Lakkaa usuttamasta haisevia luonnonhenkiä niskaani

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

“Merkitseekö Napue sinulle mitään?”

Iivari kohotti katseensa miekasta ja sen puoliksi huolletusta terästä. Efim istui pitkän penkin toisella syrjällä, käsi pysähtyneenä kesken vanttuunparsinnan ikään kuin työ ei voisi jatkua ennen vastausta. Hänen silmänsä porautuivat ikävästi iholle, eikä kysymyksellä yllätetty tiennyt, pistelikö tuijotus pahemmin kuin puheenaihe.

“Pitäisikö? Kuinka niin?”

Kyllähän se merkitsi. Slaged vid Napo, Napuen taistelu, jos sillä ei ollut väliä niin ei sitten millään. Iivari jatkoi terän puhdistamista liian välinpitämättömästi ollakseen uskottava.

“Tiedätkö mikä on Tngri?”

“Mihin ristikuulusteluun olen päätynyt?”

“En pitkästytä sinua siis sillä yksityiskohdalla. Yöllä unessani sellainen kuitenkin käski kysymään sinulta Napuesta. “Veljen veri pellossa” lisäsi loppuun, jos se jotain tarkoittaa.”

Efim jatkoi paksun luuneulan pujottelemista nahan rei’istä. Hän siristi silmiään nähdäkseen värisevässä tulenkajossa aivan kuin keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan, luultavasti Iivaria helpottamaan. Jälkimmäinen oli pinnalta tyyni, mutta ei tarvinnut olla mikään meedio huomatakseen kuinka sisällä myrskysi, ja siksi talon isännän hienovarainen huomaavaisuus oli pantava merkille. Oli vain kaikille osapuolille parhain vaihtoehto antaa von Hoffrénin tasoittaa mielensä ennen tunnepaineen lisääntymistä, sillä sitä oli pään sisässä jo tarpeeksi ennestään. Ajatukset, muistot, toiveet ja pelot liitelivät ristiin törmäyksiä välttämättä.

Kryptinen lause ei auennut Iivarille sen paremmin kuin Efimillekään — toki viittaus voisi kohdistua kaikkiin kentälle jääneisiin aseveljiin, mutta se tuntuisi liian itsestäänselvältä. Se ei siis sisällöllään järkyttänyt, ja vaikkei muistot kyseisellä pellolla leimahtaneesta Helvetin esikartanosta olleetkaan parhaimmasta päästä, ei niidenkään esiintuominen laivaa näin pahasti keikuttanut. Ehei: se mikä Iivaria kylmäsi, oli kuinka ihmeessä Efim oli osannut tipauttaa Napuen keskusteluun? He eivät koskaan olleet pintaraapaisua tarkemmin paikasta puhuneet (sen kunnian olivat saaneet vain Vitaliya, Ilona ja — hrrh — Icarus Kristiansen), joten… Oliko tuon luona todellakin vieraillut yön aikana tngri? Mikä sitten ikinä olikaan. Se sai jo ajatuksena luuytimen hytisemään, niin hyvässä kuin pahassakin: henkien olemassaolo oli kuumottava ajatus, mutta toisaalta se voisi myös tarkoittaa sitä että pitkät savukodassa vietetyt illat eivät olisikaan olleet silkkaa huuhaata ja ajanhukkaa.

Yhä kaiken kokemansakin jälkeen Iivari jaksoi olla skeptinen mikä todistamattomaan puoleen maailmasta tuli. Hän oli nuorena käynyt kirkossa vain normeja eli vanhempiaan miellyttääkseen, ja ylipäätänsä mies tunnettiin siitä että hän uskoi asioihin vasta kun näki ne. Oman elämänsä mullistuksia hän ei kyennyt selittämään, mutta uskoi niiden olevan totta koettuaan ne omissa nahoissaan. Sen sijaan kehärummun paukkeesta, absurdeista, miltei groteskeista rituaaleista ja kamalista juomista tuo oli saanut pelkkää päänsärkyä — ainakin tähän saakka. Voisiko Efimin tietämys asioista joita hänen ei kuulunut tietää olla hyvä merkki? Oliko tuolla jossakin sittenkin joku, joka oli kerta toisensa jälkeen kuullut shamaanin jollotuksen?

Oliko olemassa henki, joka todellakin auttaisi pääsemään riivaajasta eroon? Toiveikkuus ravisti Iivaria enemmän kuin mikään muu tunne.

Jollakin kimurantilla tavalla Iivari tunsi ensin suurta mielihyvää herätessään pieneen, toistuvaan kipuun ohimollaan. Herääminen tarkoitti sitä että hän oli nukkunut. Nukkunut! Se oli mahdollista vain täällä jumalan selän takana kaikkien karvaiden litkujen ansiosta, ja jokainen tajuttomana vietetty tunti tuntui lisäävän uskoa elämään ja yhteiseen hyvään.

Silmät kuitenkin toivat avautuessaan mukanaan karun totuuden. Iivari oli herännyt terävän kynnen neppailuun, eivätkä vierelle kyykistyneen tökkijän kierresarvet olleet koskaan mieluisa näky.

“Tiedätkö kuinka kovasti kuorsaat, koko talo tärisee tupaa myöten? Voisi luulla että tuon kokoisessa kärsässä ilma kulkee, mutta erehtyväisiähän tässä kaikki ollaan.”

Iivari ei tarttunut syöttiin vastaamalla mitään, vaikka mielessä se toki kävikin. Mielenosoituksellisesti hän käänsi katseensa kattoon ja esitti kuuromykkää, mikä toimikin hetken — kunnes musta kynsi nasahti uudestaan päähän, upoten tällä kertaa syvemmälle. Iivari älähti ja räpisteli itsensä istualteen nopeammin kuin kuumalle hellalle loikannut kissa.

“Mitä nyt taas?” hän murisi painaessaan tuoretta, kirvelevää haavaa sormellaan. Kuu loisti kupruilevan ikkunan takana kuin auringon kelmeä serkku. Pakkaskukat kukkivat karmeista.

“Taas? Siitähän on jo viikkoja aikaa kun viimeksi tapasimme. Itse asiassa olen jättänyt sinut varsin kiitettävästi rauhaan, enkö vain? Sitäkin suuremmin olin yllättynyt ja pahoillani saadessani… palautetta, niinsanotusta painostamisestasi.”

Scox piti pienen tauon antaakseen ilmapiirin viilentyä. Hän oli noussut ylös, ja vaikkei pituudeltaan mies (jos häntä sellaiseksi pystyi edes kuvaamaan) päätä huimannutkaan, vaikutti tuo äkkiä paljon suuremmalta kuin oli. Uhkaavammalta. Se sai Iivarin mielen tekemään vetäytymistä lähemmäksi hirsistä seinää, mutta välttääkseen kaikin keinoin antamasta myöten edessään seisovalle azuralle hän jätti sen tekemättä. Hiljaisuudessa tippui vain uhmaava katse, kysyen “entä sitten?”

“Eniten huvituttaa nämä riivausväitteesi. Hah! Käytän vain lainsuomaa oikeuttani periä perittäväni takaisin, näkisitpä mitä oikea riivaukseni on. Et kestäisi päivääkään.”

“Minkä lain?”

“Moraalisen lain. Vaan eikö sinustakin ole aivan kohtuullista vaatia miestä pitämään sanansa. Montako kertaa olen joutunut muistuttamaan ettet voi rikkoa verivalalla sinetöityä sopimusta?”

Tämä samainen saarna oli kuultu jo ainakin tuhatsataneljäkymmentä kertaa, eikä Iivari olisi voinut olla siitä tuskastuneempi. Hän veti henkeä ikään kuin tasoittaakseen itsensä ennen kuin katsoi pienellä uhmalla Scoxia silmiin henkiset sarvet tanassa.

“Onko tämä todellakin taas toistettava? En pysty luistamaan osuudestani — voisinpa — ellet ensin kerro mikä se on. Kauanko aiot pitää minua löysässä hirressä? Toteuttaisin pyyntösi ilomielin jos vain sillä päästäisit minut tästä!”

Scox vastasi symbolisesti ojentamalla kätensä ja silittämällä istuvan leukaa hellästi kuin tuo olisi lemmikkikoira. Pieni puudeli von Hoffrén, koittiko se riuhtoa talutushihnaansa? Murisi ja ravisti sievää sylikoiran päätään? Iivari läimäisi kylmän käden vihaisena pois ja tunsi kiehunnan sisällään. Millaista nöyryytystä!

“Sinusta kuuluu aina sama rutina,” Scox velmuili. Hän hymyili niin että hampaat näkyivät, mutta silmiin saakka ilme ei ylettynyt. Ne olivat kuin padot jotka pidättelivät takanaan möyryävää villiä vimmaa, hillitsemään jotain mitä tuo olento itsekään ei tahtonut päästää valloilleen. Jokin kasvoissa sai Iivarin viimein nojautumaan hieman taaemmaksi kun azuran karhea ääni jatkoi puhetta.

“Luuletko reppana todellakin että pikkuiset ystäväsi saisivat minut purkamaan valan? Osuuteni on aivan puhdas! Milloin palveluksesi olisi täytettävä — kolmenkymmenen päivän vai kolmensadan vuoden kuluttua, siitä emme sopineet mitään,” Scox selosti tietäen olevansa oikeassa. “Näin ollen sinä se tässä olet ainoa kuka sanojaan koittaa syödä.”

Tottahan se oli, mutta siitäkin huolimatta Iivari mietti kuumeisesti miten kiertää syytökset, kääntää sanainen säilä takaisin käyttäjäänsä vastaan. Turha vaiva.

“Olet viihdyttävä kuin pieni eläin, joten saat vielä tämän kerran myöten. Viimeisen varoituksen. Lakkaa usuttamasta haisevia luonnonhenkiä niskaani ja etsimästä pakotietä, sillä sitä ei ole. Jos koen tämän vielä uudelleen, tuta nahoissasi tehneesi virheen.”

“Anna tulla vain, kyllä minä ärsyttämisestäsi maksaisin mieluusti vaikka muutaman ruoskaniskun,” Iivari näsäili. Oli häntä mitättömämmistäkin syistä kuritettu, kyllä keppi lauloi lapsuudessa useammin kuin kerran. Pakaroita kuumotti yhä muistella miten komeasti isän peruukki roihahti kynttilänliekistä — ja alla olevat aidot hiukset myös… Muisteluiden tuoma uhmakkuus kuitenkin muuttui pelkoa peitteleväksi vihaksi Scoxin seuraavan toteamuksen kohdalla.

“Ah, en minä suinkaan palkintoporsastani pieksisi. Mutta mitenköhän sen laumatoverit vinkuvat kuorossa jos niitä vähän pistää? Sellainen emakko kuin Vitaliya laittaa kyllä hanttiin isosti, kerranhan jo kokeilin…”

Iivari samaan aikaan tiesi azuran vain pelottelevan häntä nöyräksi, mutta toisaalta puheet oli syytä ottaa tosissaan. Niin jäinen ja kyynistynyt kuin kalpea mies olikin, hänen omatuntonsa ei koskaan lakkaisi soimasta mikäli tuon itsepäisyyden vuoksi sivulliset saisivat siipeensä. Hampaat purivat yhteen pitääkseen kielen kurissa ja yllyttämästä Scoxia lisää, mutta tuopa ei yllykkeitä edes kaivannut vauhtiin päästyään.

“Entäpä tämä uusi nasu, Ilonako oli? Voin viedä hänelle rakastavia terveisiä sinulta. Melkein jo odotan että töppäät, niin saisin oivan syyn kokeilla miten possu vikisee. Vai oletko jo itse kokeillut?”

Inho suorastaan tihkui Iivarin kasvojen jokaisesta juonteesta kun hän nousi ylös. Sanoja ei tarvittu kertomaan vierailuajan olevan ohi, mikä tietenkin vain hymyilytti sarvipäätä. Hän oli osunut jälleen kerran napakymppiin, minkä kunniaksi tuo vain levitti kätensä ja astui askeleen taaemmaksi vihjatakseen sanoneensa kaiken sanottavansa. Boom, tiputa mikki, kuten nykynuoret muotoilisivat.

“Koita poika pysyä ruodussa. Ethän tahdo tehdä tästä minulle liian hauskaa? Muuten en ehkä koskaan tahdo päästää sinusta irti,” virnistelevä Scox veisteli viimeisiksi sanoikseen ennen katoamistaan yöhön. Jäljelle jäi vain sängyn vieressä uhmakkaana seisova Iivari, joka ei edes huomannut paljaiden nilkkojensa palelevan hervottomina yöasun helmojen alla. Niin raivoissaan hän oli.

Mitä tässä tulisi tehdä? Millä tavoin Efim auttoi, vai oliko siitä sittenkin vain enemmän haittaa? Pitäisikö jatkaa samalla linjalla, vai tehdä mitä käsketään ja lopettaa? Totteleminen, azuran suoranainen kumartaminen, olisi vihoviimeinen asia mitä Iivari tahtoi tehdä, mutta toisaalta läheisillä kiristäminen oli tehokasta. Alhaista, kieroa ja epäreilua, mutta silti toimivaa.

Tänä yönä unta olisi varmasti turha enää odottaa.

Mitä jäljelle jää

Liittyy tähän tarinaan

Iivari ei ollut koskaan ottanut osaa samanlaiseen tilaisuuteen kuin tämä. Kotipuolessa he kaivoivat kalmolle kuopan ja jättivät ehkä kauniin muistomerkin haudalle — saattoipa kenties olla että hän oli jo varajaisiksi teetättänyt Dukelle pienen kiven, aivan vain varmuuden vuoksi. Jouhituppoja he joskus ottivat muistoiksi jos ehtivät. 

Täällä talteen ei otettu pelkästään jouhia, vaan aivan kaikki mikä vain irti lähti. Kun Gepardin jäätynyt ruho oli raahattu pihaan, hyvä että se ehdittiin purilailta kumoamaan kun Efim oli jo työn touhussa veitsineen. Iivari ei tituleerannut itseään kovin herkäksi, mutta edes hän ei olisi kyennyt putsaamaan oman ratsunsa ruumista samalla tyyneydellä millä Efim osa kerrallaan perlinoa käsitteli. Kun hän iltasella eteni kallon erottamiseen saakka, ei Iivari enää tahtonut seurata toimitusta. Jokin raja hänelläkin oli.

Nyt tuo samainen kallo roikkui naulassa tallin palkissa. Efim oli puhdistanut luun taiten, ja pieni haikeus viipyili miehen kasvoilla hänen nostaessaan pään uudelle paikalleen. Vieressä roikkui tusinan verran muita samankaltaisia hiljaisia ystäviä: Iivari osasi lukea kyrillisiä sen verran että tunnisti viereisen Doldurmakiksi, sitä seuraava taisi olla Bulam-Bujar. Joukossa oli myös yksi suurempi ja leveämpi kallo, joka ei varmasti ollut ahaltek. Sno-Almo…? Kno…?

“Cnó-Almoin oli työhevonen,” Efim auttoi lukemisessa huomattuaan vieraansa vaeltelevan katseen.

“Aivan. Täälläkö ovat kaikki hevosesi?” Iivari antoi katseen kiertää tilaa. Nopealla laskutoimituksella seinillä vartioi vähän päälle kymmenen paria tyhjiä silmäkuoppia. 

“Ei aivan kaikki, mutta suurin osa. Tämä tässä on Azazdan, ensimmäinen omaostama orini heti kun isä jätti yhtiön haltuuni. Tuossa vieressä on Irimli, kantatamma. Se oli mukava hevonen, olisi pärjännyt täällä hyvin, paremmin varmasti kuin Pietarissa… Taaimmaisena on Vladimir, ensimmäinen oma kasvattini. Se niitti tuloksia kuin heinää, on itse asiassa Gepardin isoisäkin…”

Efim vilkaisi surumielisesti tallin uusinta vartijaa. Soihtujen väräjävässä valossa näytti kuin Gepard olisi vilkaissut takaisin — sehän tosin oli vain mielikuvituksen tuotosta. Olihan? 

“Silkkaa uteliaisuuttani: eikö teitä kuvota upottaa käsiä oman hevosen lihaan? Kaikkea olen kokenut, mutta en tiedä pystyisinkö samaan.” 

Iivari muotoili kysymyksensä kohteliaaksi ja sopivaa keveyttä etsien. Aihe oli arka, mutta kiinnostuksen suuruus sitäkin suurempi. Toisaalta Efim ei tuntunut ottavan Gepardin kuolemaa erityisen raskaasti — siinä missä hänen tyttönsä oli parkunut kuin Lyobekin vaivoin vetämillä purilailla olisi maannut hänen äitimuorinsa hevosen sijaan. 

“Ei, koska se ei ole hevoseni enää,” Efim totesi antaessaan vielä viimeisen katseen seinille ennen kuin kääntyi ovea kohti. “Se on vain jäljelle jäänyt kuori. Uskon Gepardin siirtyneen jo toisaalle…”

“Liittyykö se jotenkin siihen miksi pilkotte ruhon?”

“Tavallaan. Kuolema ei ole paha, gospodin Iivari. Se on portti uuteen, ja miksi sitä pitäisi lähteä suremaan? Ennemmin kunnioitan lähtöä hyödyntämällä jäljelle jääneet osat parhaan taitoni mukaan. Oletteko koskaan ajatelleet kuinka melkein jokaisen aterian, luukamman, lämpimän taljan ja jopa lankaneulan takana on joku uhrannut ruumiinsa? Oletteko muistaneet kiittää sitä poroa jonka nahka käsiänne nyt rukkasina lämmittää?”

Iivari ei vastannut ääneen mitään. Mielessään hän totesi olevansa vain kateellinen porolle.

Zen

Karmaa tai ei

Liittyy tähän tarinaan

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

Amelie oli turta. Hänen kätensä hinkkasi mekaanisesti Uulan suitsiin rasvaa, toisto toistolta, samaa poskihihnaa. Katse oli oikeasti jossakin kauempana kuin putsattavissa varusteissa, ja silmiä pinnoitti kimmeltävä kalvo.

Käytävää pitkin vihellellessään hän oli tullut kuulleeksi pätkän keskustelua. “No, kai se oli karma mikä viimein iski” ja “sairaalasta ei ole kuulunut mitään, ei vissiin ole herännyt”. Vitaliyamainen uteliaisuustutka kääntyi pesupaikalla supisevaa joukkoa kohden suuri kysymysmerkki helottaen.

“Etkö ole kuullut?” Amelie pudisteli päätään vastaukseksi. “Norrington iski päänsä maastossa, tippui oikein kunnolla. Ei tiedetä mitä kävi, mutta epäiltäis ettei ole herännyt, olisi Vitaliya siitä kai jo kuullut ja kertonut.”

Tuntui kuin kivi olisi tipahtanut vatsanpohjaan. Kuvottava tunne, tyhjyys, epäusko, lähti versomaan lohkareesta ja kurotteli mustat hyhmäiset juurensa kehon jokaiseen sopukkaan.

Amelie ei muista vastasiko mitään, tai kuinka hän oli päätynyt varustehuoneen kimmoisalle nojatuolille jynssäämään varusteita jotka oli vasta eilen hoidettu. Nora Veronica Norrington ei ollut koskaan kuulunut Amelien suosikki-ihmisiin, ja noiden kilvoittelusta oli hyväntahtoisuus kaukana, mutta… Tämä ei silti ollut oikein. Ei hän ollut tahtonut Noralle mitään pahaa. Eihän? Amelie oli kyllä toivonut että tuo kämmäisi joskus oikein kunnolla, menettäisi kasvonsa, mutta ei aivan tällä tavalla. Oliko Amelie manannut kilpakumppaniaan? Eihän se toiminut niin, eihän?

Ajatukset velloivat hitaasti Amelien päässä, mutta hän ei silti saanut niistä kiinni. Pitäisiköhän hänen selvittää mitä Noralle oikeasti tapahtui? Keneltä hän kysyisi, Vitaliyalta, Clavelta? Entäs Ambry? Voisiko hän soittaa suoraan sairaalaan? Tosin eihän Amelie edes tiennyt missä Nora makasi, oliko enää edes samassa maassa — sen perusteella mitä hän oli isä-Norringtonista saanut tietää, tuo oli luultavasti lennättänyt kultapupusensa parhaaseen mahdolliseen yksityissairaalaan. Eihän Norrington voinut tahrata itseään makaamalla tavallisen rahvaan seassa, ei edes koomassa!

Amelie häpesi ilkeitä ajatuksiaan ja henkisesti läpsäisi omaa poskeaan, läps. Ei Nora ollut koomassa, ei niin saanut ajatella.

Mitäköhän Zirafelle tapahtuisi…? Amelie läpsäisi itseään toisellekin astraaliposkelle, läps. Toinen lojui sairaalassa (kypärä oli kuulemma haljennut kuin kananmunan kuori) ja täällä korppikotka kierteli hänen hevostaan. Chaput, mene itseesi!

Ovi narahti Friciksen astuessa sisään. Kun tavanomaiseen morosteluun ei kuulunut vastausta, osasi poika laskea langanpäät yhteen. Hän istui tuolin pehmustetulle käsinojalle ja halasi tyttöystäväänsä: jotakin tuokin sosiaalisesti ikikömpelö oli sentäs oppinut. Amelie nojasi heinältä tuoksuvaa rintaa vasten, ja ennen kuin hän huomasikaan, hautautuivat kasvot rosoiseen kankaaseen ja kastelivat sen kyynelillä.

Hetken nyyhkittyään Amelie kohotti katseensa ja ryysti nenäänsä, pyyhkien sen hihaansa. Fricis tarjosi taskuliinan aavistuksen liian myöhään.

“Tiesitkö sinä?” brunette osoitti kysymyksen niiskutuksen lomassa.
“Kuulin justiinsa käytävällä, kävelit kuulemma tänne ku robotti niin oli helppo päätellä mistä sut löytää.”
“Kiitos.”
“Joo. Aika paska juttu. En mä ikinä siitä muijasta tykänny, mut ei tääkään nyt oikein oo.”

Puhuessaan Fric otti suitset Amelien käsistä, nousi laittamaan ne naulaansa, palasi ja istui takaisin alas käsinojalle. Hän saisi huutia jos Iivari saisi tietää kuinka tallin arvokalusteita rahvaalla kankulla näin julkeasti väärinkäytettiin, mutta noottia oli tullut jo sen verran paljon että heittäkää nyt vielä pisara mereen. Eikö se ollutkin juuri Fricis joka lainasi Ambrylle Ceran kohtalokkaaseen maastoon, ihan suitsait. Kai Vitaliya tamman lainaisi, ainahan hän liisaili Esmeraldan ja Topazionkin melkein kenelle vain? No, eipä lainannut, ja koskaan aiemmin ei Fricis ollut kokenut sellaista sanallista höykytystä linnan emännältä. Kuka olisi kantanut vastuun jos Ambryllekin olisi sattunut jotain? Fricis sai pohtia sitä aivan rauhassa talikonvarressa ollessaan kuukauden päivät yksin oripuolen kakkavastaava.

“Jos Nora ei herää tai kuolee, niin minneköhän Zirafe menee? Pistetäänkö sekin monttuun vai…?”

“Hyi älä edes leikilläsi puhu tuollaista!” Amelie kivahti ja näytti hetken siltä että jatkaisi vielä, kunnes murtui uudemman kerran kyyneliin ja hautautui kamalia puhuvan pojan syliin toistamiseen. Oli jo tarpeeksi kamalaa ajatella mitä Noralle käy, ja nyt Amelie pelkäsi myös Zirafen puolesta. Ihana, rakas ja railakas Zira-sirpakka! Noloa, mutta hevosen kohtalon spekuloiminen ahdisti melkein yhtäläisesti omistajan tilanteen kanssa.

Fricis päätteli että oli parasta olla hiljaa, mikä möläytysten volyymiin nähden olikin aivan loistava ratkaisu. Sade rapisteli korkeaa ikkunaa ja peitti Amelien itkun alleen.

Täällä jumalan selän takana

“Anteeksi!”

Iivari mulkoili kikattavien teinityttöjen perään. Nuo olivat säikäyttäneet Riarion juoksemalla ohi naurusta rääkyen, letit vauhdissa lepattaen, ja vaikka ori olikin tuttuun tapaansa ottanut vain yksittäisen sivuaskeleen, sai sekin pieni omistajan sieraimet väräjämään vihaisesti kivisen, perustympeän ilmeen alla. Kurittomia kakaroita! Toinen oli ilmiselvästi Efimin tyttö, tukevamman nimeä Iivari ei muistanut vaikka olikin tuohon (ikävä kyllä) usein törmännyt. Eikö kukaan pitänyt täällä perähikiällä lapsia ruodussa? Sitä eletään kuin pellossa!

Kyllä oli syksyn aikana Vecnon alamäki alkanut. Iivari oli saanut kuulla kaiken Igzibin kylän selkkauksesta, D’Yaakupista ja Ulyanasta. Jälkimmäisestä kertoessa Efim oli sylkenyt niin paljon että hänelle oli tehnyt mieli tarjota tuopillinen vettä nestehukkaan. Rationaalisessa aivojensopukassaan Iivari ymmärsi hyvin miksi Igzibin ihmiset majoittuivat Vecnon pihaan, mutta toisaalta, miksi kukaan tahtoi ylimääräisiä ihmisiä nurkkiinsa luuhaamaan? Varsinkin kun suurin osa noista loisista oli täysin hyödyttömiä vanhuksia, rampoja?

“Luulin ettet välitä ihmisistä,” Iivari oli kysynyt talouden isännältä heti kun kykeni. Vastaus ei häntä auttanut.

“Gospodin Iivari, asia on monimutkaisempi. Säälin toki teitä kapitalisteja, mutta on minulla silti omatuntoni,” Efim pyöräytti mietoa olutta tuopissa pistääkseen sakan liikkeelle ennen jatkamista. “Sitä paitsi mikä tahansa on kiusaksi D’Yaakupille on voitoksi minulle,” hän lisäsi ja kohotti virneentapaista suupielilleen.

Vieras ymmärsi viimeisen lauseen paremmin kuin hyvin.

Nyt keskustelusta oli useampi päivä aikaa, ja totuttuun tapaan Iivari alkoi hiljalleen kotiutumaan Vecnoon. Hän oli saanut itselleen saman suurehkon huoneen päätalosta kuin viimeksikin, rauhallisen yksinäisen soppensa, istui samalla paikalla pitkässä pöydässä Alikin vieressä, ratsasti Efimin rinnalla — ja kävi joka ilta läpi samat kummalliset, joskus puistattavatkin, rituaalit edellämainitun savuisessa kodassa. 

Siksi Iivari oli tavallistakin kiukkuisempi ärsyttävän iloisista lapsista, sillä valvottuaan pitkälle yöhön outoja juomia juodessa ja kuunnellen taljaan pukeutuneen miehen örisevää kurkkulaulua, ei kai sitä kukaan voinut väittää olevansa virkeän terhakka. Sitten lisätään siihen vielä epämääräisillä risuilla paljaan selän mätkiminen ja rasvainen, äklöttävä poronmaito joka juotiin ykkösellä alas — se oli tulla kakkosella takaisin ylös, ja selkäkin näytti nyt samalta kuin kakkospataljoonan näpistelijä-Alfin vastaava upseerin keppikäsittelyn jälkeen. Mutta mitäpä Iivari ei tekisi ärsyttääkseen rakkahinta pientä varjostajaansa, tuota sulostuttavaa villakerästä. Ehkä shamaanin ujelluksesta, litkuista ja jättimäisen kehärummun paukuttamisesta ei ollut häivääkään todellista hyötyä, mutta se selkeästi ainakin häiritsi Scoxia. Siinä oli jo tarpeeksi hyvä syy matkustaa napapiirin hyiselle puolelle kykkimään. Mikä vain azuran hermoja kiristäisi.

“Oletko valmis?”

Iivari nousi kiireesti satulaan vastaamatta Efimin kysymykseen. Muut olivat jo valmistautuneet lähtöön, nyt he vain odottivat vieraan palautuvan ajatuksistaan ja kiipeävän kimonsa selkään. Riario näytti jyhkeältä verrattuna muiden luiseviin ahaltek-hevosiin, jotka säälittävissä talvikarvoissaan näyttivät vain kuppaisilta, ylikasvaneilta vinttikoirilta. 

Sanaakaan sanomatta pieni miesjoukko lähti laskeutumaan Vecnon ylängön jyrkkää rinnettä alas hämyisessä, pitkää kaamosta edeltävässä päivässä. Jokaisella oli vyöllään miekka siitäkin huolimatta etteivät he kiertäisi kuin lähimmät ansat ja etelänpuoleisen rajan: näinä aikoina oli parempi olla hieman liiankin varovainen. 

~*~

Patjan täytteenä olevat heinät kutittelivat selkää yön pimeydessä. Iivari valvoi yksin, tuijotti tummaa kattoa ja sen nokisia palkkeja. Taljoja oli ainakin tusina, mutta kylmyys hiipi silti ytimiin saakka.

Kävi kuten hän ennalta oli aavistanutkin: täältä käsin omaa elämää Saulkrastissa oppi arvostamaan. Kylläpä sitä oli osannut pitää itsestäänselvyytenä lämmintä kammaria; pehmeää patjaa ja untuvaista tyynyä; ruokaa jota ei tarvinnut juosta kiinni ennen syömistä; latvian kieltä, joka ei ehkä aivan äidinkielestä mennyt, mutta verrattuna täällä kaikkialla kuuluvaan ymmärtämättömään venäjään…

Mielenkiintoista oli myös se että Iivari huomasi kaipaavansa tuttua seuraa. Toki kyseessä oli vain muutama henkilö lähipiiristä, mutta joka tapauksessa oli lohduttavaa ettei hän ollut täysin itseään onnistunut paaduttamaan. Iivari kaipasi viikottaista puistoratsastusta Vitaliyan seuralaisena, hänen turhanpäiväisiä kutsujaan ja helisevän tunteikasta naurua joka kantautui salongista juorupiirin kokoontuessa. Myös Ilonaa mies kaipasi vierelleen — olisipa hän sittenkin pyytänyt tuota mukaan. Mokoma pieni sievä vasemman tien kulkija olisi luultavasti kiinnostunut Efimin tarjoamasta salatiedosta kaksi kertaa enemmän kuin yhä hieman skeptinen Iivari. 

Taivaankansi kääntyi hiljaa tähtineen, tundrasusi ulvoi jossain kaukana alamailla. Väristykset juoksivat kuulijan selkäpiitä pitkin.

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

 Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________

Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.

Zen

Tapaamme jälleen ennen kuin pääskysetkään palaavat

Harmaalla taivaalla kaakatti aurallinen muuttolintuja kärki kohti etelää. Iivari katseli niitä hetken ennen kuin alla olevan Riarion hätkähdys palautti hänet takaisin tähän hetkeen. Ori oli säikähtänyt pajukosta piilostaan pakenevaa jänistä.

Pian tämä pari lähtisi myös, mutta aivan toiseen suuntaan kuin lentäjät. Iivari oli juupajaapaillut koko kesän ennen kuin päähän oli muotoutunut varma ajatus Siperiaan palaamisesta. Toiveet eivät olleet korkealla — rehellisesti sanottuna shamanismista taisi olla turha etsiä apua ongelmiin. Enemmän houkutti ajatus saada välimatkaa nykyiseen elämään, olla hetken aikaa joku muu. Linnan seinät tuntuivat kaatuvan päälle, hevoset eivät tuoneet enää samanlaista iloa kuin aiemmin, ihmisistä puhumattakaan. Hän oli käytännössä katsoen kyllästynyt elämäänsä. Muutaman viikon tauko kaikesta siitä pyörityksestä hiljaisessa, armottomassa erämaassa saisi varmasti leppoisat kotiolot naurettavan pienine ongelmineen loistamaan aivan uudessa valossa. Ärsyttäisihän shamaanilla kiusaaminen toki varmasti myös Scoxiakin, mikä oli jo itsessään loistava peruste palata savuiseen kotaan litkimään vodkalla terästettyä poronmaitoa. Osasi Iivari olla yhtäläisen kettumainen riivaajansa kanssa.

Aluksi aikeena oli ollut pyytää Ilonakin mukaan, mutta ehkä parasta olikin mennä yksin. Kyynisyyteen taipuvainen mies tarvitsi silloin tällöin omaa aikaa osatakseen arvostaa sitä mitä oli. Ilonan välillä ylitsepursuava iloisuus (nomen est omen), Vitaliyan juoruilunhalu, Maxin itsesäälinen vaikeus, Riarion pinttyneet tavat, Duken vaivaisuus — kokemuksesta oli varmaa että kaikki tuo tuntuisi pieneltä paljakan päällä. Ehkä asioita arvostaisikin aivan eri tavalla. Kaipaisikin niitä keskellä kaamosta vartovaa pohjoista. Kuinka pieniä arjen ongelmat olivatkaan.

Riario tahtoi kääntyä tieltä metsään, mikäpä siinä. Menkööt kun tahtoi. Se oli yllättävän varmajalkainen ja viisas, sellainen jota voisi kutsua luottoratsuksi. Vaikka Iivaria kuinka ärsytti orin pinttyneisyys vanhoihin tapoihin, ei hän silti voinut moittia sen työmotivaatiota ja luonteenlaatua. Riario oli vahvana harkintana tulossa mukaan matkalle: mukavuudenhaluisella miehellä ei ollut aikomustakaan kävellä Igzibistä Vecnoon saakka, ja koska hän ei voinut mitenkään antaa ennakkovaroitusta tulostaan, ei kukaan voinut tulla vastaankaan ratsun kanssa. Olihan Riario myös oikea konkari mikä matkustamiseen ja erämaahan tuli: viimeisimmältä Siperianmatkaltahan se oli mukaan tarttunutkin. Junan karjavaunussa kytkyttäminen ei olisi uutta, mikä sekin olisi plussaa. Koliikista selviäminen keskellä ei-mitään Uralin toisella puolella olisi kyseenalaista, joten esimerkiksi Umbraa ei tarvitsisi edes harkita seuralaiseksi.

Iivarin olisi pitänyt kääntyä jo takaisin kotiin, mutta hän antoi Riarion jatkaa uusien polkujen etsimistä. Ennen matkaa oli paljon käytännön järjestelyitä hoidettavana, mutta niiden aloittaminen ei houkutellut. Hirveä työmaa saada muutaman viikon irtaantuminen! Pakkaa sekoitti se ettei Iivarilla ollut tarkkaa suunnitelmaa paluustaan: hän kyllä aikoisi ehtiä mukaan 2020 gaalaan ja VHRY:n cupin päätösjuhlaan, mutta tapahtuisiko se kolme viikkoa vai kolme tuntia ennen tilaisuutta, sitä oli paha mennä sanomaan. Säätilat ohjailivat liikehdintää Vecnon ja sivistyksen välillä, ja niistä taas ei ottanut selvää parhainkaan.

Lähtöajankohta sen sijaan oli selkeä: nopeasti. Iivari lupautunut pitämään klinikan jos toisenkin Cresthillin Barokkiviikoilla kuun loppupuolella, mutta sieltä hän luultavasti palautuisi Latviaan vain sen verran että nappaisi Riarion, turkikset ja kapsäkit mukaan, jatkaisi siitä suoraan Riikan kautta Moskovaan ja sieltä Trans-Siperian linjaa pitkin kauas pois.

Sitä paitsi matka Cresthilliin tarkoitti laivaan astumista. Sen kokemuksen jälkeen tämä maakrapu olisi luultavasti enemmän kuin valmis nostamaan kytkintä.

Nuolen huomaa vasta kun se uppoaa

Metsäjänis kiljaisee kovaa kuollessaan, mikäli vain ehtii. Kimeä alisen maailman huuto säikäyttää varomattomat kuulijansa luultavasti melkein yhtä pahanpäiväisesti kuin kalman kylmä verho eläinparan itsensäkin.

Sitä edeltää kuitenkin usein täysi hiljaisuus. Kun jänis keskeyttää puputuksensa käännelläkseen korviaan pahaenteisissä aavistuksissaan, on se jo myöhässä. Kuuluu vain lehtien kahahdus kun terä uppoaa nahkaan, huuto jos se vain ehtii ristihuulilta karkaamaan, minkä jälkeen tyhjyys kietoutuu tietoisuuden ympärille ja vie sen mukanaan. Tämä elämä oli tullut päätökseensä. Jatkaako se taivaltaan jossain muualla, sitä ei ole kukaan tullut vielä takaisin kertomaan, mutta saaliiseensa tarttuneiden käsien omistaja uskoi niin vahvasti. Mielessä kävi sanaton kiitos jänikselle, anteeksipyyntö, ennen kuin sirot sormet nykäisivät yllättävän riuskasti pienen nuolen kapeasta kyljestä. Verenlasku oli nopea, minkä perään koukku lävisti kintereet kun se ripustettiin selkähihnaan roikkumaan muiden kaltaistensa kanssa. Ainakin kolme paria tyhjiä silmiä tuijotti jonnekin minne yksikään kuolevainen ei ollut katsonut.

Karlan elämä pyöri kuitenkin paljon maallisemmissa asioissa. Hän katsahti taivaanrantaan: aurinko pilkotteli aavistuksen matalammalla kuin vielä viikko sitten. Kesä oli vielä kuumimmillaan (ja millainen kuumuus tätä osaa Siperiaa olikaan koetellut!), mutta lähestyvän syksyn aisti jo hiipivän kohti. Hiljaa ja huomaamatta se soluttautuisi päiviin mukaan, yksi kellastuva lehti siellä, toinen punainen marja tuolla, kunnes jossakin vaiheessa sitä huomaisi kaikkien alamaiden puiden kylpevän väriloistossaan, ylänköjen paljakoiden pistäessä perässä parastaan kituisella kasvustollaan. 

Juuri vuodenkierto oli saanut Karlankin metsälle. Heillä ei ollut puutetta ruoasta, mutta koskaan ei tulevasta talvesta voinut tietää. Oli aina parasta varautua kaikkeen — Alik oli hieman naureskellut nuoren tytön innolle jänistää jousella, mutta eipä hän varmasti kuuden kuukauden päästä valittaisi järsiessään Karlan itse suolaamaa kuivalihaa nälkäänsä. Sitä paitsi, pystyikö parempaa ammuntaharjoitusta keksimään kuin jänisjahdin? Pieni, maastoutuva ja ketterä otus oli kinkkinen saalistettava, sillä päästäkseen kantomatkan päähän oli oltava kärsivällinen ja pysyttävä hiljaa. Kaato oli saatava heti ensimmäisellä yrityksellä: muuten säikähtänyt jänis pötkisi pakoon ja jättäisi saalistajan nuolemaan näppejään. Itseensä tyytyväisenä Karla myhäili sille, että viidestä yrityksestä vain kaksi oli päättynyt pitkäkorvan pakoon. Muut riippuivat kurjina koivistaan todisteena ampujan taidoista.

Ratsua Karlalla ei ollut mukana: se vain kuitenkin säikäyttäisi maalin pakosalle huonosti ajoitetuilla pärskäisyillään tai lehvistöä kahisuttamalla. Taivalta takaisin Vecnoon ei kuitenkaan ollut kuin korkeintaan kuutisen kilometriä, joten eipä hevoselle ollut tarvettakaan. 

Hyräilyn tahdittamana Karla asteli pirtsakoin askelin pitkin tuttua riistapolkua. Näin matalalla puut olivat vielä suuria ja synkkiä, ja niin kauan kuin ne pienenivät ja kituuntuivat, tiesi nuori olevansa oikeassa suunnassa. Hänen kotinsa oli sopivassa risteyskohdassa: aivan ylängön alareunalla, josta oli lyhyt matka metsämaille, solan välisen aron vierellä, pohjoisten vuorten suojatessa pahimmilta sääilmiöiltä joita Itä-Siperian Meri joskus heille asti puhalsi. Lähellä kaikkea mutta silti ei missään. 

Matkaa oli taittunut muutama kilometri, kun Karla pysähtyi. Hän jähmettyi paikalleen, refleksinomaisesti kyykistyi lohkareen taa, terästi kaikki aistinsa. Oliko se vain kuvitelmaa, vai kuuluiko jostain puhetta?

Ei se ollut. Äänessä oli selkeästi mies, toinenkin. Sävy oli kiihkeä ja aavistuksen kärttyinen, sanoista ei saanut selvää tuulen humistessa mutta vaikutti siltä kuin käynnissä olisi jonkinlainen selitys, joka oli toistettu jo niin moneen kertaan ettei sitä pystynyt enää uusimaa ilman huokaisuja ja äkäisiä murahduksia.

Pärskähdys, aluskasvillisuus kahisi. Ahaa, heillä oli hevosia. Jostakin syystä Karla ei silti ollut varma, että kulkijat olivat Vecnosta, vaikka äänenkulusta päätellen samaan suuntaan olivatkin matkalla. Teini syöksähti seuraavan lohkareen taa, sen jälkeen ikivanhan kuusen runkoon kiinni. Hän vilkaisi nopeasti, henkäisi ja vetäytyi takaisin havupuun suojelukseen.

D’yaakup.

Pitkistä viiksistä ja hiustupsusta ei voinut erehtyä. Karlan päässä risteili sata ja yksi laskutoimitusta samaan aikaan: oli tuo pahanmaineinen mies mistä tahansa syystä liikkeellä, niin hyvää se ei takuuvarmasti tiennyt. Miksi muuten hänellä olisi joukko karpaaseja mukanaan? Karla syöksähti kauemmas piiloon, siitä seuraavan rungon taa, siitä vielä seuraavan, kunnes oli varma turvallisesta välimatkasta. Sitten hän pisti juoksuksi nahkatossut vinkuen: kotiin olisi ehdittävä ennen kuin olisi myöhäistä.

***

Kun Vecnon pihaa ympäröivät hirsivallit ilmestyivät viimein D’Yaakupin silmien eteen, rumensi näkymää vastaanottokomitea. Uhmakkaana Efim istui Gepardin selässä toinen käsi miekalla, vierellään aivan yhtä ylevänä Alik ruunikon Lyobek-orhin kannateltavana. Vasemmalla puolella ratsailla istuva mies sai vierailijan kasvot vääristymään epäreiluudesta, katkeruudesta,vihastakin: Anisim, mokoma petturi, oli aikanaan vannonut uskollisuuttaan Igzibin kylälle. Lurjus. 

“Saavun rauhassa” D’Yaakup julisti nostaen vakuutena tyhjät kätensä ilmaan. “Tulin vain hakemaan omani pois.”

Se oli arvattavissa, totta kai. Sen perusteella mitä saapuneet olivat päälliköstään puhuneet, ei häneltä noin vain viety mitään — ei edes “vastahakoisia, resuisia ö-luokan kyläläisiä” kuten Anisim oli itseironisesti heitä kuvaillut. Tietenkin mies oli tullut noutamaan heitä takaisin. Tai niin hän ainakin kuvitteli.

“Vai niin,” Efim totesi ykskantaan ilmekään värähtämättä. “Haluaako joku teistä palata?” hän kysyi olkansa yli rehvakkaan avoimien porttien takana seisovalle pienelle joukolle. Hiiskaustakaan ei kuulunut.

“Asian laita taitaa olla, että lähdet takaisin samalla miesluvulla kuin saavuitkin.”

D’Yaakupin luihut kasvot kiristyivät hienoisesti. 

“Tämä ei ole tahdonalainen asia. Sinulla on mahdollisuutesi antaa ryöstämästi takaisin vielä ilman seuraamuksia, mutta pitkää siimaa en anna.”

“Ryöstämäni? Luvatta voi ottaa vain toisen omistamaa, eikä tietääkseni kenenkään henki kuulu yhdellekään toiselle kuin kantajalle itselleen. Omistatko tuulet tunturissa?”

Efim kallisti päätään melkein jopa kiusoittelevasti. Moni kuvitteli hänen olevan hiljainen ja vetäytyvä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Mies ei vain tuntenut tarvetta avata suutaan ellei sille ollut oikeaa syytä, ja nyt toden totta oli. 

Ilmassa väreilevää jännitettä olisi voinut kosketella paljain käsin: tuntui kuin väärään aikaan vedetty hengitys olisi voinut laukaista pommin. D’Yaakupin ote pienen jakuttihevosen ohjista kiristyi, ja hetken aikaa miehen katseessa oli löydettävissä halu pistää miekalla edessään ärsyttävästi virnuileva pörrötukka kylmäksi. Kylänpäälliköstä näki kuinka hän ensin laski kymmeneen pitääkseen petollisen tyynen pintansa, jonka jälkeen hän muotoili sanansa niin ilkeästi tihkuviksi ettei porttien takana kyhjöttävä puolikuuro babushkakaan olisi voinut olla sitä huomaamatta.

“Kenties omistankin. Miten on, luovutatko väkeni takaisin? Tämä on viimeinen kaunis pyyntöni, seuraavaksi käsken.”

“En.”

Hetken näytti siltä kuin D’Yaakup olisi syöksynyt suoraan päälle, mutta näkymättömät voimat — järki, kenties — pitelivät häntä paikallaan. Kasvot punehtuivat ja vääristyivät suuttumuksesta, mulkoilivat ylimielistä sikaa joka niin muikeana katseli viemäänsä omaisuutta takanaan piilotellen. Vaan mieli oli maltettava, vielä. Sormet pääsisivät vielä kuristamaan oikeaa kaulaa, mutta sen hetki ei ollut nyt.

“Itsepähän valintasi teet” D’Yaakup ärähti kääntäessään kavahtavan ratsunsa ympäri. Hän antoi viimeisen katseensa valella pelkoa ja vaaraa ennen kuin pölypilven saattelemana kannusti pienine joukkoineen hevoset ravilla pois. Laukalla he eivät niin jyrkkään, kituiseen alamäkeen uskaltaneet karauttaa. 

Käännytys porteilla oli rauhanomaisuudessaan pelkkää tyyntä myrskyn edellä. Sen tiesivät kaikki kumpaiseltakin puolelta.

Ilonsäteitä

Karla
Efimin tytär

Karla hymyili leveästi. Hymyili siitäkin huolimatta, että hevonen hänen allaan pomppi, steppasi ja kavahteli vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Ruunikko tamma oli pieni, juuri ja juuri ponimitan yläpuolella, mutta energiaa siinä riitti useammankin hevosen edestä.

“Aikamoinen!” Tyttö kommentoi hypätessään lopulta alas satulasta. Tamma, Gyzma nimeltään, osasi kyllä kantaa ratsastajan selässään: siinä ei ollut ongelmaa. Ei, probleemaa tuotti vain äärimmäisen lyhyt pinna ja sitäkin huonompi jarru. Hevonen pyöri ja sättäsi osaamatta olla hetkeäkään aloillaan niin että teinin täytyi juosta perässä saadakseen vyö löysättyä.


Tästä väkkärästä tulisi Karlan ikioma ratsu. Fiksumpi olisi ehkä kieltäytynyt kunniasta, mutta tätä tyttöä eivät haasteet haittanneet. Pihan hevosia hän oli toki aina saanut käyttää kuin omiaan, mutta ikinä varsinaista omaa ratsua nuorella ei ole ollut. Hyvä että isänsä oli saanut edes ehdotuksen lausuttua loppuun, kun nuori jo innokkaana lupautui ottamaan ruunikon huolenpidon ja kouluttamisen vastuulleen. 


Ei Karla oikeastaan edes tiennyt mihin oli ryhtynyt, mutta mitä siitä: hänellä olisi oma hevonen! Ainakin tavallaan, käytännössä. Vastuuhevonen, mutta Karla tahtoi käyttää termiä “oma”. Gyzma pomppi ja korskui hänen vierellään kuin maahan juuttunut ilotulite, Efim pudisteli hiljalleen päätä etäämmällä. Hän oli tahtonut piristää kovassa paineessa ollutta tytärtään, mutta oli syytä miettiä, millä kustannuksella…

“Kiitos, tuhannesti kiitos! Pidän Gyzmasta niin hyvää huolta ettet uskokaan. Olet paras!”Pieni hymy kiipesi Efimin kasvoille. Oli tämä sittenkin kaiken arvoista.

Suorastaan tanssahdellen Karla kuljetti uuden ratsunsa pihan puomille. Hän hymyili ja tervehti iloisesti vastaantulijoita, ja niitähän riitti: Vecno oli herännyt eloon. Muutamassa viikossa autio piha oli muuttunut melkein jo pieneksi kyläksi, ja siinä missä isänsä jurputti edelleen epäilyksiään, ei Karla olisi voinut olla onnellisempi. Hän eli pitkään pelkästään kahden vanhan ukon kanssa, eikä ollut ihmekään miksi Ulyanan pako kaikesta kieroilusta huolimatta oli surettanut nuorta. Nyt hänen ei tarvinnut uhrata enää ajatustakaan tuolle suoraan sanottuna paskamaiselle eukolle, sillä parempaakin seuraa löytyi. Paljon. 

Nytkin tukkia vasten tuli nojailemaan lyhyenläntä tyttö, hieman ehkä Karlaakin nuorempi. Tatyana oli samanlainen estoton sosiaaliperhonen kuin satulaa purkava uusi ystävänsäkin, eikä ollut ihme että nuo olivat löytäneet toisensa pian muuton jälkeen. 

“Tämäkö se nyt on?” lettipäinen, kasvoiltaan hieman Karlaa pyöreämpi tyttö kysyi. Tummanruskeat silmät mittailivat Gyzmaa, joka valppaana pyöritteli päätään jokaiseen ilmansuuntaan kuin ottaen vastaan jotain ihmisille kuulumatonta signaalia.

“Jep! Ihan oma! Saan tehdä tämän kanssa mitä tahdon, ja ensi keväänä se saa varsankin Agyzista jos lykky käy. Sitten mulla on oma varsakin!”

Tytöt kihersivät yhdessä ihanalle ajatukselle.

 “Olisipa minullakin hevonen…” Tatyana haikaili. Hän oli ajatuksissaan ryhtynyt järsimään toista pitkää lettiään, kuten tapanaan oli. Mustien hiusten latvat kokivat kovia varsinkin stressin iskiessä.

“Kyllä varmasti vielä joskus, kunhan ensin opettelet ratsastamaan,” Karla vastasi toisen haaveiluun.

“En ikinä opi, en uskalla edes taluttaa hevosta. Tyhmä haave.”

“Höpönlöpö. Tule tänne, harjataan Gyzmaa yhdessä.”

Kauempana Efim katseli vaivihkaa, kuinka Karla opasti yhtä uusista lapsista vetämään harjaa hevosen kupeilla pitkillä ja vahvoilla otteilla. Joka puolelta pihaa kuului puhetta, naurua, kolinaa ja kiroamista ylivuotisten juurekkaiden kieriessä kaatuneesta sangosta pitkin kuivaa kamaraa. 

Kukapa olisi uskonut, mutta järjestely tuntui toimivan. Efim suhtautui edelleen varauksella kaikkiin näihin uusiin ihmisiin, mutta Alik oli ollut oikeassa siinä, kuinka elämä voikaan helpottua kun sen jakaa useammille harteille. Vapaa-aikaa oli melkeinpä jo liikaa, kun väkeä riitti siivoamaan, kylvämään, metsästämään, laittamaan ruokaa, korjaamaan aitoja — tekemään siis käytännössä katsoen kaiken, mikä oli aiemmin jäänyt kolmikon taakaksi. Efim ei ollut edes muistanut miltä tuntui olla tylsistynyt…

Pessimistisistä ennakkoajatuksista huolimatta ihmiset olivat olleet ahkeria ja hyväkäytöksisiä. Heitä luultavasti kannusti pelko poisajamisesta: mihin nuo reppanat olisivat menisivätkään? Jos Vecno heidät käännyttäisi, tuskin Izgibiinkään kävisi palaaminen. Ei, heidän oli ansaittava paikkansa näiden hirsivallien sisällä, ja näillä näkymin joukko teki sen hyvin. Se rauhoitti Efimin epäluuloista mieltä aavistuksen verran.

 Kevyt tuulenvire leyhytteli paahdetta, kuinka loistava sää tänään olikaan. Mikä parasta, Efim pystyisi satuloimaan Gepardin ja lähteä nauttimaan kesästä kukkeimmillaan ilman huonoa omatuntoa odottavista askareista. Niitä ei nimittäin ollut.

Alik oli tehnyt hyvän työn tuodessaan nämä ihmiset Vecnoon.

Zen

Figures dancing gracefully across my memory

Osa Masquerade-juhlaa

Iivari von Hoffrén
Dzelzainin pääosakas

Avoimesta ikkunasta kuului etäisiä kiireen ääniä linnan kolmanteen kerrokseen saakka. Alapuolella, puutarhassa, juoksenteli ihmisiä ristiin rastiin aina linnan omasta väestä palkattuihin tarjoilijoihin, etsivät viime hetkellä paikkaansa, kauhistelivat etenevää kelloa ja ohjailivat toisiaan. Muusikot virittivät soittimiaan paviljongilla, sellisti parkaisi kun äkkinäisen kiristämisen palkkana A-kieli napsahti poikki ja sivalsi kostonhimoisena kaltoinkohtelijansa poskelle verinaarmun. Soittajan sadattelut uutta kieltä vaihtaessa kuuluivat nekin avoimesta ikkunasta sisään huoneeseen, jossa korea mies mittaili itseään kokovartalopeilin edessä.

Iivari käänteli päätään asetellessaan peruukkia kohdalleen. Juuri sen kerran, kun hän aivan oikeasti tarvitsisi kamaripalvelijaa, oli kaikki liikenevä väki lähetetty valmistelemaan puutarhaa pian alkavaa juhlaa varten. Tämä oli ollut kyllä arvattavissakin: kun Vitaliya puhui “pienistä juhlista”, karkasi häneltä aina valmistelut lapasesta ja lopulta vieraita oli useamman listan verran, tarjoilut kasvaneet yhdestä ruokalajista viiteen ja jousikvartetin sijaan palkattu koko oktetti.
Se ei onneksi Iivaria haitannut. Hän ei pitänyt ihmismassoista, se oli totta, mutta mikään ei ollut otollisempi paikka verkostoitua ja pedata itselleen etuuksia kuin pidot, varsinkin kun tiedossa oli astetta riehakkaampi illanvietto jonka pönötyksen alkoholitarjoilu varmasti kuorisi nopeasti pois. Kutsuvieraslistaa selaillessaan mies ei olisi voinut olla tyytyväisempi: niin monia nimiä, joihin oli syytä tehdä hyvä vaikutelma, sopivasti kenties mielistellä ja jäädä mukavasti mieleen…

Jouhiperuukki oli nähnyt parempiakin päiviä, mutta puuteroituna se ei näyttänyt huonoltakaan. Sitä paitsi maski peittäisi ohentuneet reunat, minkä Iivari huojentuneena sai huomata mallatessaan tummaa medico della peste-korppinaamiota kasvoilleen. Nykypäivänä hyviä vanhan kansan peruukintekijöitä ei tahtonut löytää, eikä Iivari ollut vielä(kään) valmis siirtymään ajassa eteenpäin.
Korkean kolkkahatun kullattujen reunojen takaa kurkisteli kokonaisuuden kruunaava musta sulkakimppu, joka heilahteli kevyesti peilaajan pyörähdellessä itseään ihaillen. Tummasta väristä huolimatta asu oli korea kuin riikinkukolla, solkikengät olivat upouudet ja solmioneulakin oli ostettu huutokaupasta aivan vain tätä tilaisuutta varten. Kaikki oli aivan kuten pitikin, viimeisen päälle mietittyä ja ylellistä. Vielä solmion suoristus, liivin alin nappi auki, ehkä hivenen vielä lisää kölninvettä, ja koko koreileva kokonaisuus oli valmis. Iivari oli elementissään.

Kutina oli hyvä: tästä illasta ei voisi seurata huonoa. Vielä viimeinen vilkaisu peiliin, puuteroitujen hiuskiehkuroiden palautus mustan silkkirusetin oikealle puolelle, kopean hyväksyvä nyökkäys itselleen ja siirtyminen ala-aulaan, josta matka jatkuisi Ilonan kanssa juhlapaikalle. Yhdessä, pystypäin, miettimättä lainkaan tunnistaisiko kukaan kenen käsipuolessa nainen saapuisi.

Tämä ilta oli erilainen kuin muut. Tänään Iivari ei antanut minkään vastoinkäymisen estää häntä. Yhden hetken tuo olisi aivan joku muu kuin väsynyt, kärttyinen itsensä. Edes tämä hetki.

****

Once Upon a December June

Someone holds me safe and warm
Horses prance through a silver storm
Figures dancing gracefully
Across my memory

Vitaliyan maljapuhe oli mainio, sen verran hilpeäkin että pohjalla oli varmasti jo muutama annos. Näennäisesti Iivari kuunteli, mutta todellisuudessa hänen silmänsä vilkuilivat maskin alla puutarhassa lady Dzelzainia ympäröivää juhlakansaa. Ketä paikalla oli? Osan vieraista tunnisti heti, kuten Antioco Calabresen, sillä kenenkään muun olalla roikkui tuskin valkoista kakadua. Iivari nyrpisti nenäänsä katsellessaan lintua: se oli sotkuinen ja kovaääninen, kaikkea mitä ei pitäisi. Miksi sen oli annettu liittyä seuraan? Toisia ei taaskaan tahtonut tunnistaa millään: joko he olivat Iivarille tuntemattomia, kuten colombina-maskeihin pukeutunut pariskunta Amelien ja Fricin seurassa, tai sitten täysin anonyymeiksi naamioituneita, kuten tuo yksinäinen bauta väkijoukon laitamilla.

Iivari järjesteli mielessään listaa kenen seuraan lyöttäytyä ensin, ketä pehmitellä ja kenelle puolestaan ehkä hieman kukkoilla. Hän ei huomannut edes Vitaliyan puheen päättymistä ennen kuin muut nostivat maljojaan. Hätäisesti Iivari liittyi mukaan, raksuttaen edelleen puolilla aivoillaan toimintasuunnitelmaa iltaa varten. Tärkeimmistä tulisi aloittaa ensin, välissä voisi jututtaa vähän vähemmän merkittäviä ihmisiä, myöhemmin voisi palata takaisin isompien nimien pariin kun alkoholi on ehtinyt toivottavasti valmistella heitä nappuloiksi Iivarin elämänshakkiin.

Käsipuolessa edustavaa Ilonaa ei käynyt kuitenkaan laiminlyöminen finanssiasioilla. Johdatus kävikin heti ensin noutamaan tarjoilusta uudet lasit, joiden tyhjentämisen varjolla Iivari sai tilaisuuden katsella pariaan tarkemmin. Lavi oli kaunis, mystinen, monitahoinen. Samaan aikaan tuosta huokui pieni kapina, sopivissa mitoin, kuin myös eleganssi ja naisellisuus, johon asuvalinta maskuliinisine leikkauksineen toi mielenkiintoisen särmän. Mustat huulet ja värjätyt hiukset tekivät kuuluisan viimeistelevän silauksen. Hopeisina hohtavat sarvet muistuttivat Iivaria Siperiasta, ja hetkeksi hän maistoi suussaan kuplivan kesäjuoman sijasta happaman poronmaidon.
Ilona näki mittailevan katseen, ja ilmoitti huomiostaan hymyilemällä tavalla jolla kukaan muu ei osannut. Iivari hymähti takaisin jäätyään kiinni, laski tyhjän lasin ohikulkevan tarjoilijan asetille ja veti haarasarven lähemmäksi itseään.
“Osaatko salitansseja?”

*******************

Wieninvalssin lähestyessä kohti kiihtyvää loppuaan tuli selväksi, että ainakin Ilona oli nopea oppimaan jos ei jo valmiiksi osannut. Kiihkeimmissä temmoissa Iivari auttoi kannattelemalla toista, mutta muuten mistään ei olisi voinut päätellä tämän olevan parin ensimmäinen yhteinen juhlailta. Tanssi jos toinenkin oli pyörittänyt kaksikkoa useamman kuin kerran, ja tämä valssi, Straussin The Blue Danube, saisi jäädä tältä erää viimeiseksi.

Pieni hymynkare kertoi kaiken: Iivari oli onnellinen. Tuntui kuin vuosia sitten lakastunut kukka olisi vironnut jälleen eloon, kuin pimeään kammariin olisi paistanut pölyisten verhojen läpi auringonsäde. Tuo säde oli Ilona. Nimensä veroisesti positiivinen, eläväinen ja tunteellinenkin nainen oli ehkä jähmeän partnerinsa täydellinen vastakohta, mutta ehkäpä he vain tasapainottivat toisiaan. Kenties Iivarinkin maailmaan mahtuisi hieman lisää iloa ja kirkkautta jos hän vain sallisi sen itselleen useammin, kuten nyt.
Valssin päätteeksi mies kaappasi Ilonan itseään vasten ja taiteili toiselle pienen poikittaisen poskisuudelman naamion pitkän nokan alta. Teko oli impulsiivinen, harvinaisen harkitsematon. Rohkaistuneena Iivari olisi tahtonut osoittaa tunteitaan enemmänkin, mutta parahiksi hän ehti huomaamaan kauempana viuhkansa takaa tilannetta seuraavan Norringtonin. Pahus. Tai ehkäpä se ei ollutkaan Nora? Ei, vieressä seisovasta huonoryhtisestä, tyylitajuttomasta miehestä ei voinut erehtyä. Iivari ei voinut kuin pohtia, miksi Noran kaltainen nainen oli valinnut aviopuolisokseen moisen resupekan. Sokeat pisteensä kullakin…

Olikohan hän todistanut poskisuudelmaa? Toisaalta, se voisi olla viatonta. Sitten taaskaan, oliko se Iivari von Hoffrénin tapaista? Ei. Ehkä kukaan ei olisi tunnistanut tuota, ja kenties julkinen hellyydenosoitus vain vahvisti käsitystä siitä ettei korppimaskin alla todellakaan ollut se kuka oli? Vieraslistakaan ei ollut julkinen.

Ehkä pirteillä juomilla, valssin huumalla ja riehakkaaksi kääntyvällä ilmapiirillä oli näppinsä pelissä, kun Iivari totesi elävänsä vain kerran (pun intented) ja jatkoi tilannetta vielä aivan oikealla suudelmalla. Uhkarohkea veto sai sykkeen nousuun kuin extreme-urheilijalla, mikä ei ollut ihmekään: kaikki von Hoffrénin tuntevat tiesivät, että julkinen hellyydenosoitus vastasi tuolla adrenaliinikertoimissa base-hyppyä. Hetken aikaa Iivari oli taantunut rajojaan kokeilevaksi teiniksi vilkuillessaan pieni pilke silmäkulmassaan ympärilleen, kuin varkaissa ikään.
“Tule,” hän kuiskasi Ilonan korvaan, “kaipaan hetken vain sinun seuraasi.”

*************

Harvoin Iivari oli nähnyt Ilonaa niin tuohtuneena kuin myöhemmin yöllä marssimassa talleilta sellaisella askeltahdilla että alta pois. Mies katsoi sivusta toisen menoa, unohtuen kuuntelemaan vain puolella korvalla Nathaniel Rossin kertomusta tuon uusimmista urheiluhevoshankinnoista ja elämänkäänteistä.
“Eikö vain?”
“…Ai, anteeksi, toistaisitteko?”
Iivari havahtui hetkeen. Hän käänsi huomionsa takaisin edessään seisovaan tummapiirteiseen belgialaismieheen, joka huolitellusta ulkonäöstään huolimatta oli selkeästi päässyt omalla tavallaan jo vauhtiin mikä juhlimiseen tuli. Menoa ei ollut hidastanut maskien laskeminenkaan — tosin jos nyt tarkkoja oltiin, tuskin se ketään oli hillinnyt. Nyt Rossin kilpahevosimperiumin vesa rypisti kulmiaan selkeästi tyytymättömänä joutuessaan kertaamaan sanomansa.
“Että Geyzer menee pilalle moisesta paljasjalkahippeilystä, ei kovaksikeitettyä kilpuria tehdä turpaa pussaamalla.”
“Hmm, niin… Anteeksi, mutta läsnäoloani kaivataan toisaalla.”
Niine hyvineen Iivari nyökkäsi kohteliaasti ja lähti harppomaan tunnelmavalaistun puutarhan poikki kohti tuttua violettia nutturaa. Katseiden kohdattua mies viittoi toisen hienoeleisesti luokseen korkeiden tuijien suojaan.

Kaksikon tiet olivat eronneet Ilonan viettäessä aikaa muun tallinväen kanssa, mikä oli varmasti ollut viihdyttävämpi vaihtoehto kuin seurata sivusta Iivarin lipevää seurapiirisukkulointia. Mainittu ei ollut tietoinen rakkaansa loppuillan kulusta, mutta aavistuksia, niitä löytyi.
“Max” Ilona vastasi kysyvään katseeseen lyhyesti olkapäitään kohottaen. Iivari ei vastannut mitään, mutta hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa tuon kietoessa kätensä omistavasti naisen ympärille. Tähän asti mielipide saksalaisesta oli ollut tasaisen neutraali, mutta viimeaikoina mittari oli alkanut painumaan pakkasen puolelle. Kühling ei ollut käyttäytynyt Iivarin arvostamalla tavalla, ja nuoren tempaukset olivat kantautuneet turhan hyvin myös hänen korviinsa.
“Älä välitä,” Iivari totesi silittäessään hivenen kömpelösti mustan päällystakin peittämää selkää. Lohduttaminen ei ollut hänen vahvuuksiaan, eikä sanoista varmasti ollut hyötyäkään. Ilonan tuntien tuo ei osaisi olla välittämättä Maxin tunteenpurkauksista, mitä tuo nyt ikinä olikaan taas tehnyt tai möläyttänyt. Hän ei ansaitsisi Ilonan ystävyyttä, mikäli Iivarilta kysyttäisiin. Ei tuolla käytöksellä. Olkoot kuinka masentunut hyvänsä.
Kolkkahattuisen olisi tehnyt mieli kertoa mielipiteensä ääneen, mutta hän ei saanut itseään avaamaan suutaan. Mitä hän toisaalta turhaan toisten likapyykkiin lähtisi edes sekaantumaan.
“Ilta on vielä nuori. Ehdit murehtimaan myöhemminkin.”

Nathaniel oli löytänyt jo uutta seuraa, joten Iivarin oli hylättävä ainakin täksi kerraksi yrityksensä ujuttaa lonkeronsa mukaan Rossien rahavirtoihin. Ehkä se olikin vain hyvä: eikö von Hoffrén ollutkin luvannut itselleen jo viikkoja aiemmin pitävänsä tänä yönä puhtaasti hauskaa? Hän vastusti haluaan jatkaa aiemmin aloittamaansa keskustelua Matthew Kajanteen kanssa hevostensa vakuuttamisesta, torjui kohteliaasti Donna Tannfieldin keskusteluyrityksen ja jatkoi matkaansa Ilona käsipuolessaan.
“En jaksa enää tanssia!” tuo parahti leikillisen dramaattisesti Iivarille, joka hymyn jälkeen tyytyi ojentamaan vain uuden lasin kauniiseen, siroon käteen. Monesko se oli, puhumattakaan miehen itsensä juomatahdista, siitä ei ollut hajuakaan. Tarpeeksi jotta lippu pysyi korkealla.
“Ei hätää, en minäkään,” Iivari totesi nostaessaan lasin huulilleen. Juhliminen kävi urheilusta, varsinkin mikäli oli yhtä rapakuntoinen kuin tämä herra. Helpolla elämällä oli varjopuolensa.

Pari istuutui oktetin takana piilottelevalle penkille. Seesteisesti he joivat, katselivat vielä niitä hurjia jotka jaksoivat yhä tanssia, tunnustelivat toistensa energioita. Ilona oli kaksikosta puheliaampi, mutta ei samalla, tungettelevalla tavalla kuin Vitaliya päästessään juoruilun makuun. Nuoremman naisen sanat eivät rasittaneet, eikä hän tuntunut vaativan seikkaperäistä osallistumista keskusteluun. Tuo puhui, Iivari nyökkäili, joskus jopa hiljan vastaili. Paineetonta ja helppoa. Olisipa kaikkien ihmisten kanssa samanlaista.

Katse vaelteli vieraiden joukossa. Paljon tuttuja kasvoja oli paljastunut maskien riisumisen yhteydessä, joista yllättävän suuri osuus oli tallin ja linnan henkilökuntaa. Aluksi Iivari oli vastustanut ajatusta kutsua tavan työväkeä, mutta lopulta hänen oli myönnettävä että Vitaliyan valinta vieraslistan laajentamiseta oli ollut oikea. Väki edusti Dzelzainia paremmin kuin hyvin, eikä kukaan ollut luistellut vaatimuksista pukeutua parhaimman kykynsä mukaan. Heillä oli hyvä yhteisö, parempi kuin skeptisesti voisi niin kirjavasta joukosta uskoa. Aikanaan Iivari oli ollut vahvasti palkollissääntöjen purkamista vastaan ja harmistunut aina vain tiukentuvasta työvoimalaista, mutta nyt hän oli huomannut mitä hyvää sai aikaiseksi myöntämällä silloin tällöin lomaa, maksamalla lisätöistä ja pitämällä huolen vaadituista vapaapäivistä. Ihmiset pysyivät tyytyväisempinä, ja työnantajana hän sai Vitaliyan ohella siitä osuutensa kunnioituksena. Ei pelonsekaisena, vaan aitona sellaisena. Ei huono.

Yksi juhlijoista pisti kuitenkin silmään. Bauta-asuun verhoutunut vieras ei ollut riisunut maskiaan muiden joukossa, vaan seisoi jännittävänä, tummana hahmona katsomassa alan toisella reunalla hurmion vallassa kiitäviä valssaajia. Tuolla ei ollut avecia matkassaan, ja keskustelut muiden kanssa tuntui jäävän lyhyiksi. Valkoisen hansikkaan verhoama käsi kaatoi välillä juotavaa maskin viiston reunan alta, ja katosi sitten taas pitkän viitan uumeniin. Kangas viisti maata, ja peitti allaan piilottelevan vierailijan täysin. Iivarilla, kuten kenelläkään muullakaan, ei ollut hajuakaan kuka tuo anonyymi oli. Aluksi vahvana vaihtoehtona oli ollut Clave, mutta pehtoori olikin paljastunut puolilta öin täyden jokerimaskin alta. Ilona oli veikannut Moiraita, mutta Amelie tyrmäsi ehdotuksen huomauttamalla että poika (alaikäinen, mutta omatpa olisivat traumansa) oli lyhyempi, ja toisekseen tuo sekava nuori löytyikin kasvojenpaljastuksessa yllättävän tyylikkään asuvalinnan alta.

Pohdinnan aikana katse unohtui tuijottamaan kankaiden piilottelemaa kysymysmerkkiä. Nimenomainen huomasi orkesterin takaa polttelevat silmät, ja käänsi oman katseensa vastaan.
Tullessaan paljastetuksi Iivari hätkähti kuin sähköiskun saaneena niin että kahvilikööriä loiskui silkkitakin reunalle. Hän sadatteli suruitta sekä ruotsiksi, suomeksi että latviaksi pyyhkiessä arvokangasta kuivaksi. Kun tuo nosti katseensa takaisin ylös, oli bauta kadonnut.

Iivarilla oli ikävä aavistus, mutta tuo työnsi sen taka-alalle, keskittyi jälleen vierellään istuvaan Ilonaan. Silti jokaisessa varjossa tuntui olevan silmäpari häntä varten.

Far away, long ago
Glowing dim as an ember
Things my heart used to know
Things it yearns to remember

Zen

Prinsessa ja sammakko

Osa Masquerade-juhlaa

Amelie Chaput
Zenin tallityöntekijä, Knutin omistaja

Jos tämä oli unta, Amelie ei tahtonut koskaan herätä. Hetken aikaa hän tunsi olevansa ajattoman sadun prinsessa, unelmiensa prinssin käsivarsilla, pyörähtelemässä tanssijoiden hulmuavien helmojen ja takinliepeiden keskellä.

Siviilissä tanssipari oli pelkkä Fric. Hölmöilevä, huonoryhtinen, välillä ajattelematon. Mutta nyt, yhden yön ajaksi, sammakko oli todellakin muuttunut prinssiksi. Kuka oli tämä sulavasti valssia vievä herrasmies kultaisina hohtavissa vaatteissaan, joka rennonletkeästi ohjasi hopeista daamiaan pitkin kukkaisvalssin kirkkaita sävelmiä? Fric näet tiedettiin siitä, että hänellä tuppasi olemaan kaksi vasenta jalkaa mikä salonkitansseihin tuli… Jollei Amelie olisi itse ollut auttamassa poikaa — miestä — sovittamaan Iivarin lainaamia (ja kiristettynä puettuja) vaatteita, tuo olisi ollut varma pyörivänsä ihan kenen tahansa muun vietävänä kuin poikaystävänsä.

*********

Kun maskit riisuttiin, ei sanaakaan ehditty vaihtamaan kun Amelie suuteli lehtikullatun naamion alta paljastuneita tuttuja kasvoja. Kun hän viimein irtaantui, oli Fricin punakoilla kasvoilla sinistä huulipunaa. Amelien silmät kimmelsivät onnesta.
“Milloin sinä olet oppinut tanssimaan?” hän kysyi roikkuessaan toisella kädellään Vanagsin kaulassa, toisen kannatellessa kevyttä shamppanjalasia.
“Teen mä vapaa-ajalla muutakin kuin kaivelen napaani,” Fric vastasi vekkulimaisesti ja iski silmää. Hän oli komea. Vaikka nyrpeänä Vanags aina valittikin eritoten peruukkivaatimuksista ja korkeakantaisista kengistä, näki käsipuolessa killuvasta Ameliesta ettei pukuvalinta ollut mikään huono. Vajaassa kolmessa vuodessa lätsäjonnesta oli koulittu vakavasti otettava edustusmies Dzelzainille, ja vaikka se vaatikin paljon verta, hikeä ja kyyneliä (Amelie ei koskaan unohda ensimmäistä yhteistä edustusta DAE:n joulutanssiaisissa, ikävä kyllä), niin katsopas poikaa nyt!

“Saanko vielä yhden tanssin, m’lady?” Fric virnisti kumartaessaan liioitellusti avecilleen. Kikattaen Amelie ojensi kätensä.
“Saat vaikka sata.”

**********

“Lähtikö hän jo?”
Amelie odotti malttamattomana Fricin kävellessä takaisin puutarhaan talleilta. Hän oli huolissaan Maxista, joka oli kadonnut juhlasta kuin tuhka tuuleen. Ilona spottasi Kühlingin Umbran karsinasta, muttei yrityksistä huolimatta saanut miestä puhumaan rakentavia, saati palaamaan ihmisjoukkoon. Se oli ymmärrettävää. Maxia ei silti käynyt jättäminen yksin viimeviikkoisten tapahtumien johdosta, joten yhteistuumin naiset lähettivät Fricin asialle. Ehkä äijäseura olisi se mitä tuo tarvitsisi.

“Joo,” Fric vastasi. “Koitin houkutella jäämään mut ei onnannut. Sanoin kyl että kaivattais sitä seuraan,” tuo jatkoi raapien hikistä niskaansa. Amelie kohautti olkiaan hieman surumielisenä: hän oli toivonut Maxin viihtyvän myös, ja tunsi nyt pienen omatunnonpistoksen pitäessään itse hauskaa. Toisaalta minkä sille voi, masentunut oli masentunut.
Brunette hopeaneiti tarttui kultapukuisen kavaljeerinsa käteen, hymyili ja vaihtoi aihetta.

“Mut hei, mä en oo vielä vaihtanut Jusun kanssa kunnolla sanoja, ja haluun tavata sen poikakaverinkin nyt kun kaikki vihdoin tunnistaa toisensa.”
Amelie näki Fricin katseessa pienen empimisen, jolloin oli aika tehostaa pyyntöä silmien sievällä räpsyttelyllä ja vienolla hymyllä.
“Sit sen jälkeen voidaan lähteä yhdessä vaikka takas mun kämpälle…”
Peruukin alla ilme kirkastui lupauksesta. He lähtivät yhdessä etsimään paria Rosengård-Alsila, Amelie iloisesti jo hieman huojahdellen.

*********

Aamulla päänsärky oli se mikä herätti Amelien. Hän makasi kipeästi kätensä päällä pienessä sykkyrässä Fricin viedessä meritähtenä yli puolet sängystä, mistä hyvästä tuo sai napakan kyynärpäätuuppaisun kylkeensä. Kuului vain murahdus, mutta heräämisestä ei ollut tietoakaan. Olkoot.
Väsyneesti Amelie kampesi itsensä parempaan asentoon ja painoi ihanan viileän ja painavan tyynyn kasvoilleen. Onneksi tänään oli vapaapäivä.

Olihan ilta ollut tämän arvoinen.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin