumenviipymät jaksoivat sitkeästi muistuttaa alati uhkaavasta talvesta, joka tuntui olevan aina lähellä, katsoi sitä sitten ajassa taakse- tai eteenpäin. Myös ympäröivä luonto tuntui olevan tietoinen kasvukauden lyhyydestä, ja vehreys oli suorastaan räjähtänyt käsiin heti kun lämpötilat jäivät pysyvästi plussan puolelle. Mannerilmaston kuuma kesä oli jo aivan kulman takana, mistä tämänpäiväinenkin suoranainen helle lupaavasti ilmoitti.

Helmenhohtoinen ori raotti hieman sinisiä silmiä huomatessaan hahmon ilmestyvän vierelleen, mutta sulki ne taas tunnistettuaan tulijan Efimiksi. Ahaltek nautti selkeästi olostaan: hellekausi sopi aavikkoveriselle ratsulle huomattavasti paremmin kuin Siperian tappavat pakkaset, joiden yli nuo ohutnahkaiset aarteet selvisivät vain taljakerrosten ja hiililämmityksen voimin. Aivan kuten kaikki muukin siinä jumalanhylkäämässä paikassa, oli myös hevosten otettava kaikki hyöty irti kesästä. Jopa piinaava räkkä oli juhlaa verrattuna -40 celsiuksen pakkaslukemiin ja monimetrisiin nietoksiin.

Efim harjasi laiskoin vedoin hevostaan, tunnelmat olivat kumpaisellakin siis samansuuntaiset. Ainoa ääni pihalla oli Gepardin satunnaiset pärskähdykset ja hännänhuiskautukset. Muuten oli suorastaan aavemaisen hiljaista. Liiankin hiljaista. 

Vecnossa ei koskaan ollut majaillut paljoakaan asukkaita, mutta tällä hetkellä Efimin ollessa kaksin tyttönsä kanssa, tuntui hirsiset tilukset kaikuvan tyhjyyttään. Ulyana, mokoma petollinen käärme, häntä ei ollut ikävä, mutta vasta nyt Alikin ollessa poissa osasi Arturinpoika arvostaa vanhan miehen olemassaoloa. Efim ei ollut koskaan tajunnut kuinka paljon töitä tuo ukonrähjä oli päivittäin tehnyt, ennen kuin joutui tekemään kaiken itse. Eikä tässä vielä kaikki, sillä kausi oli helpoin hevosten laiduntaessa Taivasjärven rannoilla. Talvella taloudenhoidon lisäksi olisi huolehdittava päivittäin myös kymmenistä, herkkähipiäisistä hevosista. Vasta nyt Alikin naljailuun piilotettu kommentti vaihtaa ahalteket jakutianhevosiin kävi järkeen.

Efimillä oli ikävä ystäväänsä. Alik oli ollut tuolle aina kuin oman mielen jatke, luotettu mies, ja se että hän viimeisenä tekonaan pelasti Efimin lynkkaamiselta ei helpottanut oloa lainkaan. Varmuutta Alikin itsensä kohtalosta ei ollut, mutta olosuhteet viittasivat kovasti siihen että mies oli vaihtanut oman henkensä vapauttamaansa. Jos Alik olisi hengissä, tai edes kunnossa, kai hän olisi jo palannut takaisin?

Efim itse ei muista omasta paluustaan paljoakaan. Hän tiesi Karlan ratsastaneen Gepardilla kuin tuulispää ja roikkuneensa itse kuin ihmeen kaupalla tyttärensä satulan takana, luojalle kiitos ahalteken pehmeistä askelista. Lyobek oli kiitänyt rinnalla ilman omaa ratsastajaansa, ja Taktika-parka oli jäänyt kylään. Efim ei voinut kuin toivoa siitä pidettävän hyvää huolta: itse hänellä ei ollut sillä hetkellä mahdollisuuksia lähteä tammaansa takaisin lunastamaan. Kyllähän se mielessä oli käynyt, mutta Karlaa ei ollut jättäminen yksin. Nuori oli ottanut Alikin todennäköisen kuoleman hyvin raskaasti, ja pelkäsi nyt selkeästi jäävänsä kokonaan orvoksi jos päästäisi isänsä vielä kerrankin pois näkyvistä. Efim ei pystynyt lähtemään edes lyhyelle kierrokselle ilman Karlan ilmiselvää hätäännystä ja anelua päästä mukaan, mikä taasen ei käynyt päinsä talonvahdin puutteessa. Ei ansojen tyhjennystä, ei liharuokaa. Juurikkaat alkoivat pursuamaan jo ulos korvista.

Karla oli huolehtinut nääntyneestä, kuumeisesta isästään paluun jälkeiset päivät, mistä oli syytä olla kiitollinen. Ikäisekseen hän oli kuitenkin joutunut kantamaan liikaa vastuuta, mikä näkyi nyt silmäpusseina teinin silmien alla. Huolikin pilkisti aina katseessa. Omatunto kolkutti Efimiä, mutta tätä se elämä oli. Ylä- ja alamäkiä. Nykyisin lähinnä vain jälkimmäisiä.

Tällä hetkellä Karla oli tarkistamassa tammoja varsoineen, joten olisiko tässä tilaisuus livahtaa nopeasti katsomaan olisiko edes puurajan nyöriansaan jäänyt mitään syömäkelpoista? Efim oli kääntymäisillään hakemaan juoksujalkaa satulan, kun Gepard varoittamatta kohotti päätään täysin valveilla. Sen pitkä kaula näytti jatkuvan pilviin saakka, sieraimet olivat laajat, korvat kääntyilivät kuin pienet tutkat keräten ääniä ympäriltään. Hetken aikaa vaikutti siltä kuin ori olisi nähnyt jotain mitä ihmissilmä ei kyennyt havainnoimaan, kun Vecnon porteille johtavalta kinttupolulta alkoi kuulumaan askelia. Useita sellaisia. Hevonenkinko siellä korskui?

Efim pingottautui valmiuteen salamannopeasti. Oliko lynkkausjoukko tullut suorittamaan työnsä loppuun? Katse kierteli pihaa hätäisesti: miekka oli sisällä, Gepard varustamaton, miehen itsensä päällä vain kevyt rohdinpellavainen tunika ja ainoana aseentapaisena vyöllä oleva tylsähkö puukko. Ainoa valoisa puoli oli Karlan puuttuminen: mutta mikä näky tyttöparkaa odottaisi laitumilta palatessaan, juuri kun hän uskalsi olla edes hetken yksin…

Taistelutta Efim ei kuitenkaan antautuisi. Hän lähtisi tyylillä. Täysiin voimiinsa mies ei ollut palautunut lyhyen mutta raskaan vankeutensa jälkeen, mutta kyllä hän muutaman hampaan saisi varmasti taottua irti nyrkeillään ennen kuin tipahtaisi itse maahan. Gepard huomasi isäntänsä mielentilan, kevyt ori steppasi paikoillaan levottomana. Kunnes se hirnui.

Tuttu, kimeä ja suloinen hirnahdus vastasi hirsivallin takaa. Voiko se olla…?

Oli se. Taktika. Hetkeksi Efim suivaantui röyhkeydestä: kyllä toisilla oli otsaa tulla uhoamaan hänen hevosensa selästä! Ratsastajan nähtyään hänen vihansa kuitenkin vaihtui hämmennykseen. Kukapa muukaan satulassa istui kuin itse vanha ukko Alik.

“Efim!” harmaahapsi huudahti, ratsasti reipasta ravia puulla päähän lyödyn ystävänsä luo, hyppäsi alas ennen kuin ruunivoikko tamma ehti edes pysähtymään ja otti itseään puoli päätä pidemmän ja melkein tuplasti nuoremman Arturnovin karhunhalaukseen. Jälkimmäinen ei saanut sanaa suustaan, mutta oikosulussaankin hän osasi sentäs vastata halaukseen taputtamalla leveää selkää tuttavallisesti.

Miehet etääntyivät toisistaan, jolloin Efimillä oli tilaisuus tutkailla toista tarkemmin. Alik hymyili leveästi. Hän oli puhdas, ehkä jopa tanakampi kuin viimeksi, ja ainoa särö näyssä oli vielä haaleasti mustunut vasen silmä. Lausumattomat kysymykset olivat niin selkeitä, että Alik osasi tarttua niihin ilman sananvaihtoa. Ensin hän kuitenkin viittoi takanaan seisovaan joukkoon ihmisiä. 

“Toin sinulle asukkaita,” mies totesi nauravaisesti. Efim katseli portilla kyhjöttävää joukkoa ensimmäistä kertaa tarkemmin: heitä oli muutama tusina, miehiä, naisia, lapsia. Kaikkia yhdisti samanlainen pelokas katse, jota osa yritti turhaan peittää uhmakkuuden särmällä. Osa kantoi mukanaan nyssäköitä, joillakin oli vain vaatteet päällään. 

“Katsos kun,” Alik aloitti, “juttu on niin että menit sitten suututtamaan kotikyläni.”

“En minä ketään suututtanut, he itse päättelivät mitä pää—” Efim koitti huomauttaa väliin, mutta tuli vain tylysti keskeytetyksi. 

“Juu juu et, mutta ymmärtänet kyllä. Joka tapauksessa, minulla on vielä ystäviä tallessa, sellaisia ketkä kokivat velvollisuudekseen taata minulle oikeudenmukaisen käsittelyn ja tyynnyttää raivokasta väkeä. En loppujen lopuksi ehtinyt saamaan mustan silmän, haljenneen huulen ja pudonneen hampaan lisäksi enempää osumaa, kun tulin jo johdatetuksi kylään.”

Totta tosiaan, nyt vasta Alikin sekavassa purukalustossa näkyi tyhjä kolo puuttuvan etuhampaan kohdalla.

“Sain paljon paremman kohtelun kuin sinä. Majoituin vanhan tuttavani Anisimin kotiin odottamaan päätöstä rangaistuksestani, ja siinä samalla päivien aikana tuli selväksi etteivät vallan kaikki Izgibin asukkaista olleet tyytyväisiä D’aakypin olemattomiin tapoihin hoitaa kylänsä etua. Hän kiristi veroa, otti jokaisesta kaadosta ja satokilosta lähes puolet. Samalla kun muut näkivät nälkää, D’aakypini perhekunta eleli leveästi. Kun kerroin tontistasi ja ylistin ylänköelämää, minua ryhdyttiin vuoron perään piilottelemaan taloissa kunnes saimme suunnitelman valmiiksi.”

Efim ei tiennyt miten reagoida. Hän ei ollut koskaan tahtonut tiluksilleen ainuttakaan ylimääräistä ihmistä, ja nyt Alik oli luvannut nopealla laskennalla ainakin yli kahdellekymmenelle hengelle kodin Vecnosta. Millä resursseilla heidät elätettäisiin? Artunov pudisti pienesti päätään, muttei ehtinyt esittämään poikkipuolista sanaa kun teräsvanhus jo jatkoi tarinaansa.

“Muistan D’aakypin olleen jo nuorena kelju ottamaan huonoja uutisia vastaan, ja nytkin hän ehkäisi pelkäämäänsä kapinaa enemmän kepillä kuin porkkanalla, joten mieleen ei tullutkaan vain sanoa heippa ja lähteä. Teimme siis oikean pakosuunnitelman: kaikki odottaisivat lauantaiaamuna tärkeimmät kantamukset mukanaan merkkiä. Kaksi uskalikkoa — Anisim ja tämä Mefodiy tässä — sytyttivät vilja-aitan palamaan, ja hälinän turvin lähdimme helposti kuin koirat veräjästä. Kukaan ei edes estellyt minua kun kävin hakemassa muina miehinä Taktikan karjasuojasta. Että ei tarvitse kiittää, mutta tässä tammasi!”

Sanojensa päätteeksi Alik ojensi kulahtaneet nahkaohjat Efimin käsiin. Jälkimmäinen ei tiennyt mitä sanoa, katseli vain hämmentyneenä vahingoittumattoman näköistä kasvattiaan, sitten Alikia ja tuon takana orpoina seisovia ihmisiä. Kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut varma vanhuksen kuolemasta ja Taktikan menettämisestä D’aakypin käyttöön, ja tässä kumpainenkin nyt seisoi elämänsä kunnossa. Hetken Efim muotoili sanoja mielessään, pyöritellen samalla pujopartaa mietteliäästi sormien välissä.

“Sinä se jaksat vain aina yllättää, vaan eipä ole äijää karvoihin katsominen. Olen toki iloinen paluustasi, ja kiitos myös Taktikasta, mutta mitä minä tälle väelle teen? En voi jokaista vastaantulevaa ottaa syöttilääksi, vaikka kuinka vetoaisit moraaliini. Sitä paitsi jos Ulyanasta jotain opin, niin koskaan enää en yhteenkään vieraaseen ihmiseen luota.”

Lausuessaan naisen nimen Efim sylkäisi kuin saadakseen kitkerän maun pois suustaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Alik kuvitteli Vecnon olevan oikea paikka aliravituille, likaisille kyläläisille, jotka resuisesta ulkonäöstään päätellen olivat Izgibin pohjasakkaa. Nyt he olisivat tulossa Efimin taakaksi — ei kiitos. 

Vanhus oli selkeästi perillä ystävänsä mietteistä. Hän heilautti karheaksi parkkiintunutta kättään jälleen joukkoa kohden.

“Eivät he elätettäviksi tule, vaan töitä tekemään! Mietipä sitä. Kuinka paljon helpompaa elämä sitten olisi, kun taakka jakaantuisi useammille hartioille? He kyllä hankkivat itse elantonsa, ja jotka eivät siihen kykene, saavat apua muilta. Meidän ei tarvitsisi kuin taata heille turvallinen tila, ja kaikki voittavat. Voitko muka kieltäytyä?”

Säälittävä ihmismassa näytti laumalta säikkyjä, käsittelemättömiä ja huonosti hoidettuja villipeuroja, katseissakin oli jotain samaa noiden sarvipäiden kanssa. Efim ei ollut edelleenkään innostunut ajatuksesta, jossa kaikki nuo tuntemattomat ryysyläiset pyörisivät hänen tiluksillaan, mutta toisaalta Alikin perustelut olivat toimivia. 

“Ehdoin ettei meille koidu ongelmia, jääkööt. Mutta pienestäkin rikkeestä saa kengänkuvan persauksille, minulla ei ole kärsivällisyyttä lähteä opettamaan ketään tavoille.”

Alik nauroi, viittilöi ihmiset astumaan porteista sisään ja taputti Efimin olkaa niin että luut rutisi. 

Kyllä tässä olisi Karlalle vielä selitettävää.

Zen

Pitkänokkapokkaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Iivari tuijotti koiraa. Koira tuijotti takaisin. Kummankin kasvoilla oli sama, alentava, pistävä katse: käynnissä oli selkeästi sanaton taisto siitä kumpi murtuu ensin. Kumman silmät väistivät ensimmäisenä, kuka olisi tahdoltaan heikoin? 

Iivarin matka kirjastoon oli katkennut herrainkabinetin kohdalla, kun hänen silmiinsä särähti anteeksiantamaton näky: kalliilla kullatulla parisohvalla makoili koira. Tuo saastainen otus levitteli syöpäläisiä ja pitkiä karvojaan huonekalun käsinkirjotulle pinnalle, ja sen pitkät kynnet ja kuolaava suu olivat valmiina tuhoamaan loputkin kallisarvoisesta esineestä. Mies ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan röyhkeän elikon katsoessa häntä pitkää kuonoaan pitkin kuin olisi itse isäntä taloudessa. Ilme ei värähtänytkään, vaikka vastaanottavat silmät koittivat antaa samalla mitalla takaisin.

Lopulta Iivarin oli myönnyttävä häviöön silmäpainissa. Turhautuneena tuo murahti, marssi koiraa kohti ja läiskytti käsiä yhteen, täysin tuloksetta: tuntui että hän oli vain kirppu turkissa, ärsyttävä mutta harmiton. Ei reagoimisen arvoinen.

“Hus, painuhan siitä!” Ei reaktiota. Myöskään äänenkorotus ei auttanut, sillä eläin oli selkeästi löytänyt oman paikkansa. Kuin kuittaillakseen hätistelijälleen se vain haukotteli niin että kapea kita paistoi, asettelipa vielä itsensä vähän paremmin takamuksensa arvoiselle sohvalle. Se jos mikä sai Iivarin hermostumaan. Mies kiristi ilmettään lisää, jos vain mahdollista, ja tarttui vinttikoiran luisevaan takamukseen nykiäkseen otuksen lattialle. Vaikka kolhot, tuntemattomat sormet suorastaan kaivautuivat turkkiin ja sen alla piilottelevaan ohueen nahkaan, ei pitkäkuono tarjonnut hampaita: olisikin. Sen sijaan se jatkoi loikoiluaan välinpitämättömänä, kuin ignooraten korvassaan surisevan kärpäsen. Iivarin oli kerättävä kaikki vähäiset voimansa saadakseen riuhtaistua passiivista vastarintaa tekevä 40 kg edes puoliksi lattian puolelle. Vasta silloin ylimielinen koira suostui luomaan toisen katseen häirikköön, huokaisten ja loputkin ruumistaan lattialle tiputtaen. Iivarin korvia särki kuulla, kuinka kynnet rapisivat puuta vasten. Kuka korvaisi kaikki naarmuuntuneet pinnat?

Vitaliyalla oli aina vastaus kaikkeen, ja hänet Iivari tapasi alasalista annettuaan ensin jäätävän “tämä ei jää tähän”-katseen kirppukasalle. Miehen tietämättä koira oli kiivennyt takaisin sohvalle heti kaksijalkaisen kadotessa käytävään. Typerät ihmiset.

“Miksi toisen kerroksen kabinetissa makaa rakki sohvalla?” Iivari jylisi alustamatta kysymystä sen enempää. Vitaliya ei vaivautunut edes laskemaan katsetta kirjasta vastatessaan yksioikoisesti “koska se on minun koirani.” Hän oli jo ikävän tottunut ovellaan vihaisena myrskyävään von Hoffréniin: tästä oli tulossa jo selkeä tapa kirjoittamattomine sääntöineen.

“Ja ennen kuin kysyt mistä lähtien,” Vitaliya jatkoi ennen ennakoimaansa ryöpytystä, “niin eilisestä. Clave haki sen pyynnöstäni Raunasta.”

Hiljaisuudesta päätellen Iivari joko mietti vastaustaan, tai vaihtoehtoisesti vain osoitti mieltään pitämällä suunsa kiinni. Jälkimmäinen oli luultavasti todellinen vastaus, mikä ei Vitaliyaa tietenkään haitannut. Laiskasti hän käänsi sivua ja antoi toisen marinoitua vielä muutaman luetun rivin verran ennen jatkoa.

“Vasili on rauhallinen, siisti ja hiljainen, eikä siitä tule olemaan vaivaa sinulle, ellet itse ole sitä sille.”

Ai ei ollut vaivaa vai? Olikohan neiti Dzelzain itse koskaan kokeillut saada vasikankokoista koiraansa alas sohvalta? Iivari murahti enemmän itselleen kuin ystävälleen, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Välillä tuntui nimittäin vahvasti siltä, että Vitaliya teki tarkoituksellisesti toisen elämästä hankalampaa kuin se on. Naisen pitäisi keksiä itselleen harrastuksia. Mieluiten sellaisia, jotka eivät ärsyttäneet Iivaria. Koira ei ollut sellainen.

“Kunhan se pysyy poissa huonekaluilta” oli keskustelun tyly lopetus, kun mies kääntyi puoliksi lannistettuna ovella. Toteamukseen sisältyi selkeä ehto sekä vihjaus, ettei keskustelu suinkaan ollut vielä tässä. Iivari ei pitänyt koirista, noista haisevista, äänekkäistä ja likaisista vouhottajista jotka läähättivät kaikki lasipinnat huuruun ja toivat ärsyttävän korkean energian mukanaan. Niiden ainoa hyvä puoli oli tottelevaisuus: sopiva annos nöyryyttä ja palvelualttiutta, samaan tapaan kuin hyvällä palkollisella. Ja tuo ominaisuus Vitaliyan piskista — Vasiliko sen nimi oli — tuntui puuttuvan tyystin. Jos Iivari jostain ei pitänyt, se oli niskoittelu. Hänelle ei väitetty vastaan. Piste.

Kävellessään käytävää pitkin takaisin Iivari erehtyi katsahtamaan kabinettiin. Koira makasi taas samalla paikalla lehtikullatulla sohvalla, katsoen uhmakkaasti miestä jumalattoman pitkää kuonoaan pitkin.

Zen

Ylityksiä

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

“No tosta me ei kyllä takuuvarmasti mennä yli!”
“Nössöt.”
“Ei mut ei Knut osaa.”
“Nöööössöt.”
Ai että Amelien teki mieli kouraista maasta tuore läjä poninkakkaa ja heittää lantapallerot suoraan Fricin ärsyttävään, lällättävään naamaan. Poika virnuili ja nojaili rakentamansa esteen tolppaan, hän tiesi kyllä mistä naruista vedellä saadakseen tyttöystävänsä äärirajoille. Amelie oli pyytänyt apua puomiennostelussa, ja paahteisesta säästä huolimatta Fric oli urhoollisesti juossut asettelemaan takaisin painavia puupuomeja joita Knut tavan takaa pudotteli pikkuisella 60 cm radallaan, milloin etu- ja milloin takajaloillaan. Kyllä pojan olisi ihan kohtuullista saada vähän hupia siitä hyvästä.
“Eksää uskalla vai,” Fric leukaili.
Mielessään Amelie totesi että ei, ja ilme luultavasti paljasti tuon ajatukset. Hän katsoi pojan pystyttämää taideteosta. Se oli oikea hirviö. Kaikki kuusi puomia olivat erivärisiä, ja ne olivat niin lähellä toisiaan että este näytti muurilta hyvä trippi päällä. Onttojen tolppien nokkiin oli asetettu pitkät, puiset kouluraipat kunniakujaksi. Korkeutta ilmestyksellä oli ainakin 80 cm — aivan liikaa lihavalle ja laiskalle Knutille, joka tuntui paisuvan jokaisena laitumella vietettynä päivänä ainakin kahdeksan kiloa lisää.
Fric jatkoi lällättelyään, hän oli aivan liian taitava mikä tyttöystävänsä yllyttämiseen tuli. Amelien päässä kiehui, eikä se johtunut vain auringonpaisteen ja mustan kypärän yhdistelmästä.
“Okei, okei! Mä kokeilen! Perkele sun kanssa Fric, sua ei sit kutsuta mun hautajaisiin” Amelie tiuskaisi ja pyysi Knutia lähtemään liikkeelle. Poni oli ehtinyt jo torkahtamaan, ja se tarvitsi uuden pohkeen liikahtaakseen lyllertävään käyntiin. Vaivoin esiinkaivettu laukka oli sentäs ruunan esittämäksi yllättävän reipasta, mutta ikuisesti yhtä surkuhupaisaa, lyhytaskelista hyllymistä.

Fric kiherteli katsoessaan kuinka ratsukko käänsi pitkän suoran linjan rakentamalleen monsterille. Amelien oli pakko istua alas lähestyessä, sillä Knut aina hyödynsi kadonneen lähikontaktin kevyessä istunnassa ja hidasti töksähtäen raviin. Nyt kun poni olisi tekemättä niin, olisi kiva…
Este lähestyi hitaasti, mutta silti aivan liian nopeasti. Pikkuiset korvat olivat tötteröllään: johtuiko se innostuksesta vai kauhistuksesta, sitä ei Amelie osannut sanoa. Voi ei, laukka ei voisi olla enempää maahansidottu… Uulan kanssa este ei olisi homma eikä mikään, mutta nytpä ei ollutkaan pitkäjalkaista kilpuria alla. Kunpa olisi. Kymmenen metriä esteelle… Kuusi… Neljä… Kolme…
Moni asia tapahtui samanaikaisesti. Amelie koki töksähdyksen askeleen verran ennen ponnistuspaikkaa, kun Knut tuntui huomaavan vasta tässä vaiheessa mihin olikaan lupautunut. Sekunnin sisään ponin päässä kävi kiivas laskutoimitus, mihin suuntaan lipeäisi, vai pääsisiköhän tästä sittenkin yli? Samalla sekunnilla Amelie junttasi istuinluunsa syvälle satulaan ollakseen lentämättä lyhyen kaulan kautta puomien sekaan, valmiina sanomaan kovaan ääneen “mitä mä sanoin”.
Siksi ratsastaja leijuikin pian satulan yläpuolella jalustimet vapaina roikkuen, sillä kaikkia todennäköisyyksiä vasten Knut päätteli pääsevänsä sittenkin pelottavan näköisen, massiivisen ja itselleen aivan liian korkean rakennelman ylitse. Ja niin se tekikin! Fric hihkui innosta ponin tehdessä jarrutteluvauhdista oikean sammakkohyppyjen kuninkaan, joka nykäisi yhtä paljon eteen- kuin ylöspäin. Poika näki suorastaan hidastettuna kuinka poni lensi kaikki jalat rungon alla, läskit liidossa tutisten koko kammottavuuden komeuden yli. Amelie roikkui ilmassa kauhu kasvoillaan, puristaen ohjista kiinni rystyset valkosina. Hän laskeutui kuin ihmeen kaupalla takaisin satulaan, ja olisi pysynytkin siinä mikäli Knut ei olisi lyönyt jarruja pohjaan heti etukavioiden koskettaessa turvallista maankamaraa. Hiekan pöllähdyksessä Amelie löysi sieltä myös itsensä.

“VAU” kävi Fricin rehellinen kommentti. Muuta hän ei pystynyt sanomaan pidätellessään nauruaan. Oli ensin selvitettävä millä mielin Amelie oli, jottei hekottelu koituisi pojan kohtaloksi. Nainen nousikin vaikeasti ähkäisten ylös samalla hiekkoja pyyhkien ja suustaan sylkien. Hän oli sanaton. Katse kävi esteenkammotuksessa jonka yli he olivat liidelleet, sitten se siirtyi läsipäiseen poniin joka oli palautunut sekunnissa takaisin virransäästötilaan ja roikotti alahuultaan melkein maassa asti. Knut, hänen lihava, itsepäinen ja hölmö Knut, oli ylittänyt jotain kavalettia korkeampaa. Häh?!
Amelie virnisti ja antoi ponilleen ison halauksen. Fric otti eleen lupana nauraa, ja niin hän toden totta tekikin. Amelie liittyi ilonpitoon. He nauroivat pitkään, taluttivat Knutia ja ylistivät yhteen ääneen sen suoritusta.
“Mutta yksi asia mun on sanottava,” Amelie totesi hieman vakavammalla äänellä.
“Mä en ikinä palkkaisi sua ratamestariksi kisoihin.”
“Tiiäks, ehkä se on vaan hyvä.”

Puolta tuntia myöhemmin Knut seisoi pesukarsinassa Amelien suihkutellessa huolellisesti sen jalkoja. Fric nojaili seinään, he jutustelivat niitä näitä. Hevosista, kilpailuista, käytäisiinkö illalla kaupungissa, ihmisistä, siitä miten Abraxas oli tuuppaissut sadattelujen saattelemana Claven eilen kumoon rynnistäessään syömään silmät kiiluen ruusunnuppuja heti kun puutarhuri käänsi hetkeksi selkänsä.
“Max tuli muuten juttelemaan mulle aiemmin” Fric totesi.
“Ai, mitäs se?” Amelie vastasi hieman varauksella. Hän tiesi poikaystävänsä kuvittelemat kolmiodraamat, he olivat puhuneetkin siitä. Mikäli toinen lähtisi taas möyhöttämään, olisi Amelie valmiina painamaan hätä seis-nappia.
“Pyyteli anteeks ja semmosta. Eeämtee, oli vähän random.”
Jalkoja kylmäävä tuhahti. “Miks se anteeks pyytää, sunhan se varmaan enemmän pitäis.”
“Nii… No en mä oikein osannut siihen mitään fiksuu vastata, jotain vähän mutisin. Mut ei mua tartteisi tästä tiiätkö enää läksyttää, mä oon jo ainakin tuhat kertaa myöntänyt että ehkä olin vähän mustis.”
“Vähän?”
“Semisti. Mut hei kyllä mulla järkeäkin on, kyl tää juttu on musta ihan taputeltu. No hard feelings ja silleen, oo ihan sujut Maxin kaa.”
“Todista se, pyydä ite siltä vuorostas anteeksi seuraavalla kerralla.”
“Vaikka pyydänkin! Eka meidän pitäis vaan vissiin törmätä, en oo sälliä pahemmin nähnyt nyt.”
“Niin, no murtuhan siltä se nilkka, ei kai täällä paljon tee kyynärsauvojen kanssa?”
Fric näytti hetken aikaa miettivältä.
“Mut tehän ootte kavereita?”
“Ei nyt ehkä ihan, mut ollaan me joskus juteltu. Kuis? Älä nyt vaan taas ala kuvittelee mitään.”
“En en! Onks sulla Maxin numeroa?”
“On, Clave antaa mulle aina kaikkien numerot siltä varalta että tarttee apuja puolin tai toisin. Edelleen, kuis?”
“Sähän voisit vähän jutskailla sen kanssa niin et voitaisiin törmätä joskus, ni mä sitten voin pyytää anteeks vaikka kuule ihan sun nähden niin uskot! Kaikki pitää mua tyhmänä ja ihan muksuna, sit te voisitte Maxin kanssa ainakin myöntää että osaan olla ihan kypsä.”
“Köpsä sä ainakin oot” Amelie vastasi ja käänsi virnistyksen saattelemana vesisuihkun poikaa päin. Knut hätkähti hetkeksi hereille kastuvan parkaisusta, mutta vajosi takaisin koomaansa välittämättä enää leikkimielisestä, yksipuolisesta vesisodasta. Vesiteurastus se enemmän oli.

“No ei mut vakavasti, tee se, pliis,” Fric pyysi rutistaessaan Vitaliyan lahjoittamaa pellavapaitaa kuivaksi. Amelie kohautti hartioitaan.
“Kai mä voisin. Varmaan piristäis Maxiakin vähän, ainakin Ilona sano että se on ollut pikkasen masiksen olonen.”
“Jes kiitti. Eikä hei tartte pelätä enää mitään draamaa, kyl mä nyt tajusin et eihän tämmöselle hunksille kenestäkään uhkaa oo,” Fric sanoi ja ehti pullistelemaan hernehauiksiaan ennen kuin sai uuden vesisuihkun päälleen.

Zen

Hän yli rajan kulkee





Kun kulki loppuun marraskuu, kävi käsky mennä
Nyt päällä järven jäätyneen hän katsoo ikuisuuteen
Ja näkee taivas, näkee kuu
Hän yli rajan kulkee


Antony Parviainen – 1939

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Vitaliya istui kuuliaisesti massiivisen työpöydän toiselle puolen. Ilme naisella oli yhä kuitenkin epäileväinen, eikä ihmekään. Hän oli juuri seurannut tovin Iivarin raivoisasti päättynyttä yksinpuhelua ja saanut melkein kirjasta otsalohkoon, joten kulmat saivat syystäkin olla vähän kurtussa. Selityksen olisi parasta olla hyvä.

Iivari kumartui hetkeksi näkymättömiin. Vitaliya kuuli vain avaimen kääntyvän lukossa, kun mies avasi yhden suurista alalaatikoista. Hetken aikaa ilman täytti vain paperien kahina, etsimisen äänet, kunnes lakanaakin kalpeampi Iivari nousi takaisin ylös. Sormen nuolaisu, sivujen selaamista. Kirjanen oli pieni ja vanha: sen kellastuneista sivuista nousi kirjaston tuoksu.

Kirja käännettiin Vitaliyan eteen oikealle aukeamalle. Pitkä, luinen sormi osoitti päivämääräotsikkoa. Nainen nojautui lähemmäksi ja siristi silmiään: hänellä ei ollut tapana kuljetella yöpuvussaan lukulaseja, ja käsiala oli kapeaa sekä koukeroista.

“15.2.1714
Perääntyminen jatkuu. Napuen puolelta on talonpoikia liittynyt joukkoihin, sivistymättömiä mutta innokkaita. Kovin toiveikkaana en ole, kuuleman mukaan Golintsynin miesvahvuus on kaksi kertaa suurempi kuin meillä, ja tykkejä on puhuttu olevan ainakin kymmenen. Meillä on yksi haupitsi eikä miehiä ole paikallisvahvistuksellakaan yli viittä tuhatta, jos sitäkään.

Puhuvat että huomenna venäläiset iskevät. Emme ehdi perääntymään tarpeeksi nopeasti, jäimme Laurolaan asemiin. Armfelt luottaa strategiaan, joten niin luotan minäkin.”

Vitaliya nosti katseensa rintamamerkinnästä.
“Jos seuraavaksi väität tämän olevan sinun päivyrisi, kuten varmasti teetkin, en tiedä mitä voin vastata väittämättä sinua harhaiseksi.”
Iivarin olemus oli jäyhä, aavistuksen tuskastunut. Hänen aikeensa oli selvästi arvattu.
“Katso ensimmäistä sivua.”
Vitaliya käänsi pikkuisen kirjan alkuun. Sen ensimmäisellä keltaisella lehdellä luki tutulla käsialalla “Ivar August von Hoffrén”.
“Luulin aina että nimesi on vain Iivari.”
“Iivari Aukusti osoittautui myöhemmin kätevämmäksi.”

Jälleen tuttu, vaivaantunut hiljaisuus painosti kaksikkoa. Vitaliya ei tiennyt miten jatkaa loukkaamatta toista, eikä Iivari osannut järkeillä puheitaan uskottavasti.
“Sano edes mielikseni uskovasi.”

Ala-aulasta kantautui kaappikellon kolme kumeaa lyöntiä. Vitaliya selasi takaisin lukemansa merkinnän kohdalle.
“Miksi seuraava päivämäärä on vasta 15.8.1715?”
“Koska 16.2.1714 kuolin.”

Jos hiljaisuuden voisi muuttaa materiaksi, se olisi nyt niin raskas että muodostuisi musta aukko. Vitaliyan katse muuttui entistä epäilevämmäksi, ja Iivari kiirehti paikkaamaan sanojaan. Hetkeksi hänen voipunut olemuksensa tuntui saavan hieman kipinää.

“Tai ainakin tavallaan. Melkein. Joka tapauksessa, intoa kirjoittaa päiväkirjaan minulla ei sen jälkeen enää hetkeen ollut.”

Vitaliya kohotti toista kulmaansa. Se oli kehotus jatkaa puhumista, sanaton keino kertoa “vakuuta minut”.

“Golitsynin miehet todellakin hyökkäsivät seuraavana päivänä. Olin karoliinijoukkojen ratsuväessä, hyvässä asemassa vähän kauempana eturintamasta, eskadroonan toisella rivillä. En osaa kuvailla sitä päivää, en sellaiselle joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan henkensä edestä. Siinä ei ole mitään uljasta eikä rohkeaa. Sitä vain selviytyy selviytymisen jälkeen onnenkantamoisilla, rämpii tunnista toiseen, toivoo jaksavansa pitää itsensä hengissä kunnes kaikki olisi ohi. Väsyt, raajojasi särkee, suusi on kuiva, sydän hakkaa, varusteet painavat, tapat ettet tule tapetuksi. Sama limbo taistelusta toiseen.
Jaksoin pitkään, pidempään kuin olisin arvannut. Lopulta seinä nousi kuitenkin eittämättä vastaan. Venäläisiä oli liikaa, meitä liian vähän, ja jossakin vaiheessa vain tajusin että sieltä ei enää kotiin lähdettäisi. Ehkä tunne on samanlainen kuin ei jaksa pysytellä enää veden pinnalla, vaan antaa vain itsensä upota, en tiedä… Joka tapauksessa muistan vain kuinka valuin alas satulasta tuskan saadessa silmäni säkenöimään. En edes tiedä, oliko minua ammuttu vai pistetty.
Makasin siinä selälläni, katsoin harmaata talvitaivasta. Minua tallottiin ja tönittiin, mutta en välittänyt. Ajattelin vain, että jos jaksaisin pysyä tajuissani tarpeeksi pitkään, joku hakisi minut pois. Muistelin… Muistelin vaimoani. Helenaa. Hän oli raskaana…”

Iivari piti ryhdistäytymistauon, jonka Vitaliya tunnisti tuon edelliseltä avautumiskerralta. Se enteili aina suuria paljastuksia — aivan kuin siinä ei olisi ollut paljastusta tarpeeksi, että Iivari oli ollut joskus noin lähellä aivan oikeaa, normaalia perhe-elämää. Lämpimät tunteet eivät olleet ensimmäinen asia mikä tuota miestä ajatellessa tuli todellakaan mieleen: ennemmin Vitaliya näkisi jopa itsensä naimisissa kuin toisen, ja sekin oli äärimmäisen epätodennäköistä, ellei mahdotonta. Tarina alkoi kuulostamaan aina vain kauempaa haetulta.

“Kauanko makasin siinä, en tiedä. Muistan kuinka pilvet väistyivät tähtitaivaan tieltä. Kylmäsi. Kenttä oli hiljennyt, pakkanen kiristyi. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua. En koskaan pääsisi kotiin. En koskaan enää näkisi Helenaa. En saisi ikinä tavata ainoaa lastani. En istuisi koskaan omassa kirjastossani, en maistaisi yhtään uutta viiniä. Ei enää konserttoja, ei metsästysretkiä. Se kaikki oli nyt ohi.
Kipu ja kylmä vaihtuivat lämpimään uneliaisuuteen, ja tiesin ettei se enteillyt hyvää. Olisin tahtonut vain ummistaa silmäni ja nukahtaa, mutta en saanut mielestäni kaikkea minkä menettäisin. Kaikki se kaunis mitä elämässäni oli ollut ja mistä en saisi koskaan uudestaan nauttia.”

Hetken aikaa Iivarin katse lasittui, aivan kuin tuo katsoisi jonnekin kauemmaksi kuin pöydän kiiltävää pintaa. Vitaliya ei hoputtanut, vaikka paloikin halusta kuulla lisää. Hän koitti ojentaa ymmärtävästi kätensä, ottaa vaaleista sormista osaaottavasti kiinni, mutta mies nykäisi otteensa kauemmaksi. Ei nyt.

“En ole koskaan ollut hengellinen, mutta sinä iltana minä rukoilin. Katsoin taivaan tähtiä ja rukoilin koko elämäni edestä. En tahtonut kuolla, en vielä. Olin valmis tekemään mitä tahansa jotta voisin matkustaa takaisin Turkuun. Mitä tahansa.

Pyyntöni kuultiin. En tosin edelleenkään jaksa uskoa että on olemassa ketään harmaahapsista taivaanukkoa jota liikuttaisi yksittäisen maan matosen murheet, mutta jotakuta ainakin onneksi kiinnosti. Kuulin askeleita lumella, vaatteiden kahinan kun joku kyykistyi viereeni. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääreisnäkö paljasti pässinsarvisen miehen.

Muistaakseni kysyin, oliko hän enkeli vai demoni. Ei ollut kumpikaan. “Uskotko sinä tuollaiseen mustavalkoiseen potaskaan”, niin minulta kysyttiin, vastasin kieltävästi. En uskonut. Olin vain epätoivoinen.
Hän tarjosi minulle vaihtokauppaa: pääsisin kotiin, jos lupaisin tehdä palveluksen takaisin. “Se ei ole suuri työ,” sarvipää vakuutti, “toteutat sen sitten myöhemmin paremmalla ajalla.”
Mitä olisin voinut tehdä? Ehdotus oli hämärä, mutta sillä hetkellä olin valmis antamaan mitä tahansa elämästä. Usva peitti näkökenttäni ja puhe kuului kaukaa: tiesin olevani lähdössä. Kipukin oli kadonnut.
Ainoa mitä enää tunsin oli hyväksyvä nyökkäykseni, ennen kuin kaikki pimeni. En ymmärtänyt mikä oli azura, joka minusta tehtäisiin: ikuinen elämä, rikkomattomat valat, ne kaikki olivat vain sanahelinää sillä hetkellä.”

Vitaliya ei mahtanut sille mitään, epäilevälle tuhahdukselle. Hänen ei ollut tarkoitus, ei varsinkaan nyt kun tahtoi kuulla tarinan loppuun. Ehkäpä Iivari ei huomannut mitään?

Se oli toiveajattelua. Miehen katse synkkeni ja kiristyi paljonpuhuvasti.

“Luuletko että keksin kaiken päästäni? Että olen hullu?”
“Ei, et, mutta ehkä sinun oikeasti pitäisi päästä nukkum—” “Nukkumaan? Niin, hyvähän sinun on! Tiedätkö miltä tuntuu olla kirjaimellisesti kuolemanväsynyt? Tiedätkö miltä tuntuu katsoa sivusta miten aika vyöryy, ja toivoa että ehkä tällä vuosisadalla saisit olla rauhassa? Minä olin väsynyt jo ennen kuin isovanhempasi syntyivät, ja olen sitä myös monta sukupolvea jälkeesi!”

Nopealla nyökkäyksellä Vitaliya osoitti ymmärtävänsä, vaikkei kyllä oikeasti ymmärtänytkään. Hän katsoi toisen kylmänkiihkeisiin silmiin, etsi niistä merkkejä selväjärkisyydestä. Iivari ei pystyisi sanomaan mitään mikä saisi tuon ystävän uskomaan kaiken sen todeksi: se ei vain yksinkertaisesti voinut olla. Ehkä miehen omassa päässä, muttei tässä konkreettisessa, tiettyjä fysiikan peruslakeja noudattavassa maailmassa. Kukaan ei pysty pakenemaan kuolemaa, ei varsinkaan näin pitkään. Se oli fakta.
Vitaliya koitti saada toisen tyyntymään kysymällä tarinalle jatkoa.

“Tietenkin suostuin sopimukseen. Verivalan jälkeen — se oli helppo toteuttaa ottaen huomioon kuinka pitkään makasin ilman muuta tekemistä kuin vuotaa hitaasti kuiviin — kaikessa yksinkertaisuudessaan nousin ylös. Yksin. Kävellessäni hiljaisuuden keskellä en voinut olla katsomatta kaikkia niitä kuolleita miehiä ja hevosia: olisin voinut olla yksi heistä, mutta en ollut.”
“Etsitkö vaimosi? Löysitkö hänet?”

Iivari hymähti ilman aitoa ilon häivähdystäkään.

“Etsin, ja löysin pelkän haudan. Helena oli kuollut lapsensaannissa muutamaa viikkoa ennen paluutani. Tytär meni mukana.”
“Voi ei…”
“Ironista, eikö? Ainoa syyni jatkaa elämää oli poissa, ja minä olen täällä jumissa edelleen.”
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, miltä näyttää?” Iivari ärähti. “Olen olemassa. Seuraan sivusta kuinka ihmiskunta hiljalleen ajaa itsensä tuhoon. Tiedätkö miten pitkäveteinen ikuisuus on?”

Ei Vitaliya tiennyt, eikä hän ollut varma tiesikö Iivarikaan. Ei lady ehkä sisimmässään täysin tyrmännyt kertomusta: mistäpä sitä oli päättämään, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Tämä vain kuulosti niin kovin yliampuvalta — Iivaria tyynnyttääkseen hän vakuutti uskovansa, ymmärtävänsä, mutta pani mieleensä etsivänsä todisteita ennen kuin suostuisi antamaan seuraavan kerran mielipiteensä.

“Onko Helenasta kuvaa?”
Iivari katsoi ystäväänsä tuimasti, nousten ylös sen merkkinä että keskustelu oli lähestymässä loppuaan.
“Hänestä maalattiin huono muotokuva, mutta sitä tuskin on enää olemassa.”
“Aivan. Ja olitte kirjoilla Turussa? Synnyitkö siellä?”
“Mikä kyselytunti tämä on olevinaan?”
“Saan kai kysyä?”
“Hyvää yötä.”

Vitaliya koitti tavoittaa katsekontaktia saadakseen miehen jatkamaan vielä hetken, mutta ei ehtinyt ennen kuin Iivari oli jo kadonnut käytävän pimeyteen yhdessä pellavapaidan hulmahduksessa.

Yöasuinen nainen jäi istumaan toisen työhuoneeseen. Hän katsoi mietteliäänä tyhjää käytävää ennen kuin kumartui päiväkirjan ylle ja käänsi ensimmäiselle sivulle. Keskustelun jälkeen hänellä olisi suorastaan velvollisuus lukea kirjasta lisää, eikö vain?

Zen

Dzelzainin unettomat

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Dzelzainin linnan käytävät olivat korkeat ja kolhot. Askeleet kaikuivat niillä lukuisista seinävaatteista huolimatta aavemaisesti jo päivisin, saati sitten yösydännä. Mielikuvitus lähti helposti laukalle.

Paitsi jos oli sippi, siis tosi sippi. Silloin aivokapasiteetti riitti juuri ja juuri liikuttamaan yötohvelia toisensa eteen kaatamatta koko huojuvaa tornia. Tämän puolittain yövaatteissa hiihtävä tornin oli nimeltään Iivari, silmät ristissä työhuonettaan kohti mateleva luhistuva ihmisraunio joka olisi myynyt sielunsa kunnon yöunista. Pyörittyään ensin tuntitolkulla untuvatäkeissään hän olisi ehkä ollut valmis myös vaikka ensimmäisen asteen murhaan pelkästä koiranunesta. Ihan mistä tahansa mikä laskettaisiin levoksi. Torkuista, nokosista, vaikka sitten vain haaveunista. Pienestä hetkestä ilman jatkuvasti mylläävää tajunnanvirtaa.

Iivari istuutui tummapuisen työpöydän ääreen ja nojasi käsiinsä väsyneenä. Todella, todella väsyneenä. Normaalisti niin siististi aaltoilevat hiukset riippuivat suorina ja raskaina kuin pölyiset verhot, huivi roikkui puoliksi puettuna ja paidan kaulukset olivat miten sattuu. Yö oli edennyt jo pitkälle, jolloin Iivari von Hoffrén sai olla rauhassa niin resuinen ja säälittävä kuin itsensä vain ikinä tunsi: kun kaikki nukkuivat, pysyi ikuisena salaisuutena ettei hänkään aina jaksanut olla upea. Kaiken sen kankaan, kölninveden, hiustenhoidon ja karvanajon alla oli kuitenkin loppujen lopuksi aivan inhimillinen mies. Tavalliseksi häntä ei toki kehdannut kutsua.

Iivari oli nukkunut hyvin viimeksi ollessaan Siperiassa Efim Artunovin vieraana, ja siitä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Kummallisia shamanistisia istuntoja tuolla ei ollut ikävä, mutta sitä rauhaa ja hiljaisuutta kylläkin.
Ei tuota tosin nykyisinkään muu maailma valvottanut: Dzelzainin tilukset olivat niin laajat, ettei ollut pelkoa liikenteen melun valvottavasta vaikutuksesta. Ei, häntä valvotti aivan muut seikat. Synnynnäinen insomnia ei toki auttanut asiaa, mutta välillä Iivari pelkäsi menettävänsä järkensä valvoessaan yön toisensa perään. Kaikkensa tuo oli yrittänyt: maata sitkeästi haahkanuntuvaisessa pedissään; lukea paksuja paatoksellisia kirjoja; väsyttää ruumiinsa liikunnalla; tainnuttaa itsensä alkoholilla; mistään ei ollut kuitenkaan hiukkaakaan apua. Hän viettäisi loppuelämänsä ilman kunnon yöunia. Siitä olisi tulossa pitkä tie.

“Oletko harkinnut nuijanukutusta? Olen aika napakka iskemään, vaikka itse sanonkin.”

Iivari kääntyi katsomaan työhuoneensa ovelle, jonka karmia vasten nojaili tuttu, vastenmielinen hahmo. Kiharien, suorastaan villamaisten hiusten seasta puski kierresarvet, ja nahkakenkien sijaan puulattiaa vasten kopisivat tummat sorkat. Oli helppo ymmärtää mistä mielikuvat demoneista ja paholaisista olivat peräisin: todellisuus vain tuppasi olemaan kirjoitettuja taruja monimutkaisempi.

“Jätit minut pitkiksi ajoiksi rauhaan, mitä vailla olet siis nyt?”
Iivari loi synkän mulkaisun oviaukolla seisovalle olennolle, miehelle, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Sarvipää hymyili ikävään tapaansa, pudisti päätään.
“Luuletko että annan sinun olla sen jälkeen kun yritit shamaaniystäväsi avustuksella manata minut pois? Ei, vahdin ettet riko sopimustamme.”

Hetken aikaa Iivari oli heittämäisillään mustepullon vierailijaa kohden, kunnes rationaalisuus voitti tunnekuohun. Niin, sopimus. Hän ei ollut niitä lapamatoja jotka nielivät lupauksensa, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sen sijaan Iivari kiristi vain tuttuun tapaansa suupieliä, katsoi jopa osin syyttävästi kummajaista.
“Minä en tiennyt mihin sitouduin. Jos voisin perua kaiken, tekisin niin.”
“Mutta et voi. Niele se. Luuletko sitä paitsi ettenkö minäkin tahtoisi joskus päästä lepoon?”
Iivari hymähti. Hän ymmärsi kyllä. “Lepo” tarkoittaisi tässä yhteydessä paljon muutakin kuin kunnon yöunia, vaikka juuri niitä kolhokasvoinen mies oli sillä hetkellä eniten vailla.

Toiveikkaana Iivari ummisti silmänsä. Hän lupaili itselleen pässinpäisen hahmon olevan poissa kun avasi luomensa seuraavan kerran, mutta joutui pettymään karvaasti. Katoamisen sijaan käyräkinttu oli tullut vain lähemmäksi pöydän äärelle.
“Mennyttä ei voi muuttaa,” tunkeilija totesi ärsyttävän totuudenmukaisena. “Ja minua kyllästyttää seurata itsesäälistä rypemistäsi. Ole kerrankin kunnon mies!”
Pieni nauru päätti lauseen. Jos Iivarilla ei olisi ollut itsehillintää, hän olisi sivaltanut takaisin. Sitä hänellä kuitenkin ylpeydekseen oli, ja kaikkia mielihaluja vastustaen kasvoille vääristyi uupunut hymy.
“Joko olet solvannut tämän päivän osalta tarpeeksi? Minulla olisi tässä vielä paljon sääliä itselleni annettavana…”
 Iivari nousi ylös, antoi uhmakkaan katseen ja käänsi selkänsä keskittyäkseen kirjahyllyyn pöytänsä vieressä. Ei hän tietenkään oikeasti itselleen lukemista etsinyt, mutta tekosyy katsoa jotain muuta kuin toisen azuran kasvoja, se oli se kupletin todellinen juoni.

Silmäillessään muka kovin kiinnostuneena Systema Naturaen alkusivuja Iivari koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta selkänsä takana kuuluvaa kopistelua, jonka tunnisti helposti sorkiksi maton ulkopuolella.

“Nyt kun tässä ollaan, niin pakko kysyä… Rakastitko vaimoasi oikeasti, vai olitko silloinkin pelkkä pateettinen, patologinen valehtelija?”
“ULOS! ULOS TÄÄLTÄ! PAINU HELVETTIIN!”
Carl von Linnén ensiteos lensi kaaressa kun Iivari linkoi sen huoneen poikki silmät salamoiden — se siitä itsehillinnästä. Kielen päällä oli jo monta hyvää ja painokelvotonta sanaa viestin tehosteeksi, kun raivopää huomasikin katsovansa keltaisten silmien sijaan oliivinvihreitä näköreseptoreita. Nuo kurtistuneet kulmat kuuluivat Vitaliyalle, joka katsoi ystäväänsä niin pöyristyneenä etteivät edes pupunnaamaiset tohvelit pystyneet pehmentämään ilmettä.

“Joko sinulla on todella, todella hyvä selitys, tai muuten vahdin henkilökohtaisesti että sinut kannetaan hihat solmussa sanatorioon.”
Iivari mittaili katseellaan yölampun valaisemia kasvoja. Niissä ei näkynyt tippaakaan huumoria: Vitaliya oli tosissaan. Raja oli nyt ylitetty. Ajatukset kimpoilivat valonnopeudella suuntaan ja toiseen, punnitsi vahingoltaan pienintä vaihtoehtoa. Oliko se totuuden kertominen, vai olisiko sittenkin parempi julistautua tasapainottomaksi hermoraunioksi? Iivari ei tahtonut lähteä minnekään, mutta avautuminenkaan ei tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta. Toisaalta vaikka hän kertoisikin totuuden, oli suuri todennäköisyys ettei tuota uskottaisi kuitenkaan.

Alistunut huokaisu karkasi Iivarin kapeilta huulilta. Hän oli onnistunut välttelemään tätä hetkeä niin pitkään, että olihan se jo todennäköisyyksien puolestakin aika jäädä kiinni. Mies istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, repäisi roikkuvan huivin kaulastaan ja viittoi Vitaliyan istumaan eteensä.
“Istu alas. Tästä tulee pitkä keskustelu.”

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin