Zen

Pitkänokkapokkaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Iivari tuijotti koiraa. Koira tuijotti takaisin. Kummankin kasvoilla oli sama, alentava, pistävä katse: käynnissä oli selkeästi sanaton taisto siitä kumpi murtuu ensin. Kumman silmät väistivät ensimmäisenä, kuka olisi tahdoltaan heikoin? 

Iivarin matka kirjastoon oli katkennut herrainkabinetin kohdalla, kun hänen silmiinsä särähti anteeksiantamaton näky: kalliilla kullatulla parisohvalla makoili koira. Tuo saastainen otus levitteli syöpäläisiä ja pitkiä karvojaan huonekalun käsinkirjotulle pinnalle, ja sen pitkät kynnet ja kuolaava suu olivat valmiina tuhoamaan loputkin kallisarvoisesta esineestä. Mies ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan röyhkeän elikon katsoessa häntä pitkää kuonoaan pitkin kuin olisi itse isäntä taloudessa. Ilme ei värähtänytkään, vaikka vastaanottavat silmät koittivat antaa samalla mitalla takaisin.

Lopulta Iivarin oli myönnyttävä häviöön silmäpainissa. Turhautuneena tuo murahti, marssi koiraa kohti ja läiskytti käsiä yhteen, täysin tuloksetta: tuntui että hän oli vain kirppu turkissa, ärsyttävä mutta harmiton. Ei reagoimisen arvoinen.

“Hus, painuhan siitä!” Ei reaktiota. Myöskään äänenkorotus ei auttanut, sillä eläin oli selkeästi löytänyt oman paikkansa. Kuin kuittaillakseen hätistelijälleen se vain haukotteli niin että kapea kita paistoi, asettelipa vielä itsensä vähän paremmin takamuksensa arvoiselle sohvalle. Se jos mikä sai Iivarin hermostumaan. Mies kiristi ilmettään lisää, jos vain mahdollista, ja tarttui vinttikoiran luisevaan takamukseen nykiäkseen otuksen lattialle. Vaikka kolhot, tuntemattomat sormet suorastaan kaivautuivat turkkiin ja sen alla piilottelevaan ohueen nahkaan, ei pitkäkuono tarjonnut hampaita: olisikin. Sen sijaan se jatkoi loikoiluaan välinpitämättömänä, kuin ignooraten korvassaan surisevan kärpäsen. Iivarin oli kerättävä kaikki vähäiset voimansa saadakseen riuhtaistua passiivista vastarintaa tekevä 40 kg edes puoliksi lattian puolelle. Vasta silloin ylimielinen koira suostui luomaan toisen katseen häirikköön, huokaisten ja loputkin ruumistaan lattialle tiputtaen. Iivarin korvia särki kuulla, kuinka kynnet rapisivat puuta vasten. Kuka korvaisi kaikki naarmuuntuneet pinnat?

Vitaliyalla oli aina vastaus kaikkeen, ja hänet Iivari tapasi alasalista annettuaan ensin jäätävän “tämä ei jää tähän”-katseen kirppukasalle. Miehen tietämättä koira oli kiivennyt takaisin sohvalle heti kaksijalkaisen kadotessa käytävään. Typerät ihmiset.

“Miksi toisen kerroksen kabinetissa makaa rakki sohvalla?” Iivari jylisi alustamatta kysymystä sen enempää. Vitaliya ei vaivautunut edes laskemaan katsetta kirjasta vastatessaan yksioikoisesti “koska se on minun koirani.” Hän oli jo ikävän tottunut ovellaan vihaisena myrskyävään von Hoffréniin: tästä oli tulossa jo selkeä tapa kirjoittamattomine sääntöineen.

“Ja ennen kuin kysyt mistä lähtien,” Vitaliya jatkoi ennen ennakoimaansa ryöpytystä, “niin eilisestä. Clave haki sen pyynnöstäni Raunasta.”

Hiljaisuudesta päätellen Iivari joko mietti vastaustaan, tai vaihtoehtoisesti vain osoitti mieltään pitämällä suunsa kiinni. Jälkimmäinen oli luultavasti todellinen vastaus, mikä ei Vitaliyaa tietenkään haitannut. Laiskasti hän käänsi sivua ja antoi toisen marinoitua vielä muutaman luetun rivin verran ennen jatkoa.

“Vasili on rauhallinen, siisti ja hiljainen, eikä siitä tule olemaan vaivaa sinulle, ellet itse ole sitä sille.”

Ai ei ollut vaivaa vai? Olikohan neiti Dzelzain itse koskaan kokeillut saada vasikankokoista koiraansa alas sohvalta? Iivari murahti enemmän itselleen kuin ystävälleen, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Välillä tuntui nimittäin vahvasti siltä, että Vitaliya teki tarkoituksellisesti toisen elämästä hankalampaa kuin se on. Naisen pitäisi keksiä itselleen harrastuksia. Mieluiten sellaisia, jotka eivät ärsyttäneet Iivaria. Koira ei ollut sellainen.

“Kunhan se pysyy poissa huonekaluilta” oli keskustelun tyly lopetus, kun mies kääntyi puoliksi lannistettuna ovella. Toteamukseen sisältyi selkeä ehto sekä vihjaus, ettei keskustelu suinkaan ollut vielä tässä. Iivari ei pitänyt koirista, noista haisevista, äänekkäistä ja likaisista vouhottajista jotka läähättivät kaikki lasipinnat huuruun ja toivat ärsyttävän korkean energian mukanaan. Niiden ainoa hyvä puoli oli tottelevaisuus: sopiva annos nöyryyttä ja palvelualttiutta, samaan tapaan kuin hyvällä palkollisella. Ja tuo ominaisuus Vitaliyan piskista — Vasiliko sen nimi oli — tuntui puuttuvan tyystin. Jos Iivari jostain ei pitänyt, se oli niskoittelu. Hänelle ei väitetty vastaan. Piste.

Kävellessään käytävää pitkin takaisin Iivari erehtyi katsahtamaan kabinettiin. Koira makasi taas samalla paikalla lehtikullatulla sohvalla, katsoen uhmakkaasti miestä jumalattoman pitkää kuonoaan pitkin.

Zen

Ylityksiä

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

“No tosta me ei kyllä takuuvarmasti mennä yli!”
“Nössöt.”
“Ei mut ei Knut osaa.”
“Nöööössöt.”
Ai että Amelien teki mieli kouraista maasta tuore läjä poninkakkaa ja heittää lantapallerot suoraan Fricin ärsyttävään, lällättävään naamaan. Poika virnuili ja nojaili rakentamansa esteen tolppaan, hän tiesi kyllä mistä naruista vedellä saadakseen tyttöystävänsä äärirajoille. Amelie oli pyytänyt apua puomiennostelussa, ja paahteisesta säästä huolimatta Fric oli urhoollisesti juossut asettelemaan takaisin painavia puupuomeja joita Knut tavan takaa pudotteli pikkuisella 60 cm radallaan, milloin etu- ja milloin takajaloillaan. Kyllä pojan olisi ihan kohtuullista saada vähän hupia siitä hyvästä.
“Eksää uskalla vai,” Fric leukaili.
Mielessään Amelie totesi että ei, ja ilme luultavasti paljasti tuon ajatukset. Hän katsoi pojan pystyttämää taideteosta. Se oli oikea hirviö. Kaikki kuusi puomia olivat erivärisiä, ja ne olivat niin lähellä toisiaan että este näytti muurilta hyvä trippi päällä. Onttojen tolppien nokkiin oli asetettu pitkät, puiset kouluraipat kunniakujaksi. Korkeutta ilmestyksellä oli ainakin 80 cm — aivan liikaa lihavalle ja laiskalle Knutille, joka tuntui paisuvan jokaisena laitumella vietettynä päivänä ainakin kahdeksan kiloa lisää.
Fric jatkoi lällättelyään, hän oli aivan liian taitava mikä tyttöystävänsä yllyttämiseen tuli. Amelien päässä kiehui, eikä se johtunut vain auringonpaisteen ja mustan kypärän yhdistelmästä.
“Okei, okei! Mä kokeilen! Perkele sun kanssa Fric, sua ei sit kutsuta mun hautajaisiin” Amelie tiuskaisi ja pyysi Knutia lähtemään liikkeelle. Poni oli ehtinyt jo torkahtamaan, ja se tarvitsi uuden pohkeen liikahtaakseen lyllertävään käyntiin. Vaivoin esiinkaivettu laukka oli sentäs ruunan esittämäksi yllättävän reipasta, mutta ikuisesti yhtä surkuhupaisaa, lyhytaskelista hyllymistä.

Fric kiherteli katsoessaan kuinka ratsukko käänsi pitkän suoran linjan rakentamalleen monsterille. Amelien oli pakko istua alas lähestyessä, sillä Knut aina hyödynsi kadonneen lähikontaktin kevyessä istunnassa ja hidasti töksähtäen raviin. Nyt kun poni olisi tekemättä niin, olisi kiva…
Este lähestyi hitaasti, mutta silti aivan liian nopeasti. Pikkuiset korvat olivat tötteröllään: johtuiko se innostuksesta vai kauhistuksesta, sitä ei Amelie osannut sanoa. Voi ei, laukka ei voisi olla enempää maahansidottu… Uulan kanssa este ei olisi homma eikä mikään, mutta nytpä ei ollutkaan pitkäjalkaista kilpuria alla. Kunpa olisi. Kymmenen metriä esteelle… Kuusi… Neljä… Kolme…
Moni asia tapahtui samanaikaisesti. Amelie koki töksähdyksen askeleen verran ennen ponnistuspaikkaa, kun Knut tuntui huomaavan vasta tässä vaiheessa mihin olikaan lupautunut. Sekunnin sisään ponin päässä kävi kiivas laskutoimitus, mihin suuntaan lipeäisi, vai pääsisiköhän tästä sittenkin yli? Samalla sekunnilla Amelie junttasi istuinluunsa syvälle satulaan ollakseen lentämättä lyhyen kaulan kautta puomien sekaan, valmiina sanomaan kovaan ääneen “mitä mä sanoin”.
Siksi ratsastaja leijuikin pian satulan yläpuolella jalustimet vapaina roikkuen, sillä kaikkia todennäköisyyksiä vasten Knut päätteli pääsevänsä sittenkin pelottavan näköisen, massiivisen ja itselleen aivan liian korkean rakennelman ylitse. Ja niin se tekikin! Fric hihkui innosta ponin tehdessä jarrutteluvauhdista oikean sammakkohyppyjen kuninkaan, joka nykäisi yhtä paljon eteen- kuin ylöspäin. Poika näki suorastaan hidastettuna kuinka poni lensi kaikki jalat rungon alla, läskit liidossa tutisten koko kammottavuuden komeuden yli. Amelie roikkui ilmassa kauhu kasvoillaan, puristaen ohjista kiinni rystyset valkosina. Hän laskeutui kuin ihmeen kaupalla takaisin satulaan, ja olisi pysynytkin siinä mikäli Knut ei olisi lyönyt jarruja pohjaan heti etukavioiden koskettaessa turvallista maankamaraa. Hiekan pöllähdyksessä Amelie löysi sieltä myös itsensä.

“VAU” kävi Fricin rehellinen kommentti. Muuta hän ei pystynyt sanomaan pidätellessään nauruaan. Oli ensin selvitettävä millä mielin Amelie oli, jottei hekottelu koituisi pojan kohtaloksi. Nainen nousikin vaikeasti ähkäisten ylös samalla hiekkoja pyyhkien ja suustaan sylkien. Hän oli sanaton. Katse kävi esteenkammotuksessa jonka yli he olivat liidelleet, sitten se siirtyi läsipäiseen poniin joka oli palautunut sekunnissa takaisin virransäästötilaan ja roikotti alahuultaan melkein maassa asti. Knut, hänen lihava, itsepäinen ja hölmö Knut, oli ylittänyt jotain kavalettia korkeampaa. Häh?!
Amelie virnisti ja antoi ponilleen ison halauksen. Fric otti eleen lupana nauraa, ja niin hän toden totta tekikin. Amelie liittyi ilonpitoon. He nauroivat pitkään, taluttivat Knutia ja ylistivät yhteen ääneen sen suoritusta.
“Mutta yksi asia mun on sanottava,” Amelie totesi hieman vakavammalla äänellä.
“Mä en ikinä palkkaisi sua ratamestariksi kisoihin.”
“Tiiäks, ehkä se on vaan hyvä.”

Puolta tuntia myöhemmin Knut seisoi pesukarsinassa Amelien suihkutellessa huolellisesti sen jalkoja. Fric nojaili seinään, he jutustelivat niitä näitä. Hevosista, kilpailuista, käytäisiinkö illalla kaupungissa, ihmisistä, siitä miten Abraxas oli tuuppaissut sadattelujen saattelemana Claven eilen kumoon rynnistäessään syömään silmät kiiluen ruusunnuppuja heti kun puutarhuri käänsi hetkeksi selkänsä.
“Max tuli muuten juttelemaan mulle aiemmin” Fric totesi.
“Ai, mitäs se?” Amelie vastasi hieman varauksella. Hän tiesi poikaystävänsä kuvittelemat kolmiodraamat, he olivat puhuneetkin siitä. Mikäli toinen lähtisi taas möyhöttämään, olisi Amelie valmiina painamaan hätä seis-nappia.
“Pyyteli anteeks ja semmosta. Eeämtee, oli vähän random.”
Jalkoja kylmäävä tuhahti. “Miks se anteeks pyytää, sunhan se varmaan enemmän pitäis.”
“Nii… No en mä oikein osannut siihen mitään fiksuu vastata, jotain vähän mutisin. Mut ei mua tartteisi tästä tiiätkö enää läksyttää, mä oon jo ainakin tuhat kertaa myöntänyt että ehkä olin vähän mustis.”
“Vähän?”
“Semisti. Mut hei kyllä mulla järkeäkin on, kyl tää juttu on musta ihan taputeltu. No hard feelings ja silleen, oo ihan sujut Maxin kaa.”
“Todista se, pyydä ite siltä vuorostas anteeksi seuraavalla kerralla.”
“Vaikka pyydänkin! Eka meidän pitäis vaan vissiin törmätä, en oo sälliä pahemmin nähnyt nyt.”
“Niin, no murtuhan siltä se nilkka, ei kai täällä paljon tee kyynärsauvojen kanssa?”
Fric näytti hetken aikaa miettivältä.
“Mut tehän ootte kavereita?”
“Ei nyt ehkä ihan, mut ollaan me joskus juteltu. Kuis? Älä nyt vaan taas ala kuvittelee mitään.”
“En en! Onks sulla Maxin numeroa?”
“On, Clave antaa mulle aina kaikkien numerot siltä varalta että tarttee apuja puolin tai toisin. Edelleen, kuis?”
“Sähän voisit vähän jutskailla sen kanssa niin et voitaisiin törmätä joskus, ni mä sitten voin pyytää anteeks vaikka kuule ihan sun nähden niin uskot! Kaikki pitää mua tyhmänä ja ihan muksuna, sit te voisitte Maxin kanssa ainakin myöntää että osaan olla ihan kypsä.”
“Köpsä sä ainakin oot” Amelie vastasi ja käänsi virnistyksen saattelemana vesisuihkun poikaa päin. Knut hätkähti hetkeksi hereille kastuvan parkaisusta, mutta vajosi takaisin koomaansa välittämättä enää leikkimielisestä, yksipuolisesta vesisodasta. Vesiteurastus se enemmän oli.

“No ei mut vakavasti, tee se, pliis,” Fric pyysi rutistaessaan Vitaliyan lahjoittamaa pellavapaitaa kuivaksi. Amelie kohautti hartioitaan.
“Kai mä voisin. Varmaan piristäis Maxiakin vähän, ainakin Ilona sano että se on ollut pikkasen masiksen olonen.”
“Jes kiitti. Eikä hei tartte pelätä enää mitään draamaa, kyl mä nyt tajusin et eihän tämmöselle hunksille kenestäkään uhkaa oo,” Fric sanoi ja ehti pullistelemaan hernehauiksiaan ennen kuin sai uuden vesisuihkun päälleen.

Hän yli rajan kulkee





Kun kulki loppuun marraskuu, kävi käsky mennä
Nyt päällä järven jäätyneen hän katsoo ikuisuuteen
Ja näkee taivas, näkee kuu
Hän yli rajan kulkee


Antony Parviainen – 1939

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Vitaliya istui kuuliaisesti massiivisen työpöydän toiselle puolen. Ilme naisella oli yhä kuitenkin epäileväinen, eikä ihmekään. Hän oli juuri seurannut tovin Iivarin raivoisasti päättynyttä yksinpuhelua ja saanut melkein kirjasta otsalohkoon, joten kulmat saivat syystäkin olla vähän kurtussa. Selityksen olisi parasta olla hyvä.

Iivari kumartui hetkeksi näkymättömiin. Vitaliya kuuli vain avaimen kääntyvän lukossa, kun mies avasi yhden suurista alalaatikoista. Hetken aikaa ilman täytti vain paperien kahina, etsimisen äänet, kunnes lakanaakin kalpeampi Iivari nousi takaisin ylös. Sormen nuolaisu, sivujen selaamista. Kirjanen oli pieni ja vanha: sen kellastuneista sivuista nousi kirjaston tuoksu.

Kirja käännettiin Vitaliyan eteen oikealle aukeamalle. Pitkä, luinen sormi osoitti päivämääräotsikkoa. Nainen nojautui lähemmäksi ja siristi silmiään: hänellä ei ollut tapana kuljetella yöpuvussaan lukulaseja, ja käsiala oli kapeaa sekä koukeroista.

“15.2.1714
Perääntyminen jatkuu. Napuen puolelta on talonpoikia liittynyt joukkoihin, sivistymättömiä mutta innokkaita. Kovin toiveikkaana en ole, kuuleman mukaan Golintsynin miesvahvuus on kaksi kertaa suurempi kuin meillä, ja tykkejä on puhuttu olevan ainakin kymmenen. Meillä on yksi haupitsi eikä miehiä ole paikallisvahvistuksellakaan yli viittä tuhatta, jos sitäkään.

Puhuvat että huomenna venäläiset iskevät. Emme ehdi perääntymään tarpeeksi nopeasti, jäimme Laurolaan asemiin. Armfelt luottaa strategiaan, joten niin luotan minäkin.”

Vitaliya nosti katseensa rintamamerkinnästä.
“Jos seuraavaksi väität tämän olevan sinun päivyrisi, kuten varmasti teetkin, en tiedä mitä voin vastata väittämättä sinua harhaiseksi.”
Iivarin olemus oli jäyhä, aavistuksen tuskastunut. Hänen aikeensa oli selvästi arvattu.
“Katso ensimmäistä sivua.”
Vitaliya käänsi pikkuisen kirjan alkuun. Sen ensimmäisellä keltaisella lehdellä luki tutulla käsialalla “Ivar August von Hoffrén”.
“Luulin aina että nimesi on vain Iivari.”
“Iivari Aukusti osoittautui myöhemmin kätevämmäksi.”

Jälleen tuttu, vaivaantunut hiljaisuus painosti kaksikkoa. Vitaliya ei tiennyt miten jatkaa loukkaamatta toista, eikä Iivari osannut järkeillä puheitaan uskottavasti.
“Sano edes mielikseni uskovasi.”

Ala-aulasta kantautui kaappikellon kolme kumeaa lyöntiä. Vitaliya selasi takaisin lukemansa merkinnän kohdalle.
“Miksi seuraava päivämäärä on vasta 15.8.1715?”
“Koska 16.2.1714 kuolin.”

Jos hiljaisuuden voisi muuttaa materiaksi, se olisi nyt niin raskas että muodostuisi musta aukko. Vitaliyan katse muuttui entistä epäilevämmäksi, ja Iivari kiirehti paikkaamaan sanojaan. Hetkeksi hänen voipunut olemuksensa tuntui saavan hieman kipinää.

“Tai ainakin tavallaan. Melkein. Joka tapauksessa, intoa kirjoittaa päiväkirjaan minulla ei sen jälkeen enää hetkeen ollut.”

Vitaliya kohotti toista kulmaansa. Se oli kehotus jatkaa puhumista, sanaton keino kertoa “vakuuta minut”.

“Golitsynin miehet todellakin hyökkäsivät seuraavana päivänä. Olin karoliinijoukkojen ratsuväessä, hyvässä asemassa vähän kauempana eturintamasta, eskadroonan toisella rivillä. En osaa kuvailla sitä päivää, en sellaiselle joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan henkensä edestä. Siinä ei ole mitään uljasta eikä rohkeaa. Sitä vain selviytyy selviytymisen jälkeen onnenkantamoisilla, rämpii tunnista toiseen, toivoo jaksavansa pitää itsensä hengissä kunnes kaikki olisi ohi. Väsyt, raajojasi särkee, suusi on kuiva, sydän hakkaa, varusteet painavat, tapat ettet tule tapetuksi. Sama limbo taistelusta toiseen.
Jaksoin pitkään, pidempään kuin olisin arvannut. Lopulta seinä nousi kuitenkin eittämättä vastaan. Venäläisiä oli liikaa, meitä liian vähän, ja jossakin vaiheessa vain tajusin että sieltä ei enää kotiin lähdettäisi. Ehkä tunne on samanlainen kuin ei jaksa pysytellä enää veden pinnalla, vaan antaa vain itsensä upota, en tiedä… Joka tapauksessa muistan vain kuinka valuin alas satulasta tuskan saadessa silmäni säkenöimään. En edes tiedä, oliko minua ammuttu vai pistetty.
Makasin siinä selälläni, katsoin harmaata talvitaivasta. Minua tallottiin ja tönittiin, mutta en välittänyt. Ajattelin vain, että jos jaksaisin pysyä tajuissani tarpeeksi pitkään, joku hakisi minut pois. Muistelin… Muistelin vaimoani. Helenaa. Hän oli raskaana…”

Iivari piti ryhdistäytymistauon, jonka Vitaliya tunnisti tuon edelliseltä avautumiskerralta. Se enteili aina suuria paljastuksia — aivan kuin siinä ei olisi ollut paljastusta tarpeeksi, että Iivari oli ollut joskus noin lähellä aivan oikeaa, normaalia perhe-elämää. Lämpimät tunteet eivät olleet ensimmäinen asia mikä tuota miestä ajatellessa tuli todellakaan mieleen: ennemmin Vitaliya näkisi jopa itsensä naimisissa kuin toisen, ja sekin oli äärimmäisen epätodennäköistä, ellei mahdotonta. Tarina alkoi kuulostamaan aina vain kauempaa haetulta.

“Kauanko makasin siinä, en tiedä. Muistan kuinka pilvet väistyivät tähtitaivaan tieltä. Kylmäsi. Kenttä oli hiljennyt, pakkanen kiristyi. Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua. En koskaan pääsisi kotiin. En koskaan enää näkisi Helenaa. En saisi ikinä tavata ainoaa lastani. En istuisi koskaan omassa kirjastossani, en maistaisi yhtään uutta viiniä. Ei enää konserttoja, ei metsästysretkiä. Se kaikki oli nyt ohi.
Kipu ja kylmä vaihtuivat lämpimään uneliaisuuteen, ja tiesin ettei se enteillyt hyvää. Olisin tahtonut vain ummistaa silmäni ja nukahtaa, mutta en saanut mielestäni kaikkea minkä menettäisin. Kaikki se kaunis mitä elämässäni oli ollut ja mistä en saisi koskaan uudestaan nauttia.”

Hetken aikaa Iivarin katse lasittui, aivan kuin tuo katsoisi jonnekin kauemmaksi kuin pöydän kiiltävää pintaa. Vitaliya ei hoputtanut, vaikka paloikin halusta kuulla lisää. Hän koitti ojentaa ymmärtävästi kätensä, ottaa vaaleista sormista osaaottavasti kiinni, mutta mies nykäisi otteensa kauemmaksi. Ei nyt.

“En ole koskaan ollut hengellinen, mutta sinä iltana minä rukoilin. Katsoin taivaan tähtiä ja rukoilin koko elämäni edestä. En tahtonut kuolla, en vielä. Olin valmis tekemään mitä tahansa jotta voisin matkustaa takaisin Turkuun. Mitä tahansa.

Pyyntöni kuultiin. En tosin edelleenkään jaksa uskoa että on olemassa ketään harmaahapsista taivaanukkoa jota liikuttaisi yksittäisen maan matosen murheet, mutta jotakuta ainakin onneksi kiinnosti. Kuulin askeleita lumella, vaatteiden kahinan kun joku kyykistyi viereeni. En jaksanut kääntää päätäni, mutta ääreisnäkö paljasti pässinsarvisen miehen.

Muistaakseni kysyin, oliko hän enkeli vai demoni. Ei ollut kumpikaan. “Uskotko sinä tuollaiseen mustavalkoiseen potaskaan”, niin minulta kysyttiin, vastasin kieltävästi. En uskonut. Olin vain epätoivoinen.
Hän tarjosi minulle vaihtokauppaa: pääsisin kotiin, jos lupaisin tehdä palveluksen takaisin. “Se ei ole suuri työ,” sarvipää vakuutti, “toteutat sen sitten myöhemmin paremmalla ajalla.”
Mitä olisin voinut tehdä? Ehdotus oli hämärä, mutta sillä hetkellä olin valmis antamaan mitä tahansa elämästä. Usva peitti näkökenttäni ja puhe kuului kaukaa: tiesin olevani lähdössä. Kipukin oli kadonnut.
Ainoa mitä enää tunsin oli hyväksyvä nyökkäykseni, ennen kuin kaikki pimeni. En ymmärtänyt mikä oli azura, joka minusta tehtäisiin: ikuinen elämä, rikkomattomat valat, ne kaikki olivat vain sanahelinää sillä hetkellä.”

Vitaliya ei mahtanut sille mitään, epäilevälle tuhahdukselle. Hänen ei ollut tarkoitus, ei varsinkaan nyt kun tahtoi kuulla tarinan loppuun. Ehkäpä Iivari ei huomannut mitään?

Se oli toiveajattelua. Miehen katse synkkeni ja kiristyi paljonpuhuvasti.

“Luuletko että keksin kaiken päästäni? Että olen hullu?”
“Ei, et, mutta ehkä sinun oikeasti pitäisi päästä nukkum—” “Nukkumaan? Niin, hyvähän sinun on! Tiedätkö miltä tuntuu olla kirjaimellisesti kuolemanväsynyt? Tiedätkö miltä tuntuu katsoa sivusta miten aika vyöryy, ja toivoa että ehkä tällä vuosisadalla saisit olla rauhassa? Minä olin väsynyt jo ennen kuin isovanhempasi syntyivät, ja olen sitä myös monta sukupolvea jälkeesi!”

Nopealla nyökkäyksellä Vitaliya osoitti ymmärtävänsä, vaikkei kyllä oikeasti ymmärtänytkään. Hän katsoi toisen kylmänkiihkeisiin silmiin, etsi niistä merkkejä selväjärkisyydestä. Iivari ei pystyisi sanomaan mitään mikä saisi tuon ystävän uskomaan kaiken sen todeksi: se ei vain yksinkertaisesti voinut olla. Ehkä miehen omassa päässä, muttei tässä konkreettisessa, tiettyjä fysiikan peruslakeja noudattavassa maailmassa. Kukaan ei pysty pakenemaan kuolemaa, ei varsinkaan näin pitkään. Se oli fakta.
Vitaliya koitti saada toisen tyyntymään kysymällä tarinalle jatkoa.

“Tietenkin suostuin sopimukseen. Verivalan jälkeen — se oli helppo toteuttaa ottaen huomioon kuinka pitkään makasin ilman muuta tekemistä kuin vuotaa hitaasti kuiviin — kaikessa yksinkertaisuudessaan nousin ylös. Yksin. Kävellessäni hiljaisuuden keskellä en voinut olla katsomatta kaikkia niitä kuolleita miehiä ja hevosia: olisin voinut olla yksi heistä, mutta en ollut.”
“Etsitkö vaimosi? Löysitkö hänet?”

Iivari hymähti ilman aitoa ilon häivähdystäkään.

“Etsin, ja löysin pelkän haudan. Helena oli kuollut lapsensaannissa muutamaa viikkoa ennen paluutani. Tytär meni mukana.”
“Voi ei…”
“Ironista, eikö? Ainoa syyni jatkaa elämää oli poissa, ja minä olen täällä jumissa edelleen.”
“Mitä sitten tapahtui?”
“No, miltä näyttää?” Iivari ärähti. “Olen olemassa. Seuraan sivusta kuinka ihmiskunta hiljalleen ajaa itsensä tuhoon. Tiedätkö miten pitkäveteinen ikuisuus on?”

Ei Vitaliya tiennyt, eikä hän ollut varma tiesikö Iivarikaan. Ei lady ehkä sisimmässään täysin tyrmännyt kertomusta: mistäpä sitä oli päättämään, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Tämä vain kuulosti niin kovin yliampuvalta — Iivaria tyynnyttääkseen hän vakuutti uskovansa, ymmärtävänsä, mutta pani mieleensä etsivänsä todisteita ennen kuin suostuisi antamaan seuraavan kerran mielipiteensä.

“Onko Helenasta kuvaa?”
Iivari katsoi ystäväänsä tuimasti, nousten ylös sen merkkinä että keskustelu oli lähestymässä loppuaan.
“Hänestä maalattiin huono muotokuva, mutta sitä tuskin on enää olemassa.”
“Aivan. Ja olitte kirjoilla Turussa? Synnyitkö siellä?”
“Mikä kyselytunti tämä on olevinaan?”
“Saan kai kysyä?”
“Hyvää yötä.”

Vitaliya koitti tavoittaa katsekontaktia saadakseen miehen jatkamaan vielä hetken, mutta ei ehtinyt ennen kuin Iivari oli jo kadonnut käytävän pimeyteen yhdessä pellavapaidan hulmahduksessa.

Yöasuinen nainen jäi istumaan toisen työhuoneeseen. Hän katsoi mietteliäänä tyhjää käytävää ennen kuin kumartui päiväkirjan ylle ja käänsi ensimmäiselle sivulle. Keskustelun jälkeen hänellä olisi suorastaan velvollisuus lukea kirjasta lisää, eikö vain?

Zen

Dzelzainin unettomat

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Dzelzainin linnan käytävät olivat korkeat ja kolhot. Askeleet kaikuivat niillä lukuisista seinävaatteista huolimatta aavemaisesti jo päivisin, saati sitten yösydännä. Mielikuvitus lähti helposti laukalle.

Paitsi jos oli sippi, siis tosi sippi. Silloin aivokapasiteetti riitti juuri ja juuri liikuttamaan yötohvelia toisensa eteen kaatamatta koko huojuvaa tornia. Tämän puolittain yövaatteissa hiihtävä tornin oli nimeltään Iivari, silmät ristissä työhuonettaan kohti mateleva luhistuva ihmisraunio joka olisi myynyt sielunsa kunnon yöunista. Pyörittyään ensin tuntitolkulla untuvatäkeissään hän olisi ehkä ollut valmis myös vaikka ensimmäisen asteen murhaan pelkästä koiranunesta. Ihan mistä tahansa mikä laskettaisiin levoksi. Torkuista, nokosista, vaikka sitten vain haaveunista. Pienestä hetkestä ilman jatkuvasti mylläävää tajunnanvirtaa.

Iivari istuutui tummapuisen työpöydän ääreen ja nojasi käsiinsä väsyneenä. Todella, todella väsyneenä. Normaalisti niin siististi aaltoilevat hiukset riippuivat suorina ja raskaina kuin pölyiset verhot, huivi roikkui puoliksi puettuna ja paidan kaulukset olivat miten sattuu. Yö oli edennyt jo pitkälle, jolloin Iivari von Hoffrén sai olla rauhassa niin resuinen ja säälittävä kuin itsensä vain ikinä tunsi: kun kaikki nukkuivat, pysyi ikuisena salaisuutena ettei hänkään aina jaksanut olla upea. Kaiken sen kankaan, kölninveden, hiustenhoidon ja karvanajon alla oli kuitenkin loppujen lopuksi aivan inhimillinen mies. Tavalliseksi häntä ei toki kehdannut kutsua.

Iivari oli nukkunut hyvin viimeksi ollessaan Siperiassa Efim Artunovin vieraana, ja siitä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Kummallisia shamanistisia istuntoja tuolla ei ollut ikävä, mutta sitä rauhaa ja hiljaisuutta kylläkin.
Ei tuota tosin nykyisinkään muu maailma valvottanut: Dzelzainin tilukset olivat niin laajat, ettei ollut pelkoa liikenteen melun valvottavasta vaikutuksesta. Ei, häntä valvotti aivan muut seikat. Synnynnäinen insomnia ei toki auttanut asiaa, mutta välillä Iivari pelkäsi menettävänsä järkensä valvoessaan yön toisensa perään. Kaikkensa tuo oli yrittänyt: maata sitkeästi haahkanuntuvaisessa pedissään; lukea paksuja paatoksellisia kirjoja; väsyttää ruumiinsa liikunnalla; tainnuttaa itsensä alkoholilla; mistään ei ollut kuitenkaan hiukkaakaan apua. Hän viettäisi loppuelämänsä ilman kunnon yöunia. Siitä olisi tulossa pitkä tie.

“Oletko harkinnut nuijanukutusta? Olen aika napakka iskemään, vaikka itse sanonkin.”

Iivari kääntyi katsomaan työhuoneensa ovelle, jonka karmia vasten nojaili tuttu, vastenmielinen hahmo. Kiharien, suorastaan villamaisten hiusten seasta puski kierresarvet, ja nahkakenkien sijaan puulattiaa vasten kopisivat tummat sorkat. Oli helppo ymmärtää mistä mielikuvat demoneista ja paholaisista olivat peräisin: todellisuus vain tuppasi olemaan kirjoitettuja taruja monimutkaisempi.

“Jätit minut pitkiksi ajoiksi rauhaan, mitä vailla olet siis nyt?”
Iivari loi synkän mulkaisun oviaukolla seisovalle olennolle, miehelle, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Sarvipää hymyili ikävään tapaansa, pudisti päätään.
“Luuletko että annan sinun olla sen jälkeen kun yritit shamaaniystäväsi avustuksella manata minut pois? Ei, vahdin ettet riko sopimustamme.”

Hetken aikaa Iivari oli heittämäisillään mustepullon vierailijaa kohden, kunnes rationaalisuus voitti tunnekuohun. Niin, sopimus. Hän ei ollut niitä lapamatoja jotka nielivät lupauksensa, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sen sijaan Iivari kiristi vain tuttuun tapaansa suupieliä, katsoi jopa osin syyttävästi kummajaista.
“Minä en tiennyt mihin sitouduin. Jos voisin perua kaiken, tekisin niin.”
“Mutta et voi. Niele se. Luuletko sitä paitsi ettenkö minäkin tahtoisi joskus päästä lepoon?”
Iivari hymähti. Hän ymmärsi kyllä. “Lepo” tarkoittaisi tässä yhteydessä paljon muutakin kuin kunnon yöunia, vaikka juuri niitä kolhokasvoinen mies oli sillä hetkellä eniten vailla.

Toiveikkaana Iivari ummisti silmänsä. Hän lupaili itselleen pässinpäisen hahmon olevan poissa kun avasi luomensa seuraavan kerran, mutta joutui pettymään karvaasti. Katoamisen sijaan käyräkinttu oli tullut vain lähemmäksi pöydän äärelle.
“Mennyttä ei voi muuttaa,” tunkeilija totesi ärsyttävän totuudenmukaisena. “Ja minua kyllästyttää seurata itsesäälistä rypemistäsi. Ole kerrankin kunnon mies!”
Pieni nauru päätti lauseen. Jos Iivarilla ei olisi ollut itsehillintää, hän olisi sivaltanut takaisin. Sitä hänellä kuitenkin ylpeydekseen oli, ja kaikkia mielihaluja vastustaen kasvoille vääristyi uupunut hymy.
“Joko olet solvannut tämän päivän osalta tarpeeksi? Minulla olisi tässä vielä paljon sääliä itselleni annettavana…”
 Iivari nousi ylös, antoi uhmakkaan katseen ja käänsi selkänsä keskittyäkseen kirjahyllyyn pöytänsä vieressä. Ei hän tietenkään oikeasti itselleen lukemista etsinyt, mutta tekosyy katsoa jotain muuta kuin toisen azuran kasvoja, se oli se kupletin todellinen juoni.

Silmäillessään muka kovin kiinnostuneena Systema Naturaen alkusivuja Iivari koitti parhaansa mukaan olla huomioimatta selkänsä takana kuuluvaa kopistelua, jonka tunnisti helposti sorkiksi maton ulkopuolella.

“Nyt kun tässä ollaan, niin pakko kysyä… Rakastitko vaimoasi oikeasti, vai olitko silloinkin pelkkä pateettinen, patologinen valehtelija?”
“ULOS! ULOS TÄÄLTÄ! PAINU HELVETTIIN!”
Carl von Linnén ensiteos lensi kaaressa kun Iivari linkoi sen huoneen poikki silmät salamoiden — se siitä itsehillinnästä. Kielen päällä oli jo monta hyvää ja painokelvotonta sanaa viestin tehosteeksi, kun raivopää huomasikin katsovansa keltaisten silmien sijaan oliivinvihreitä näköreseptoreita. Nuo kurtistuneet kulmat kuuluivat Vitaliyalle, joka katsoi ystäväänsä niin pöyristyneenä etteivät edes pupunnaamaiset tohvelit pystyneet pehmentämään ilmettä.

“Joko sinulla on todella, todella hyvä selitys, tai muuten vahdin henkilökohtaisesti että sinut kannetaan hihat solmussa sanatorioon.”
Iivari mittaili katseellaan yölampun valaisemia kasvoja. Niissä ei näkynyt tippaakaan huumoria: Vitaliya oli tosissaan. Raja oli nyt ylitetty. Ajatukset kimpoilivat valonnopeudella suuntaan ja toiseen, punnitsi vahingoltaan pienintä vaihtoehtoa. Oliko se totuuden kertominen, vai olisiko sittenkin parempi julistautua tasapainottomaksi hermoraunioksi? Iivari ei tahtonut lähteä minnekään, mutta avautuminenkaan ei tuntunut yhtään sen houkuttelevammalta. Toisaalta vaikka hän kertoisikin totuuden, oli suuri todennäköisyys ettei tuota uskottaisi kuitenkaan.

Alistunut huokaisu karkasi Iivarin kapeilta huulilta. Hän oli onnistunut välttelemään tätä hetkeä niin pitkään, että olihan se jo todennäköisyyksien puolestakin aika jäädä kiinni. Mies istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, repäisi roikkuvan huivin kaulastaan ja viittoi Vitaliyan istumaan eteensä.
“Istu alas. Tästä tulee pitkä keskustelu.”

Zen

Tallipojan otsalohko kehittyy hitaammin kuin muiden

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Kello oli tasalleen 20:59 kun kuljetusauto pysähtyi Zenin päätallin eteen. Väsyneet matkaajat kiipesivät ulos onnellisina matkan päättymisestä: itse Hannaby Hanami Week oli ollut hieno, tulihan yksi sijoituskin mukaan, mutta matka sinne ja takaisin oli eittämättä käynyt raskaaksi. Paluumatkalla laivan lähtö Tukholman satamasta oli viivästynyt, ja pahaksi onneksi autopaikka osui juuri aluksen koneiden päälle. Normaalisti maailman helpoin ja rohkein matkustaja Uula oli stressaantunut koko pitkän laivamatkan ajan, ja normaali ajanvietto, nukkuminen mukaan laskettuna, oli jaettava vuoroihin niin että joku oli aina koliikin partaalla hikoilevan tamman seurassa.

Kaikeksi onneksi Uulan stressi katosi samalla hetkellä kun koneiden jyskytys lakkasi ja auto ajettiin ulos laiturille Riikan satamassa kaksi tuntia arvioitua saapumisaikaa myöhemmin. Tamman vahtiminen oli kuitenkin vaatinut sen verran veroa, että normaalisti maailman lyhykäisin ajomatka pääkaupungista uneliaaseen Saulkrastiin oli yksi pyhiinvaellus. Ei siis ollut ihme, että koko matkustajajoukko oli vihdoin perille päästyään yhtä väsyneen näköisiä kuin Iivari arkena.

Uula hirnui tunnistaessaan tutun pihan astuessaan rampilta alas. Tallista kuului vastauksia, ja kevein askelin tamma lähti Amelien johdattelemana kohti omaa karsinaa. Fric raahusti perästä huomattavasti vähemmän kevyesti, kantaen raskasta matkalaatikkoa puuskuttaen. Nokkakärryt, valtakunta nokkakärryistä!
“Voitko vielä pliis hakea mun vaatekassin ja ratsastusvarusteet? Jätä ne kaapille. Kiitti!” Amelien ääni kantautui Uulan karsinasta. Fric huokaisi ja lähti raahustamaan takaisin autolle kuten kuuliaisen orjan kuuluikin, ehkä salaa hiukan jupisten. Hän mikään palvelusmies ollut, perhana… Koko paluumatkan poika oli ollut kuin neiti Chaputin henkilökohtainen avustaja: kantanut tavaroita, ostanut kahvia, pidellyt laukkua, toiminut tyynynä.

Fric rumpsautti Amelien urheilukassin tylysti kaapin eteen. Hieman (mutta vain hieman) kauniimmin hän asetteli nahkaiset ratsastussaappaat ja suojatun kypärän paikalleen. Hetkeksi poika jäi katselemaan oven sisäpintaa: sitä tapetoi lukemattomien hevosten valokuvat, joista tuo tunnisti vain Knutin, Uulan, Leon ja Amelien ensihevosen, Bambin. Yhdessä valokuvassa oli mukana myös Fric: se oli siltä päivältä, kun hän oli käynyt Amelien kanssa ensimmäistä kertaa kaksin maastossa… Poika hymyili sekä muistolle että sydämelle, jolla tuo oltiin Esmeraldan satulasta ympyröity punaisella tussilla.

Näky sai pompottelusta johtuneen kiukkuisuuden hiukan laantumaan, kun Fric sulki kaapin oven ja avasi vierestä omansa. Hän kurottautui ottamaan Vitaliyan antamat nahkakengät pohjalta vaihtaakseen hikiset ja muhjuiset matkalättänänsä niihin, kun tajusi palata askeleen taaksepäin. Hänen kaappinsa oveen oltiin teipattu kirjekuori. Sen päällä koreili nimi F. Vanags.
Fric nykäisi kirjeen käteensä ja käänteli sitä. Se oli ohut, sisällä olisi kenties pelkkä paperi. Sehän selviäisi vain avaamalla.
Sisällä oli lehtileike. Fric kohotti kulmiaan kiinnostuneena: mitäs mitäs?
Mitä pidemmälle hän artikkelissa eteni, sitä ristiriitaisemmiksi tuon tunteet kävivät. Päästyään loppuun oli istuttava hetkeksi pitkälle penkille.

Ensimmäisenä tunteena Fric tunsi yllättäen tyytyväisyyttä. Ei hän siis mikään psykopaatti ollut, Maximillianin tausta oli kertakaikkisen surullinen. Mutta salaisuus oli selvitetty, ja vieläpä pistämättä itse tikkua ristiin — sekös jos mikä sopi Vanagsin pojalle! Moni solmu aukeni tämän tiedon voimin: Fric ymmärsi nyt paljon paremmin, miksi palovamma ehkä oli edelleenkin arka aihe Maximillianille. Miehen kummallinen käytös selittyi myös samaan syssyyn, eikä enää tarvinnut arvailla, mikä tuota vaivasi.

Toisaalta Fric tunsi myös ärtymystä, jopa jollakin oudolla tavalla kateutta. Ei hän tahtonut itse joutua kokemaan samaa, ei tietenkään, mutta poika ei voinut olla kuvittelematta miten Amelie heittelisi säälipisteitä saadessaan tietää. Vai tiesikö hän jo? Ei kai, mistä hän sen olisi kuullut…
Kateellisuus, se vaivasi Friciä myös. Olihan hän mustasukkainen tyttöystävästäänkin, mutta ylimalkainen epäreiluus kaihersi teinin mieltä sen ohella. Maximillian saisi luultavasti vain päähäntaputuksia ja silkkihanskakohteluita kaikilta jotka saisivat kuulla hänen tragediastaan. Fric taasen oli saanut perhehelvettimenneisyydestään niskaansa vain kuraa: hänestä ei ikinä tunnuttu odotettavan mitään hyvää, ja sen kerran kun teini jossakin onnistui, ihmeteltiin sitä joukolla huuli pyöreänä. Kaikki tuntuivat pitävän häntä kakkosluokan kansalaisena vain siksi, että oli sattunut syntymään alkoholistien lapseksi ja joutunut viettämään suurimman osan elämästään lastenkodissa jossa sai ympäri korvia jo pieraistuaan väärällä nuotilla. Eihän se ollut tietenkään sama asia kuin menettää kaikki, melkein henkensäkin, tallipalossa, mutta epäreilua Fricin mielestä silti.

Kirjeestä nousi ilmoille myös muutama lisäkysymys. Kuka sen oli nimittäin pojalle antanut? Fric käänteli papereita käsissään, muttei löytänyt mitään lähettäjään viittaavaa. Oliko tämä Maximillianin tapa kertoa aiheesta, josta ei ehkä osannut puhua kasvokkain? Vai oliko joku toinen suorittanut paljastuksen miehen tietämättä? Clave? Amelie? Tuskin ainakaan Amelie, jos hän olisi tiennyt olisihan Fric saanut toki kuulla sen heti kasvokkain… Eikös?

Fric taitteli artikkelin takaisin kirjekuoreen ja pisti kuoren takkinsa taskuun. Hän lähti lompsimaan kohti Uulan karsinaa toivoen Amelien löytyvän sieltä. Tänään heillä olisi keskustelu käytävänä: Fric tahtoi kaivaa kaiken Maximillianista ja sen, oliko tuosta uhkaa. Ja voisihan samalla vähän kiillottaa omaa kilpeä, ihan vain varmuuden vuoksi…

Ameliella, eikä kyllä Maximillianillakaan, ollut luultavasti tietoakaan kolmiodraamasta jonka Fric oli luonut. Teini-ikäisten otsalohko ei ollut vielä täysin kehittynyt, ja sen kyllä huomasi.

Zen

Nuuskijaässä Fricis Vanags

Fricis Vanags
Tallityöntekijä

Hannaby Slott oli kuin toisesta todellisuudesta. Ei Fricistä linnamiljöö ja historia hetkauttaneet, niihin hän oli oikeastaan korviaan myöten hukkunut jo Dzelzainissa. Ehei, se mikä nuoren miehen sisintä hetkautti olivat kirsikankukat. Tuhannet, ellei varmasti jopa miljoonat vaaleanpunaiset kukkaset puissaan jotka koristivat kisakentän päätyä, ne olivat loistollaan mykistäneet luultavasti useammankin vierailijan kuin Fricin. Jos hän oli joskus pitänyt Dzelzainin puutarhaa kauniina, se ei ollut mitään tähän loistoon verrattuna — sori vaan puutarhurille kotipuolessa, jonka nimeä Fric ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan.

Kirsikankukkameressä oli jotain kummallisen tyynnyttävää. Fric ei ollut koskaan pitänyt itseään omien sanojensa mukaan herkkistelijänä, eikä kauneus häntä liikauttanut suuntaan eikä toiseen  (naiskauneutta ei tietenkään laskettu). Silti hänet pystyi tapaamaan joka päivä Hannabyn puutarhoilla, ihan vain olemassa. Joskus käsissä oli kännykkä, joskus kainalossa jopa Amelie, mutta välillä Fric vain haahuili yksin ja katseli luonnon ihmeellistä väriloistoa.

Amelie kiusoitteli poikaystäväänsä tästä tavasta, väitti että tuosta oli tullut pehmo. Mutta ei se niin mennyt: joskus sitä vain tarvitsi vähän omaa aikaa ja tilaa. Varsinkin nyt, kun Fricin oli pysähdyttävä miettimään itseään ja mikä hänelle oli sittenkään kenties tärkeintä…

Syy itsetutkiskeluun löytyy kisamatkaa edeltävältä viikolta, ja aivan näennäisen normaalista elämästä. Talliin oli saapunut muutama uusi naama hevosenhoitajien pesteihin, joista Umbrasta vastaava Maximillian oli herättänyt Fricin uteliaisuuden paljastamalla vahingossa, sanattomasti, salaisuuksenalkuja menneisyydestään. Antisankarimme oli viettänyt tarpeeksi aikaa uteliaana pitkänokkana tunnetun Amelien seurassa herättääkseen sisäisen Ulla Taalasmaansa. Tämän Taalasmaan sukat pyörivät innostuksesta jalassa Fricin osuessa pukukaapeille samaan aikaan Maximillianin kanssa. Selvennykseksi nyt tähän väliin ettei herra Vanagsia timmi mieskroppa lämmittänyt, mutta selässä paistatteleva komea arpi herätti uteliaisuuden sitäkin paremmin. Mitä mysteereitä siihen liittyisikään? Varsinkin sen perusteella, ettei Maximillian vaikuttanut olevan erityisen hanakka puhumaan aiheesta — ei yllättävää, mutta jännittävää.

Fric sai heti kohtaamisesta tunteen, että oli tullut nähneeksi jotain mitä ei oltu muiden silmille tarkoitettu. Normaalisti hän olisi ehkä jäänyt vain arvailemaan syitä, mutta nytpä tuo päätyikin miettimään, mitä Amelie Chaput tekisi? Seurustelu tuon kanssa oli tehnyt Fricistä toiminnan miehiä: jos häntä jokin askarrutti, niin asiaan tartuttiin suoraan. Kiertely ja kaartelu ei yleensä tuottanut tulosta, saattoi johtaa jopa väärinkäsityksiin, joten Fric teki päätöksen kysyä palovammalta näyttävästä arvesta heti kun vain sopiva tilanne tulisi.

Näinpä hän oli tomerana möläyttänyt suoran kysymyksen heti seuraavan kerran Maximillianin tavattuaan. Hetken Fric oli kerännyt rohkeutta lakaistessaan hiekkaa kivetykseltä, kunnes sai potkittua itsensä tarmoon ja heitti ilmoille viattoman pohdiskelunsa.
 “Miten se sun arpesi on syntynyt?”
Siitä vasta myrsky repesi. Ei, ei Maximillianin toimesta, vaikka mies olikin näyttänyt siltä että antaisi tallipojalle ympäri korvia sillä sekunnilla. Hän ei ehtinyt aiettaan kuitenkaan toteuttamaan, kun Clave oli jo ilmestynyt taiottuna paikalle. Vaikka kulahtanut huivi verhosikin aussimiehen kasvoja, näki Fric tuon silmistä että nyt oli niin sanotusti osunut kakka tuulettimeen.
“Fricis Vanags! Toisten asiat eivät kuulu sinulle” alkoi lause, jonka aikana Fric otti luutaansa puristaen askeleen taakse stetsonpään äkkiarvaamatta jyrähtäneestä huomautuksesta. Ei ollut Claven tapaista korottaa ääntään sillä tavalla: Fricin tuntosarvet kertoivat, että hänen kysymyksensä oli liipannut jollakin kummallisella tavalla myös tallimestaria, vaikkei siinä tuntunutkaan olevan järkeä.

Clave jatkoi matkaa kohti tallia, mutta Fric tunsi toisen vahtivan sivusilmän yhä niskassaan. Tallipoika jatkoi kuuliaisesti lakaisua, mutta mulkoili sekä tallimestarin että hevosenhoitajan loittonevia selkiä.
“No sori kun kysyin!” Fric heitti näsäilevällä sävyllä Maximillianin perään heti kun oli varma ettei tuo enää kuullut.

Vaan mitä sitten tapahtui, se sai Fricin niskavillat pystyyn. Amelie ilmestyi jututtamaan hoitajaa, ja ilmeestä päätellen vyörytti empatiatulvan lahjaksi. Mitä mitä mitä?! Miksi FRICIN tyttöystävä veljeili mokoman kanssa, varsinkin aivan satavarmasti nähtyään miten tuo oli reagoinut yhteen ainoaan uteliaaseen kysymykseen? Vielä enemmän ärsytti nähdä, kuinka Maximillian nojautui lähemmäksi naista, kuiskien selkeästi jotain vain bruneten korville tarkoitettua. Fric odotti jo näkevänsä kuinka Amelien ilme muuttuisi ja hän osoittaisi jonkinmoista paheksuntaa, mutta mitä vielä: katse suli entistä myötätuntoisemmaksi, jopa ehkä — pystyikö se olemaan mahdollista — kauhistuneeksi?

Kun kuiskailijoiden tiet erkanivat, juoksi Fric Amelien nopeasti kiinni.
“Mitä tuo nyt oikein oli? Mistä te puhuitte?”
“Kaikki ei kuulu sulle.”
“Hei c’moooooon, kyllä sä mulle voit jakaa!”
Amelie loi tulistuneen katseen katseen poikaystävälleen. Juuri sellaisen, joka sai ottamaan hieman turvaväliä. Hetken aikaa nainen näytti siltä että aikoi tiuskaista jotain takaisin, mutta sen sijaan hän vain totesi olevansa jo myöhässä ratsutusaikataulusta ja kiirehti askeleitaan.
“Te kuiskitte kuin mitkäkin salaliittolaiset. Tai lempiväiset.”
Fric ei tiennyt millaisen virheen oli heittäessään kommenttinsa ennen kuin Amelie pysähtyi, kääntyi ja loi niin tiiviin, tuiman katseen kuin ikinä kykeni.
“Mitä sinä sanoit?”
“En mitään…”
“Väitätkö sinä että minulla olisi muka sutinaa muiden kanssa? Luuletko sinä OIKEASTI että olisin niin alhainen?”
“En…”
Amelien silmät kipunoivat. Hän kääntyi ratsastussaappaidensa kannoilla ja pyyhälsi talliin, jättäen kovin lytätyn Fricin pohtimaan yksin elämäänsä pelkkä luuta murheellisesti kädessään.

Onneksi Amelie oli noista kahdesta rationaalisempi (mikä ei mitenkään mairitellut Fricin kykyä ajatella järkevästi, Chaput kun tunnettiin tunteilevasta luonteestaan). Hän keskusteli illalla päivän kohtauksen läpi ja taputteli asian loppuunkäsitellyksi, mutkat suoristetuiksi. Fric vakuutti myös kasvaneensa tilanteesta yli, mutta vain päästäkseen keskustelusta eroon. Todellisuudessa hän ei voinut olla miettimättä lukuisia kysymyksiä, jotka lyhyessä ajassa olivat kohonneet ilmoille. Niitä hän pohti nytkin kirsikkapuiden katveessa: mistä Maximillian oli saanut arpensa; miksi hän reagoi niin vahvasti siitä udellessa; miksi Clave puolusti tuota niin hanakasti; mitä tekemistä Ameliella oli hoitajan kanssa; oliko Friciksellä kenties syytä olla mustasukkainen?

Mustasukkainen. Jep, sitä hän oli, järkevää tai ei. Fric ei ollut koskaan luokitellut itseään sellaiseksi, ehkä hän oli aina ajatellut moisten tunteiden olevan enemmän naisten hommia. Nyt hän kuitenkin löysi itsensä miettimästä, oliko tietämättään jossakin vaiheessa loukannut Amelieta, tai ehkäpä päin vastoin oli muuttunut tylsäksi…

Fric katseli kuinka kevättuuli havisutteli kukkien terälehtiä. Hänen olisi syytä olla varpaillaan, tutka päällä, tunnustella Amelien tunteita. Aivan yhtä tärkeää olisi pitää Maximilliania silmällä. Nyt jos koskaan Fric tahtoi myös penkoa tuon menneisyydestä kaiken esille, likaisia yksityiskohtia myöten. Jos Amelie piti hoitajaa millään muotoa hyvänä, ei pitäisi enää kauan!

Fricis Vanags oli sotajalalla.

Ylisen ja Alisen maailman rajamailla

“Katsotaan kuka nyt näkee nälkää!”

Efim Artunov
Taigan Noita

Vikinää ja tuhinaa. Viiksikarvat kutittelivat poskia, pienet käpälät kasvoja. Efim hätkähti hereille ja ravisti päällään kiipeilleen rotan kauemmaksi, siristäen särkeviä silmiään hämärästä huolimatta. Kallon sisällä tuntui hakkaavan tikka: hänellä oli varmasti aivotärähdys kaikkien muiden tärskyjen joukossa. Vaikeasti mies raahustautui istuma-asentoon likaisella maalattialla päätä halkovasta kivusta huolimatta, jääden katselemaan haikeasti pientä valonsädettä joka karkasi puisen, lukitun oven alta. Oli varmasti päivä, mutta aamu vai ilta, siitä ei ollut tietoakaan. Saatika sitten siitä monesko päivä oli menossa: ajantaju oli kadonnut Efimin häilyessä unen ja valveen rajamailla. Hän ei tiennyt, oliko ollut lukittuna pieneen hökkeliin päivän vai viikon: ainoa tosiasia oli, että mies oli vangittu, nälkäinen, piesty ja odottamassa luultavasti kuolemaansa.

Kuolema itsessään ei Efimiä pelottanut. Tämä maailma oli vain yksi pysähdyspaikka monista, ja mies odotti enemmänkin uteliaana näkevänsä seuraavan etappinsa. Epäreiluus kalvoi häntä pelkoa enemmän: juorut, kuulopuheet ja ennen kaikkea vain huono tuuri koituisivat tuon kohtaloksi. Efimiä syytettiin tngrien kääntämisestä kylää vastaan, mikä oli jo lähtökohtaisesti naurettava ajatus: mikä syy hänellä olisi tehdä niin? Sitä ei vain kukaan tuntunut ajattelevan, vaan kaikki olivat ottaneet yhteiseksi syntipukiksi erakoituneen, ihmisvihaisen Efimin, joka myös paikan mukaan Taigan tai Tunturin Noitana tunnettiin. Vain näillä perusteilla tuosta oltiin väännetty pahantekijä siitäkin huolimatta ettei Efim ollut koskaan käyttänyt suhdettaan yliseen- ja aliseen maailmaan ikävyyksiin. “Olisinkin,” mies jurputteli katkerana mielessään.

Petturuus särki päätä epäreiluuttakin enemmän. Efim ei ollut missään vaiheessa luottanut Ulyanaan, mutta hän ei silti osannut odottaa naisen tulleen vain tarkkailemaan häntä. Kaikki mitä vuoden sisään oli tapahtunut Kesäpäiväntasauksen ensikohtaamisesta tähän hetkeen, oli ollut vain johdattelua, tutkimista. Näin oltiin tuolle kerrottu, kasvokkain. Naurettavinta kaikessa oli se, että Ulyana oli laulanut kylän päämiehelle D’aakypille olevansa varma Efimin pahantahtoisuudesta. Millä perusteilla? Nainen oli olevinaan shamaani, joten hänen jos kenen tulisi tunnistaa voimat toisistaan. Joko tuo oli valehdellut kaiken itsestään myös kyläläisille, tai sitten hänellä oli vain jotain todella pahasti Efimiä vastaan. Kumpikin vaihtoehto tuntui erittäin mahdolliselta.

D’aakyp väitti Efimin saavan pitää puolustuspuheensa “puolueettomille korville”, mutta se oli tietenkin ollut vain sanahelinää. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä tuon syyllisyydestä, olisi Efim Arturinpojan päivät luetut. Kamalinta oli epätietoisuus: kuinka kauan hänen olisi vielä maattava tässä muutaman neliön mörskässä, ja millä tavoin esirippu laskeutuisi? Efim toivoi hartaasti kohtaavansa nopean terän tulen tai veden pitkän tuskan sijaan. Kaiken muun suhteen mies oli luovuttanut, sillä kaikissa kivuissaan hän ei jaksanut enää uskoa pelastukseen. Kuinka asiat olivat voineet päätyä tähän pisteeseen?

Se oli ollut aivan normaali, aurinkoinen kevätpäivä siihen asti kunnes Efim tajusi tulleensa väijytetyksi — ja tietenkin auttamattomasti liian myöhään. Taktika-tamma oli ensimmäistä kertaa tekemässä aivan oikeita töitä, ja se oli oma ikipirteä itsensä. Efim mietti juuri, jaksaisikohan nuori kantaa peräti neljä säkkiä tattarijauhoja paluumatkalla vai tyytyäkö kahteen, kun kuusentaimet polun ympärillä kahisivat. Sekä hän että ratsu tiesivät jonkin olevan hullusti, mutta ratsastaja ei ehtinyt ottaa edes miekkaa vyöltään kun tunsi tasapainonsa horjahtavan jykevän miehen vetäessä tuon alas satulasta. Taktika-reppana kiljahti säikähtäneenä toisen miehen tarttuessa ohjiin ja repäistessä ratsun syrjään, kun Efim makasi jo maassa. Hän yritti parhaansa mukaan kiemurrella pitelijänsä otteesta, mutta toivoa väkivahvan, rujon miehen alta pakenemisesta ei ollut. Järkäle vain nauroi pilkallisesti ja painoi polvellaan niin kovasti, että Efim tunsi kylkiluunsa murtuvan.

Kylään Efim pääsi kuten oli suunnitellutkin, mutta ei kuvittelemallaan tavalla jauhokaupoille — Taktikan selässä tuli kyllä saavuttua, mutta ennemmin hän olisi tehnyt sen pystypäin ratsastaen kuin sidottuna poikittain satulan päälle kuin pahinkin sotarikollinen. Olisipa voinut antaa edes kunnon vastuksen! Mutta ei: tarvittiin vain kaksi ratsutonta miestä suistamaan Efim Artunov satulasta, telomaan tuo puolustuskyvyttömäksi ja viemään vielä hevonenkin. Jo pelkkä ajatus siitä, että Karla kuulisi miten kämäisesti isänsä kohtasi loppunsa, kirveli itsetuntoa.

“Katsotaan kuka nyt näkee nälkää!” pilkallinen kommentti siivitti vankikopin lukitsemista. Tämäpä reilua: huono kausi kaadettiin hänen niskaansa. Eikö kukaan myöskään osannut yhdistää perheiden sairastumisia ravinnonpuutteeseen? Heikko keho kaatui sairauksiin, oli kyseessä sitten ihminen tai peura. Shamanismilla ei ollut mitään osuutta eikä asiaa siihen — voisi olla, mutta kun ei ollut. Efimiä ei kiinnostanut hankaloittaa muiden elämää, kunhan kukaan ei hankaloittanut hänen. Nyt siis mielipide voisi olla toinen…
Mies olisi tahtonut vastata vangitsijalleen yhtä piikikkäästi takaisin, mutta sen sijaan hänen silmänsä pyörähtivät kattoa kohden tajun karatessa toisille aavoille, palatakseen vasta rotan tahattomaan herättelyyn.

Efim räpytteli silmiään. Hän oli menettänyt tajuntansa muistellessaan kiinnijäämistään, ja havahtui nyt jyrsijän kuiskimiseen.
Paitsi että rotat eivät osanneet kuiskia. Mies kohotti päätään katsoakseen ympärilleen, antaen melkein ylen pahan olon velloessa myrskyn elkein aina kun pää hiemankaan liikahti.
“Efim! Efim! Oletko siellä?”
Ääni tuskin kuului, mutta se oli tuttu.
“Jos olet, anna merkki. Pian!”
Äänen lähdettä oli vaikea paikantaa, mutta Efim teki parhaansa. Hän repäisi luukorun kaulastaan ja nakkasi sen puista seinää vasten.
“Shh, ei niin kovaa!”

Efim ummisti silmänsä. Ehkä tämä oli unta. Tai ehkä pelastuisi oikeasti. Tai kenties joku tngreistä oli tullut hakemaan miehen eteenpäin. Aivan sama: multainen lattia tuntui niin kovin pehmeältä…

Valo poltti silmiä ummistettujen luomien lävitsekin, kun ovi aukesi hiljaa, narahtamatta. Karmien keskellä seisoi tuttu, lyhyt, jäntevä hahmo jalat tanassa ja leuku valmiina.
“Pystytkö ratsastamaan? Lujaa?”
Alik ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan astui sisään, nosti vaimeasti älähtävän Efimin olalleen ja puoliksi hiipi, puoliksi juoksi ulos. Hän oli ehkä vanha, mutta ei mikään raihnainen ukonrähjä!
Efim katsoi kyytiläisenä hölskyessään vankilaansa. Se oli ollut täysin rämä puuliiteeri, sellainen joka olisi kaatunut varmasti seuraavasta tuulenpuuskasta. Hänhän olisi päässyt vaikka seinän läpi jos olisi vain kyennyt. Suuttumus omaa voimattomuutta kohtaan oli suunnaton, varsinkin ollessaan itseään puoli päätä lyhyemmän vanhuksen olalla vatsallaan kannettavana kuin vastahakoinen vaimo. Että pitikin tämäkin kokea!

Alik näki jo puurajassa odottavan Karlan ja hevoset, kun ilman halkoi vihainen huuto. Pahus, olisivat huomanneet vaikka minuutinkin myöhemmin! Askel piteni, ja päästessään Gepardin selässä odottavan Karlan luokse Alik työnsi Efimin heti ensimmäisenä nuokkumaan tytön taakse.
“Huuda tai pyörry tai tee mitä tahansa muuta, mutta älä päästä Karlasta irti!”

Efim nyökkäsi tokkuraisena. Hän seurasi tapahtumia kuin teatterinäytelmää, jonka tiesi etäisesti kiinnostavan: kuinka vihaisia miehiä alkoi parveilemaan jokaiselta suunnalta; kuinka Alik kääntyi ja alkoi huitomaan liekullaan kuin viimeistä päivää; kuinka vanha mies kaatui näkymättömiin; myös kuinka helmenvalkoinen ratsu pyörähti kannoillaan ympäri ja ponkaisi havumetsän pimentoon ratsastajat kyydissään.

 Efim keskittyi vain pitämään kiinni Karlan vyötäisiltä, nojasi silmät ummessa tuon selkään. Hän ei huomannut kyyneleitä jotka vierivät Karlan kasvoilta, eikä Lyobekia joka laukkasi heidän rinnallaan ilman ratsastajaa.

Shamaani on shamaanille susi

Karla
Efimin tytär

Karlan sielu oli levoton. Levottomampi kuin yleensä, siis. Hän nojaili ajatuksiinsa uppoutuneena aitaan ja katseli kuinka pikkuinen Idili hyppeli emänsä ympärillä, ihaillen tamman lehmänhermoisuutta. Harvoin tuota termiä pääsi Ishtarin kohdalla käyttämään, mutta niin tyyneesti se ignoorasi ympärillään pärräävän, kaulaa vasten loikkivan hevoslapsen aterioidessaan, että kerrankin harvinainen kuvaus sopi herkkistammaan.

Hassuttelevan, emäänsä kiusaavan varsan katseleminen ei saanut kuitenkaan nuoren naisen mieltä tyyntymään, vaan ajatukset tulvivat päässä estoitta. Epäileväiset, negatiiviset, jopa vainoharhaiset ajatukset, sellaiset joita Karla ei kovin usein joutunut kokemaan. Nyt hänen huolikynnyksensä oli kuitenkin ylittynyt, sillä isä oli kateissa. Tai kateissa ja kateissa, ei hän yleensä ikinä kertonut minne meni sen tarkemmin kuin “kiertämään rajoja” tai “metsästämään”, mutta aina Efim palasi kuitenkin ajallaan. Nyt hänestä ei ollut kuulunut kohta kahteen vuorokauteen, mikä ei ollut normaalia. Karla tunsi sisimmässään kalvavan pelon siitä mitä palaamattomuus voisi tarkoittaa. Hänen normaalistikin kovin heikko rationaalinen päättelynsä kärsi nyt alakynttä ikäviä aavistuksia vastaan.

Alik kantoi selkä vääränä hiilisäkkejä päätalolle. Karla heilautti kättään.
“Alik! Tiedätkö missä papa on?”
Lyhyt ukonrähjä pysähtyi pudistamaan päätään. Supikoiralakki valahti vinoon.
“En. Sen jälkeen kun hän lähti Taktikan kanssa käymään kylällä, ei juu ole näkynyt. Kumma että on niin nuoren hevosen kanssa näin pitkään reissussa. Toivottavasti ei ole käynyt kurjasti.”
Ja niine hyvineen Alik jatkoi matkaansa suoristettuaan ensin karvahatun nenän ryystäyksen ryydittämänä. Karlan vatsa kiristyi solmulle: vanhuksen sanat vain vahvistivat pelkoja.

_____________________________________________________

Illalla päätalon pitkän pöydän ääressä söi pieni ja hiljainen joukko. Karla oli murehtiessaan unohtanut lisätä valmistuvaan illalliseen välillä vettä, ja talon kolme asukasta järsivät kuivaa, osittain palanutta lihapataa. Vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki ajattelivat luultavasti samaa asiaa: puuttuvaa neljättä syöjää. Efimin tyhjä tuoli näytti surkealta lepattavassa kynttilänvalossa, eikä Karlalla ollut nälkä sitä katsellessa. Hänellä ei ollut aina mitkään lämpimimmät välit isäänsä, mutta se ei tarkoittanut etteikö nuo välittäisi toisistaan. Karla ainakin välitti.

“Pitäisikö meidän lähteä etsimään isää?” Karla rikkoi painostavan hiljaisuuden kysymyksellään. Alik oli luultavasti vain helpottunut saadessaan tekosyyn sylkäistä jo pitkään jauhamansa kuiva, sitkas lihannökäre suustaan jotta saisi vastattua. Hän loi osittain säälivän, osittain hyssyttelevän katseen nuoreen.
“Ei nyt ainakaan yötä vasten. Jos hän ei ole aamulla palannut, katsotaan sitten uudestaan.”
Ulyana hymähti pöydän päässä. “Turha odottaa, ei hänestä enää kuulu.”
Sekä Karla että Alik loivat naiseen kysyvän, pöyristyneen katseen. Kylläpä julkesi vieras olla tyly!
“Mistä sen tiedät? Ehkä isällä on ollut hyvä syy jäädä kylälle. Taktika on voinut väsyä tai voida huonosti, tai ehkä ostoksia pitää odotella, tai jotain.”
Ulyana hymyili hieman liian iloisesti tilanteen vakavuuteen nähden. Hän ei nostanut katsetta lautasesta sahatessaan vastustelevaa poronlihaa tylsällä veitsellä. Näky kylmäsi Karlan sydäntä enemmän kuin hän ymmärsi: Ulyana oli ainakin olevinaan ystävä. Miksei hän ollut sitten yhtään ymmärtäväisempi? Naisesta tuntui huokuvan aivan uudenlainen aura, epämiellyttävä ja kylmä sellainen. Vilunväreet juoksivat Karlan selkäpiissä pahojen aavistusten kerääntyessä korvien väliin.
“Tiedätkö asiasta meitä enemmän?” hän kysyi sovittelevasti.

Ulyana ei pitänyt mitään kiirettä vastata, vaan tuntui nauttivan saadessaan pitää kahta muuta jännityksessä. Hän puntaroi vaihtoehtoja mielessään: oli ikävä tuottaa Karlalle turhaa tuskaa, mutta toisaalta, mikä velvoittaisi tuota muka ajattelemaan teinin tunteita? Olihan heillä ollut hetkensä ja nuori oli mukava, teräväkin, mutta siinä se. Jos kaksikko olisi tavannut toisissa olosuhteissa, heidän ystävyydestään olisi voinut tulla pitkä ja tuottoisa. Maailma oli vain päättänyt nyt toisin.
“Ehkä.”

Ulyanan ärsyttävän omahyväisellä hymyllä maustettu vastaus aikaansai ennenkuulumattoman tapahtumasarjan. Ennen kuin kukaan ehti kissaakaan sanomaan, oli Alik ponkaissut ylös tuoliltaan ja ampaissut suoraan kohti vierailijaa, hyvä ettei pöydän yli kiivennyt. Ulyana kerkesi säikähtäneenä nousta vasta jaloilleen, kun ikämies tarttui jo tuota riveleistä kiinni ja paiskasi tuvan hirsiseinää vasten. Karla ei ollut koskaan nähnyt Alikia niin vihaisena. Ja ripeänä. Pystyivätköhän vanhat luut murtumaan liian nopeista liikkeistä?

“Mitä akka olet tehnyt?!”
Ulyana vain hymyili kylmää hymyään päin miehen kasvoja, jotka olivat tuuman päässä hänen omistaan. Alik nosti naisen irti maasta ja iski uudestaan seinää vasteen niin että hirret paukkui. Hymy hyytyi aavistuksen, muttei kokonaan. Vastaustakaan ei kuulunut. Alik ärjäisi kuin karhu ja paiskasi riepoteltavansa maahan, painaen tuon heti perään nahkasaappaalla tiiviisti lattiaa vasten. Ulyana haukkoi henkeä, mutta ilkkuva hymy ei yhäkään karissut noilta teräviltä, kauniilta kasvoilta.
“Senhän sinä tahtoisit tietää…”
Karla katsoi tapahtumia puoliksi kauhuissaan, puoliksi ihaillen. Alik oli aina niin järkevä: oli pelottavaa nähdä hänet niin poissa tolaltaan, vihaisena, järkyttyneenä. Toisaalta pehtoorille oli nostettava hattua nuorekkaista liikkeistä ja voimista: tuota ukkoa ei paranisi nähtävästi viedä äärirajoille.

Alik potkaisi varoittamatta Ulyanaa kasvoihin. Veri purkaantui sieraimista nenän painuessa poskelle ja naisen hymy hyytyi vihdoinkin. Hän pärski ja siristeli silmiään pää pyörryksissä.
“Eikö sinulle ole opetettu että naisia ei ly—”
“EI KIINNOSTA!” Alik karjui päälle ja potkaisi vielä uudestaan. Papparaisen silmissä paloi sellainen palo ettei moista oltu aiemmin nähty.
“Ja minä vannon äitini haudan kautta, että tapan sinut tähän taloon jos et kerro mitä olet saanut aikaan, noita-akka!”
Paino Ulyanan rintakehällä lisääntyi viimeisten sanojen kohdalla. Hän haukkoi henkeä ja yritti käsin työntää jalkaa pois päältään, tuloksetta. Karla ei olisi tahtonut katsoa, muttei saanut käännyttyä pois vaikka tahtoikin. Pystyisikö Alik tappamaan? Teini toivoi sydämensä pohjasta ettei: kuinka hän voisi katsoa miestä enää koskaan samalla tavalla? Kykenisikö hän edes tämän hetken jälkeen?

Ulyana laski selkeästi mahdollisuuksiaan. Hän ei päässyt rimpuilemaan ylös, ja vanha ukko oli selkeästi tosissaan. Hullu äijänkäppänä. Naisen turvonneet silmät risteilivät pitkin huonetta ratkaisun toivossa. Hänen katse kohtasi Karlan: teini käänsi sen kyynelehtien pois. Silti Ulyana osoitti sanansa juuri hänelle.
“Tehtävänäni oli vain todistaa epäilyt. Isäsi kohtalo on muiden käsissä.”
“Epäilyt? Mitkä epäilyt?”
“Kyläläisten mukaan Taigan Noita on kääntänyt tngrin heitä vastaan. Minun piti vain selvittää, kykenisikö Efim siihen.”
“Ei voi olla totta.”
“Näkemykseni mukaan hän on kykenevä keskustelemaan alaisten tngrien kanssa. Tiedän mistä puhun, usko pois.”

Mustahiuksinen, mukiloitu Ulyana käytti sanojensa aikaansaaman hetken pysähdyneisyyden hyväkseen. Se pieni sekunti kun Alik käänsi kasvonsa kohdatakseen Karlan katseen, riitti. Altavastaava hänen jalkansa alla kurottautui ottamaan tylsän ruokaveitsen jonka oli aiemmassa rytäkässä tiputtanut lattialle, ja iski sen päällään olevaan sääreen niin kovaa kuin ikinä jaksoi. Alik ulvahti kivusta, jolloin Ulyana käytti tilaisuutensa ja ponkaisi ylös kaataen vanhuksen selälleen kuin pahaisen koppakuoriaisen. Veriklimppisten hiusten hulmahduksessa nainen oli jo ulko-ovella, jossa hän loi vielä viimeisen katseen paikalleen jähmettyneeseen Karlaan.
“Tein vain työni,” jäivät Ulyanan viimeisiksi sanoiksi ennen kuin hän katosi oviaukosta pimeyteen.

Karla havahtui vasta Alikin vaikerointiin. Hän ravisti itsensä tolkkuihin ja kiirehti auttamaan vanhuksen ylös lattialta. Mies istuutui pitkälle puupenkille ja nykäisi voivotellen veitsen säärestään.
“Oletko kunnossa? Voi ei, voi ei, en tahdo menettää sinuakin…” Karla hätäili. Vanhuksen karhea käsi tarttui hänen omaansa.
“Ei hätää, se ei osunut isoihin suoniin.”
Karla ei voinut sille mitään, vaan purskahti itkuun. Kyyneleet oli sekava mikstuura surua, vihaa, pettymystä ja helpotusta. Hän nojasi Alikin savunhajuista kylkeä vasten ja itki kaiken patoutuneen ulos.
“Etkä sinä menetä ketään,” Alik lohdutti ja nousi ähisten, hieman ontuen, seisomaan. Hän tarjosi kätensä Karlalle (joka näytti tyrskiessään nuortunut ainakin kymmenen vuotta) ja nosti tuon ylös.
“Jaksatko ratsastaa tänään vielä pitkän matkan?” Alik kysyi. Karla pyyhki kyyneliä kämmenselkään, nyökäten.

Keräkurmitsan sukua

Ulyana
Mysteerivieras

Harmaista pilvistä huolimatta kevätpäivä oli lämmin ja lupaava. Lumi oli paikoin sulanut jo ohuiksi siivuiksi jollei vallan kokonaan, ja vain synkimmissä lumenviipymissä oli ihan rehellisiä nietoksia. Aavan tuulilta Vecnon pihaa suojasivat korkeat, tuulenpieksemät hirsivallit, joiden ansiosta pitäjän vähäiset asukkaat viihtyivät ulkotöissä nauttimassa leppoisista oloista pitkän ja synkän talven jäljiltä. Lämpötila oli ehkä vain hieman plussan puolella, mutta lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kiristelleisiin pakkasiin verrattuna oli ilma kuin linnunmaitoa.

Pihan keskellä paloi pieni nuotio, jonka äärellä hääräsi kaksi nuorta naista. Toisen mustat hiukset oli nostettu ylös tiukalle nutturalle, nuoremman kieputettu paksulle letille. He rupattelivat kevyesti samalla kun keräsivät puutolppia kahteen kasaan tulen kantamattomiin: toinen valmiille, toinen käsittelemättömille. Kaksikko nokesi aitoja tulevan kesän laitumia varten estääkseen niitä hajoamasta Nebo-järven kosteilla rantamailla.

Karla ja Ulyana viihtyivät yhdessä. Ensimmäisenä mainittu sai ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin naisseuraa, mikä oli teinille tärkeämpää kuin hän ikinä myöntäisi. Elämä vanhojen jäärien miesten keskellä ei vain ollut aina ruusuilla tanssimista: huonosta olosta tai väsymyksestä ei saanut valittaa, tunteista ei puhuttu ja elämää elettiin nähtävästi vain työtä varten, jota tehtiin että voitaisiin elää — tehdäkseen työtä. Vaikka Ulyana herätti edelleen paljon kysymyksiä ja aiheutti kummallista närää Karlan isässä, Efimissä, ei nuori voinut kieltää etteikö tuon saapuminen Vecnoon tuntunut kuin raikkaalta tuulahdukselta ummehtuneessa ilmassa. Aluksi Efim oli yrittänyt parhaansa mukaan rajoittaa naisten tapaamisia, mutta lopulta hänenkin oli myönnyttävä mahdottoman edessä.

“Kerro nyt,” Karla intti osittain leikkisään sävyyn, “mistä tulet ja minne olet matkalla?”
“Sanoinhan jo, sukuni asuu Jeniseijoen varrella. Siinä olkoot tarpeeksi vastausta sinulle,” Ulyana sanoi ja hymyili. Hymy ei ylettynyt silmiin saakka, mutta sitä Karla ei huomannut.
“Ei tuo riitä! Mihin sinä olet sitten menossa, olettaen että olet jo niin kaukaa kulkenut?”
“En minnekään.”
“En usko.”
“Tarvitseeko kaikella olla aina määränpää? Eikö pelkkä matka jo riitä syyksi?”
Karla kohautti olkiaan ja käänteli tolpannokkaa nuotiossa. Pakko myöntää, tottahan se oli. Ei kaikelle tarvinnut olla syytä. Eihän?
“Okei, ajattelin vain kun olet tehnyt niin pitkän matkan, ei kai kukaan matkusta vuosikaupalla vain huvikseen.”
Ulyana hymähti. “Minä kai sitten vain pidän matkustamisesta.”
Karla tunsi ettei vanhempi nainen kertonut hänelle kaikkea, mutta ei jaksanut kaivella lisää. Hän oli nenäkäs, mutta myös sitkeä ja paljon pitkäpinnaisempi kuin nuoren ja harkitsemattoman kuorensa antoi ilmi. Kyllä kaikki salaisuudet paljastuivat aina ajallaan. Lennokkaasti Karla vaihtoi puheenaiheen kevään varsoihin, ja toinen tarttui aiheeseen mieluusti.

Ulyana ei voinut olla tuntematta pientä pistosta sydämessään viihtyessään Karlan kanssa. He olivat tunteneet toisensa vasta muutaman kuukauden ajan ja teini oli ainakin kymmenen vuotta nuorempi, mutta silti nuo tulivat toimeen kuin sisarukset — ei, paremminkin. Siskokset riitelivät, he eivät, ja se teki kaikesta tuplasti pahempaa. Karlan sydän tulisi särkymään, ja siitä Ulyana oli enemmän pahoillaan kuin mistään muusta mitä hän oli koskaan hiukankaan katunut.

Hänet oli otettu osaksi Vecnon arkea siitäkin huolimatta että päämies takelteli vastaan. Ulyana oli saanut olla mukana metsällä, hänelle esiteltiin itäisiä tuntureita ja vuoriston salaisia polkuja. Hän sai käyttää tilan hevosia vieraillessaan kylällä, ja olipa tuo saanut kunnian olla mukana auttamassa kun Ishtar synnytti vaivoin ensimmäisen varsansa. Kaikki olivat (tietenkin Efimiä lukuunottamatta) olleet niin kovin vieraanvaraisia ja hyviä. Ennakkoluulottomia. Typeriä ja sinisilmäisiä.

Lupaus oli silti lupaus. Ulyana oli kunnian naisia, ja hän pitäisi aina sanansa. Tässä maailmassa ei pärjännyt tunteilemalla.

Jossakin kaukana kuului keräkurmitsan väräjävä sirritys. Se oli muuttolintu, luotu lentämään aina sinne missä elo kävi kätevimmin. Ulyana tunsi samankaltaisuutta tuohon pieneen tunturilintuun.

Zen

Villi Länsi on matkalla Eurooppaan

Clave White
Zenin tallimestari

Clave nojasi käteensä ja katseli edessään rullaavaa nettisivua. Sivu oli pullollaan mustangeja odottamassa uutta kotiaan, mutta vain yksi tietty hevonen oli saanut miehen vierailemaan Wild Hearts Mustang Adoption-järjestön sivustolla.

Hän oli aiemmin saanut yllätyksekseen puhelun suuntanumerosta +1. Aikaeron vuoksi Clave oli jo sikeästi unessa kännykän piristessä, ja puhelu oli ollut mennä ohi ennen kuin hänen tokkuraisiin aivoihin syntyi yhteys +1 -> Kanada -> Barrett “Bear” Quickfort -> mustangi. Clave oli tipahtaa sängyltä kurottautuessaan painamaan vihreää luuria.

Puheluun kannatti vastata, sillä Barrett oli löytänyt vihdoin ja viimein kriteereihin sopivan mustangin. Clave oli aluksi katunut myytyään Gaalaillan iloissa Smokey-projektinsa, mutta nyt hän huomasi pelanneensa korttinsa oikein: sen lisäksi että vauhko, käyttökelvoton ori tuli myytyä runsaalla voitolla, olisi miehellä nyt uusi tilaisuus etsiä itselleen ehkä jopa aivan käytettävissä oleva mustangi. Smokeyn myyntiehtoihin kuului, että Barrett etsisi Clavelle uuden adoptiohevosen tilalle. Annetut kriteerit tuntuivat helpoilta täyttää, mutta silti kului yli vuosi ennen kuin aussi sai kaipaamansa soiton rapakon takaa. Nyt hetki oli vihdoin koittanut.

Punahallakko tamma Damiela, 700 v$. Ratsukoulutus aloitettu, kolme puhdasta, hyvää askellajia. Rauhallinen, luottavainen, iso villihevoseksi. Tästä hevosesta Barrett oli kuullut puhuttavan Orange Woodin pihalla, ja hän välitti tiedon toimeksiantajalleen siitäkin huolimatta ettei pystynyt sitä todeksi varmuudella kertomaan: takapajuisella Barrettilla kun ei ollut yhteyttä nettiin, joten hän ei voinut hyödyntää Googlen laajaa tietämystä.

Clave kuitenkin pystyi, ja sivujen perusteella miehen kuulema piti kuitenkin paikkansa. Tuo hieroi nenäänsä, se oli hänen tapansa miettiä. Olisiko tästä tammasta ratsuksi? Voisiko Clave käyttää sitä apuna muiden koulutuksessa? Pystyisikö hän ehkä jopa kilpailemaan sen kanssa? Ruskeiden, lyhyiden hiusten alla poukkoili kysymyksiä suuntaan jos toiseenkin. Mitkä olisivat hyvät puolet? Entä huonot? Oliko hyviä enemmän kuin huonoja? 

Clave katsoi seinällä tikittävää kelloa. Työt alkaisivat 45 minuutin kuluttua, ja päivän aikana hän ei ehtisi pohtimaan asiaa. Tarjous oli hyvä, entä jos tamma ehtisi menemään sen kahdeksan tunnin aikana mitä Clave vietti Zenin tallimestarina?

Syteen tai saveen, Damiela muuttaisi Latviaan. Kursori klikkasi Adopt-nappia.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin