Melkein voitettiin!

Sora
ylläpitoponina Vaakku

Mun kädet tärisi kun mä seisoin kentän laidalla katsomassa kun edellisen luokan sijoittuneet kutsuttiin palkintojenjakoon. Maisa oli tullut kolmanneksi ja nainen hymyili korvasta korvaan. Vaikka mua jännitti oman luokan alku aivan jäätävästi, en mä voinut olla riemuitsematta tiimikaverin hyvää menestystä. Seela seisoi mun vierellä, ja yhdessä me tuuletettiin Maisan ja Savun lähtiessä kunniakierrokselle valkoinen rusetti suitsissa viuhuen.
Mun katse harhaili onnellisesta ratsukosta esteisiin, joita sijoittuneet kiersivät villissä laukassa. Ne oli ennen palkintojen jakoa nostettu mun luokan korkeudelle eli metriin. Ne näytti valtavilta.
Me ei tosiaan oltu vielä kertaakaan menty Vaakun kanssa kokonaista metrin rataa, saati sitten kisattu sillä tasolla. Kaheksastakympistä meillä kyllä oli kisakokemusta viime syksyltä, mutta nän korkeita esteitä me oltiin hypitty vaan ratsutallilla muutamien esteiden sarjoina. Me ei oltu todellakaan Vaakun omistajien Naavan ja Elyssan kanssa suunniteltu metrin luokan kisaamista vielä näin aikaisin keväällä. Nyt mua kadutti, että olin päättänyt ottaa riskin. Se vähän lohdutti, että Seela oli Savun kanssa samassa tilanteessa.

Kun palkintojenjako oli ohi, päästettiin meidät metrin luokkaa kisaavat kävelemään rataa. Mua jännitti niin paljon, etten oikein edes ehtinyt noteerata muita mun kanssa samassa luokassa kisaavia. Jessen mä näin sivusilmällä ja mietin mitenköhän sillä on mennyt. Hevosten kanssa ja elämässä noin muutenkin. Ei me oltu ikinä oltu mitenkään erityisen läheisiä, mutta puuhattiin kuitenkin aika pitkään samalla tallilla.
Oisin halunnut kävellä Ohton, mun tiimikaverin, kanssa rataa, mutta sillä oli Alana käsipuolessa, enkä mä uskaltanut. Jos maailmanluokan ratsastaja olisi jollain ilveellä kiinnittänyt huomiota siihen, että mä ratsastin suomenhevosella – mitä mä vahvasti epäilin, koska miksi sitä ois mun ratsut kiinnostanut – se olisi varmasti pitänyt mua ihan idioottina, jos oisin kävellyt rataa Ohton kanssa, jonka hevosella oli varmaan monta metriä pidempi laukka.
Niinpä mä kävelin Seelan kanssa. Ei me paljoa juteltu, mutta pohdittiin yhdessä muutamia lähestymisiä meidän ponien askeleille sopiviksi.

Radan kävelyn jälkeen mä kiiruhdin talliin. Me lähdettäisiin yhdeksäntinä, joten en ollut vielä verrytellyt Vaakkua esteitä varten. Toki se oli mennyt jo koululuokan – jossa me muuten sijoitettiin täysin odotusten vastaisesti viidensiksi (!!!) – ja mä olin kävelyttänyt Vaakkua ennen radan kävelyä, joten enää ei tarvitsisi kuin ottaa vähän ravia ja muutama verryttelyhyppy.
Ori seisoi tomerana karsinassaan estesuojat jo valmiiksi jaloissa. Satula ja suitset odottivat karsinan edustalla. Mä nappasin suitset mukaani ja heitin ensimmäisenä ohjat kaulalle. Vaakku otti onneksi todella nätisti kuolaimet suuhunsa ja mä sain kiinnitettyä kaikki soljet.
Siinä vaiheessa mä huomasin orin harjan. Vaakku oli mennyt hinkkaamaan ranskanlettiä varmaan karsinan seinää vasten, koska nyt se oli aivan räjähtäneen näköinen! Ei auttanut kuin purkaa koko letti. Yritin vähän sormin haroa harjaa suoraksi, sillä mulla ei ollut aikaa lähteä hakemaan harjakoria satuahuoneesta. Lopulta mun oli vaan pakko luovuttaa ja siirtyä satulan kimppuun.
Nopeasti silmäiltyäni, ettei Vaakku ollut ehtinyt piehtaroida tai muuten sotkea turkkiaan, nostin satulan sen selkään. Ori ei onneksi yrittänyt lähteä pyörimään vaikka olikin irti karsinassa ja mä sain helposti suoristettua satulahuovan ja kiinnitettyä satulavyön. Omat varusteet mulla oli jo niskassa turvaliiviä myöten, joten pääsin saman tien lähtemään kohti maneesia.

Kentän laidalla mä aloin taas täristä. Verryttely ei ollut mennyt ihan hirveän hyvin, Vaakku oli tuntunut hätäiseltä ja keskittymiskyky oli ollut lähes nollassa. Täällä kentällä se tosin tuntu rauhallisemmalta, kun maneesin pimeät nurkat ei ollut hyökkäämässä kimppuun ja ohi ei viuhunut laukkaavia hevosia. Ohto hymyili mulle jännittyneenä kun meidän katseet kohtasi. Mä näytin varmaan ihan samalta: silmät pyöreinä, suu tiukkana viivana, iho kalpeana ja otsa hikisenä.
Radalla laukkaava ahaltek tuli maaliin ja katsomo täyttyi taputuksista. ”Seuraavana radalle Ohto Forvik ratsullaan Took One Look, valmistautuu Sora Hunt ja Jesse Lehtoniemi”, kuului kaiuttimista. Mä tunsin kuinka mun sydän alkoi takoa kurkussa asti. Ohto nosti Tokolla ravin ja lähti ratsastamaan kentän toiseen päätyyn, samalla kun Jesse ratsasti komealla mustalla suomenhevosella portista sisään. Mun teki mieli moikata, mutta Jesse näytti niin keskittyneeltä omaan tulevaan suoritukseensa, etten saanut siihen katsekontaktia.
Ohton rata meni kuin sumussa, enkä mä lopulta edes tiennyt oliko se pudottanut puomeja vai ei. Mun korvissa kohisi. Mä keräsin Vaakun ohjat paremmin käsiini kun kuulutus kävi ja nostin laukan. Me laukattiin ympyrä muurin ohi, mä nostin käteni lippaan tervehdykseksi ja sitten kuului pillin vihellys. Vaakku terästäytyi. Sen korvat sojotti tötteröllä eteenpäin ja laukkaan tuli uutta ponneekkuutta. Mä hain katseellani ensimmäistä estettä ja sitten mentiin.

Vaakku oli aivan todella hyvä radalla! Se ponnisti jokaiselle esteelle voimakkaasti vetäen etujalat melkein mahapanssariin kiinni ja imi hyvin aina seuraavalle esteelle. Mun tehtäväksi jäi vaan aina uuden esteen osoittaminen sille ja Vaakku hoiti meidät yli esteestä toisensa jälkeen. Aluksi mua jännitti aivan sikana ja mun kaikki keskittyminen meni radan muistamiseen. Sarjan jälkeen mut kuitenkin täytti niin suuri riemu onnistuneesta linjasta ja Vaakun upeista hypyistä, että mä unohdin ihan kokonaan jännittää. Mä vaan nautin täysin rinnoin ja aloin oikeasti ratsastamaan pelkän kyydissä matkustamisen sijaan. Me saatiin viimeiselle linjalle hyvä, rauhallinen käännös ja mä sain suoristettua Vaakun hyvin ensimmäiselle esteelle. Yks, kaks, kolme – mä laskin ääneen esteiden väliin tulevat askeleet ja painoin pohkeeni Vaakun kylkiin. Ori lensi viimeisenkin esteen yli eikä kolahdusta tai pillin vihellystä kuulunut.
Sekunnin sadasosan ajan mä olin hämilläni siitä, missä uusintaradan ensimmäinen este sijaitsi, mutta pian mun katse tavoitti sen diagonaalilta. Nyt ei ollut aikaa hukattavaksi.
Mä käänsin niin hyvin kuin vain ikinä osasin, johtavalla ohjalla ja ulkopohkeella kovan maiskutuksen kera, ja sain Vaakun kääntymään mahdollisimman tiiviin kaarteen. Vaakku oli vähän epäröinyt muurille perusradalla, mutta nyt mulla oli täysi luotto siihen. Annoin ohjaa ja tunsin kuinka Vaakku venytti askeltaan. Me lennettiin puhtaasti jämerän esteen yli ja jatkettiin reippaassa laukassa esteelle numero 12. Mä en ratsastanut kunnolla kulmaan, jolloin me tultiin esteelle aina vinossa, ja vieläpä ihan hurjassa vaihdissa. Vaakku kuitenkin selvisi esteestä taistelemalla yli ja mä käänsin orin pitkälle sivulle. Mä tunsin kuinka Vaakku imi esteelle ja rekisteröi selvästi sen takana samalla linjalla olevan esteen, joka me oltiin tuntu perusradalla. Mä istuin alas satulaan ja pidätin kaikella mun tahdonvoimalla. Vaakku tuntui hetken siltä, ettei se välittäisi tippaakaan mun pidätteistä, mutta lopulta kuitenkin hidasti askeltaan. Me tultiin aika juureen esteelle numero 13 ja mä johdin sisäohjalla jo esteen päällä, ettei Vaakku vaan missään nimessä jatkaisi suoraan. Mun tasapaino vähän horjahti, kun Vaakku lähti hetken miettimisen jälkeen kuitenkin kaartamaan oikeaan suuntaan, mutta painoin vaan pohkeet kiinni sen kylkiin ja ohjasin kuin ihmeen kaupalla oikealle esteelle. Onneksi Vaakku oli niin hyvin kuulolla ja käännös toiseksi viimeiselle esteelle onnistui. Sitten olikin aika kaasuttaa aivan täysiä sarjaesteen ohi. Mä näytin varmaan ihan länkkäriratsastajalta työntäessäni kättä eteen ja Vaakun venyttäessä askeltaan. Ennen kulmaa mä isuin syvemmälle satulaan, siirsin katseen kohti estettä ja käänsin ulkoavuilla. Vaakku oli aivan kallellaan kaarteessa, mutta pysyi kuitenkin pystyssä jalkoen rummuttaessa kentän pohjaa hurjaa tahtia. Viimeinen hyppy tuli eteen äkkiä ja hetken ajan mä olin ihan varma että se tippuisi. Kolahdusta ei kuitenkaan kuulunut ja yleisö räjähti taputuksiin. Me oltiin tehty se! Puhdas rata! Mä en ollut varmaan koskaan hymyillyt niin paljon kun sillä hetkellä, kun mä taputin kaksin käsin pärskivän Vaakun kaulaa.

Kisajännitystä

Sora
ylläpitoponina Vaakku

”Muista syödä aamupalaa!” kuului mun isän huuto alakerrasta. Kello oli 8:30 ja kaikki oli vielä ihan levällään. Mä olin just saanut piirrettyä rajaukset mun yläluomiin ja vedettyä kikkarat tiukalle päänmyötäiselle ponnarille niskaan. Urheilukassi oli avonaisena mun sängyn päällä ja tarkastin varmaan viidennen kerran, että kaikki oli mukana: valkoiset kisahousut, kisatakki, letityskuminauhat, ratsastussaappaat, lompakko… Ratsastushanskat ja kypärä oli jo tallilla, niitä ei tarvitsisi erikseen pakata.
Mä seisoin keskellä mun huonetta ja katsoin kuumeisena ympärilleni, mitä puuttui? Kannukset! Ja kisanumero! Voi mä oisin ollut niin vihainen itselleni, jos ne ois nyt jäänyt kotiin. Mä kaivoin esineet lipastostani ja heitin kassini sivutaskuun. Nyt pitäisi olla kaikki. Kisapaita mulla oli päällä ja jalassa tallifarkut, mitkä vaihtaisin kisahousuihin tallituvan vessassa just ennen omaa luokkaani.
”Mä tein sulle pari voileipää, tuu nyt syömään!” käsky kuului uudemman kerran.
”Joo ihan just!” mä huusin vastaukseksi. Nappasin yöpöydältä mun aktiivisuusrannekkeen, jota en kyllä ihan hirmu usein muistanut käyttää, mutta tänään se tulisi tarpeeseen. Kännykkä ei varmasti pysyisi koko päivää matkassa mukana, ja kellon aika oli kisoissa tärkeää informaatiota. Mä vedin kaapista puhtaan hupparin päälle ja katsoin itseäni peilistä. En ainakaan ollut ihan niin rönttösen näkönen kun tallilla yleensä. Työnsin vielä yhden pinnin mun ohimolle, taivuttaen viimeisenkin karanneen hiuskiehkuran takaisin päätä vasten.
”Sun täytyy syödä jotain, ennen kun lähdet!”
”Joo, joo iskä! Mä syön!”
”Etkös sä sanonut, että varttia vaille piti lähteä?”
”JOOOO!” nyt mä karjuin jo ihan pää punasena. Kai mä nyt itse muistin mitä olin sanonut.
Vetäisin kassin vetoketjun kiinni yhdellä nopealla liikkeellä, heitin sen mun olalle ja tömistelin rappuset alakertaan täyttä vauhtia. Mä nappasin edellisenä iltana täyttämäni juomapullon jääkaapista, isän tekemät voileivät keittiönpöydältä, ja työnsin sitten jalkani lenkkareihin työntäen samalla ulko-oven auki.
”Tuu jo, me myöhästytään!” huusin isälleni, joka varmaan istui vielä olohuoneen sohvalla.
Lopulta se olin mä, joka istui auton penkillä ainakin kaksi minuuttia odottaen, että isä sai ulkovaatteet päälle. No ainakin sain syötyä mun aamiaista siinä.
”Sä unohdit sun takin”, isä työnsi punaisen tuulitakin mun syliin asettuessaan ratin taakse.
”Tääl on ihan lämmin, en mä tarvii.”
”No ota nyt kuitenkin mukaan, joudut olemaan koko päivän ulkona.”

Tallissa kävi kova kuhina. Mä moikkasin ainakin Alisaa, Nessaa, Inkaa, Emilyä, Nioa, Alvaa ja Rheaa matkalla parkkipaikalta tallituvan kautta talliin. Lisäksi paikka kuhisi muilta talleilta tulleita kisaajia. Varsinkin Lehtovaaran rekka kiinnitti mun huomion. Moni niistä olisi kisaamassa ensimmäisissä luokissa ja hevosia oltiin jo kävelyttämässä pitkän matkan jäljiltä, osaa jo varustettiinkin. Vaakku seisoi karsinassaan tomeran näköisenä. Vaikka se olikin vähän rauhallisemmassa orinurkkauksessa, kulki karsinan ohi jatkuvasti ihmisiä, jotka saapuivat tallituvan puolelta. Mä pysähdyin hetkeksi silittämään Vaakun turpaa kaltereiden läpi ja kiiruhdin sitten hakemaan harjakorin satulahuoneesta. Tällä kertaa mä sidoin Vaakun karsinaan kiinni, vaikka ratsutallilla yleensä hoidin sen vapaana. Vaikka Vaakku olikin ori, oli se nimensä mukaan vaaraton. Kuitenkin tuntemattomammassa ympäristössä, ja varsinkin tällaisenä päivänä kun ilmassa selvästi leijaili jännittyneisyyden ilmapiiri, kannatti pelata varman päälle.
Vaakku ei ihan hirveästi välittänyt mun paapomisesta, vaan se keskittyi kuuntelemaan tallin ääniä korvat tötteröllä. Välillä se liikahti vähän levottomasti suuntaan jos toiseenkin, mutta pääasiassa mä sain ihan rauhassa harjata sen karvan kiiltävän puhtaaksi. Mä olin eilen siistinyt sen vuohiskarvat ja leikannut hännän tasaiseksi, mutten ollut ihan päättänyt mitä tekisin sen harjalle – jos mitään. Vaakun punertava harja oli ihan hirmu paksu, muttei kovin pitkä. Verkkoletti olisi vaikea saada pysymään muodossaan ja sykeröistä taas tulisi ihan naurettavan kokoisia palloja sen niskaan. Mä selvitin ensin sekä harjan että hännän kokonaan takuista ja lähdin sitten kokeilemaan, jospa saisin ranskanletin aikaan. Onneksi mulla oli aika paljon kokemusta kurittomista hiuksista, joten Vaakun harja taipui aika kivasti mun tahtooni. Vähän letti lähti kiemurtelemaan hassusti sään etupuolella, mutta oli se ainakin vähän siistimpi, kuin jos pörrö olisi ollut ihan vaan auki. Jospa se ainakin koululuokan ajan kestäisi paikoillaan, sitten mä voisin miettiä, mitä tekisin esteluokkaa ajatellen.
Mä olin juuri sopivasti saanut Vaakulle kevyen loimen niskaan, kun tallin käytävltä alkoi kuulua kavioiden kopinaa. Siis enemmän kavioita kuin mitä siinä oli aamun aikana aikaisemmin liikkunut. Mä kurkkasin käytävälle ja huomasin, että koko ensimmäisen luokan Hallavakööri oli matkalla ulos. Unna näytti siltä, että se pyörtyisi ihan just, ja Nessa hymyili itsevarmasti. Mä nappasin takkini Vaakun karsinan viereisestä koukusta ja kiirehdin sitten muiden mukaan. Mä toimisin verkkavalvojana ekat pari luokkaa. Mun vatsassa muljahti, kun ajattelin että tästä ne kisat nyt sitten alkaisi.

Esteponit

Sora
ylläpitoponina Vaakku

”Miksi musta tuntuu, että mut laitetaan aina kaikkiin hanttihommiin?” Nio valitti mönkkärin ratista. ”Älä hei yhtään valita, sä et oo vielä kantanu puomin puomia”, Maisa piikitteli takaisin. Me oltiin Maisan ja Kassun kanssa kannettu kohta suurin osa Hallavan estetolpista ja -puomeista mönkijän perässä roikkuvaan perävaunuun. Aleksi oli aamulla alkeistunnin jälkeen ilmoittanut meille paikallaolijoille, että esteiden roudaaminen kentälle huomisia kisoja varten olisi meidän vastuulla. Osa oli toki jo paikalla Alanan estevalmennuksen jäljiltä, mutta kaikkein painavimmat – kuten muuri ja lankkuesteet – oli vielä piilotellut maneesin laitojen takana. Mä pyyhkäisin hikeä mun pipon alta. Missä vaiheessa oli tullut näin kevät ja lämmin sää?
”Onks kaikki kyydissä?” Nio kysyi malttamattomana. ”Joo nyt on”, Maisa vastasi ja lisäsi sitten mulle hiljaisemalla äänessä samalla pyöräyttäen silmiään: ”Ois menny nopeemmin jos oisit auttanut.” Mä jouduin pidättelemään naurua ja Nio mulkaisi meitä epäluuloisena. Kassu hyppäsi Nion taakse mönkkärin kyytiin ja kietoi kädet tuon ympärille. Mun sydämessä ailahti ehkä ihan pikkasen kun mietin, että ois ollu niin mukavaa, jos mä oisin ollut siinä Kassun edessä. Mutta no, ne oli menneen talven lumia ne. Ja mähän en itseäni millään yksipuolisilla rakkaushuolilla sekoittaisi päivää ennen kisoja.

Me lompsittiin Maisan kanssa mönkkärillä kaahottavien poikien perässä kohti kenttää, jonne esteet pitäisi vielä purkaa. ”Haluutko sä tulla Savun kanssa hyppää vähän esteitä, kun ollaan saatu tää homma tehtyä?”
Maisa vilkaisi tarhan suuntaan, jossa Savu nautti kevätauringosta. ”Mä en oo ihan varma, oisko se hyvä kisoja ajatellen. Aleksi kyllä sano, että voisin vielä liikuttaa Savun tänään, kun se meni vaan sillä alkeistunnilla. Mut onko esteet vähän liian rankat? Savu menee huomenna kuitenkin kaks esterataa ja yhden kouluradan”, Maisa pohti.
”No jos tuut vaan käppäilemään? Laitat nappulat kuntoon huomista varten. Jos se on vaikka ihan turtunut niiden alkeistuntilaisten käsittelyssä?” kannustin virnistäen.
”No voisin mä tulla.”

Lopulta me rakennettiin Nion ja Kassun avustuksella kentälle kaksi ristikkoa pitkälle sivulla ja yhden isomman okserin diagonaalille. Me käytiin hakemassa ponit sisälle ja varustettiin ne aika reippaassa vauhdissa. Aurinko oli jo tunnin päästä laskemassa ja me haluttiin selvitä valosan aikaan vielä takaisin talliin. Vaakku tuntui reippaalta mun taluttaessa sitä kohti kenttää. Jätin sopivan hajuraon edellä menevään Savuun ja säädin sillä aikaa jalustimia kun odottelin vuoroani päästä selkäännousukorokkeelle. Maisa kiipesi ketterästi Savun selkään ja lähti sitten kiertämään uraa. Vaakku oli vähän vaikeampi saada seisomaan paikoillaan korokkeen vieressä, mutta onnistuin kuitenkin heilauttamaan itseni satulaan ennen kuin ori lähti ravaamaan norjanvuonohevosen perään. ”Hei pruuu, oota nyt vähän hätähousu”, sain Vaakun ohjista vetämällä pysähtymään ja noukin jalustimet jalkoihini. Heti kun vähänkään hellitin ohjista, läti Vaakku taas kiitämään kenttää ympäri.

Me juteltiin Maisan kanssa mistäs muustakaan kuin huomisista Tie Tähtiin kisoista samalla kun mä yritin pitää Vaakun käynnissä. Mä kerroin odottavani eniten esteluokkaa ja että helposta A:sta mä en odottanut mitään kovin hyvää tulosta. Maisa kertoi olevansa iloinen, ettei ollut ilmoittautunut koululuokkaan, ja voisi täysillä keskittyä esteisiin.
Kun me oltiin kävelty Vaakun mielestä aivan liian pitkään, mä keräsin ohjia paremmin käteen ja ori lähti kaahottamaan ravissa ennen kuin ehdin edes pyytää. Se tuntui tietävän että tänään oli esteitä tiedossa, eikä oikein jaksanut malttaa kun pyysin sitä taipumaan volteille ja väistämään pohjetta uralta sisällepäin. Lopulta mä luovutin ja vaan nostin laukan. Vaakku oli heti aktiivinen ja tuntui käteenkin ihan vastaanottavaiselta, vaikka menohaluja kyllä löytyi. Mä laukkasin ensin yhden pääty-ympyrän ja ohjasin sitten ristikoille. Ensimmäiselle Vaakku lähti aika kaukaa ja hyppäs jäätävällä ilmavaralla. Mä osasin onneksi odottaa sitä ja sain lyhennettyä laukkaa sopivasti ennen toista estettä. Se me ylitettiin ihan mallikkaasti.
Me tultiin sama tehtävä vielä uudestaan ja vaihdettiin sitten ravin kautta suuntaa. Kun mä nostin uudestaan laukan ja lähdin ohjaamaan esteille, Vaakku lähti harppomaan pää taivaissa mun hidastusyrityksistä huolimatta. Me päästiin ensimmäisestä esteestä jotenkuten, mutta sitten mä näin parhaaksi ratsastaa voltin esteiden väliin, niin kuumalta ori tuntui. Toiselle esteelle me tultiin vähän rauhallisemmassa laukassa, mutta vinoon. Niimpä me päädyttiin toistamaan tätäkin tehtävää voltin kanssa vielä pari kertaa. Sitten mä annoin Vaakun kävellä hetken, ja yllytin Maisaa tulemaan kanssa ristikkosarjan. Ratsukko oli ravaillut sillä aikaa kun me oltiin Vaakun kanssa hypätty ja nyt ne nosti kauniin hallitun laukan. ”Kato Vaakku, tolleen meijänkin pitäis noi esteet tulla”, saarnasin ratsulleni. Maisa hyppäsi esteitä kerran kumpaankin suuntaan ja ratsasti sitten mun vierelle. ”Savu tuntuu tänään tosi hyvältä! Oispa se huomenna samanlainen.” ”Toivotaan, se näyttikin tosi kivalle”, kannustin.

Loppuun me hypättiin vielä Vaakun kanssa isompaa okseria, kerran irtona ja kerran kahden ristikon perään. Loppua kohden Vaakkukin tuntui kuuntelevan mua vähän paremmin ja siihen oli sitten hyvä lopettaa. Tänään pitäisi ehtiä vielä putsaamaan varusteet huomisia kisoja varten ja ehkä miettiä Vaakulle jonkinlaisia sykeröitä. Niin ja se koulurata mun pitäis ehdottomasti vielä tänään opetella! Tästä tulisi vielä pitkä ilta…

Riskiryhmä

Sora
ylläpitoponina Vaakku

Mun fiilis ei ollut ihan hiveän korkealla laskeutuessani Vaakun satulasta. Me oltiin käyty tekemässä nopea koulutreeni Hallavan maneesissa ja ori oli ollut sitä mieltä, että se oli maailman kamalin paikka. Joka nurkassa oli pieniä vihreitä miehiä ja katsomon laidalle jätetty fleeceloimi olisi voinut hyökätä päälle hetkellä minä hyvänsä. Keskittyminen oli siis ollut aivan hukassa, ja vauhtia aivan liikaa.
Nyt tosin Vaakku näytti mun vieressä siltä, että se voisi nukahtaa. Ori roikotti päätään alhaalla ja silmät olivat puoliksi kiinni. ”Saat sitten luvan käyttäytyä verkassa nätimmin kun tänään”, mutisin orille samalla kun mietin miten tulisimme selviämään maneesissa tapahtuvasta verryttelystä. Ehkä muut hevoset toisivat juuri sen verran turvaa. Tai sitten Vaakku keskittyisi vaan ja ainoastaan tammoihin, joita kisoihin mitä luultavimmin olisi tulossa. Joka tapauksessa, mä olin aika varma, että ainakaan muhun se ei tulisi keskittymään.

Löysäsin satulavyötä ja nostin jalustimet ylös, sitten oli aika lähteä takaisin talliin. Me oltiin sovittu tiimipalaveri tälle päivälle. Mä vein Vaakun suoraan sen omaan karsinaan Orionin viereen. Toinen ori oli vielä tähän aikaan ulkoilemassa, ja vaikka Vaakku olikin näyttänyt tulevan sen kanssa ihan ok toimeen, tuntui turvallisemmalta puuhata karsinassa, kun vieressä ei ollut mahdollista häiriötekijää.
Vaakku meni suoraan juomakupille ja mun oli helppo avata ensin suitsista kaikki soljet. Sitten mä kävin avaamassa satulavyön ja vedin satulan pois Vaakun selästä. Nappasin vielä ohjista ja niskahihnasta toisella kädellä kiinni ja vedin suitset orin päästä. Vaakku keskeytti ilomielin juomisen hetkeksi, jotta pääsi eroon moisista kamppeista. Laitoin karsinan oven tottuneesti perässäni kiinni ja suuntasin satulahuoneeseen.
Mä olin jo eilen varannut Vaakun varusteille omat paikat. Satula löysi tiensä vasempaan nurkkaan alimpaan satulatelineeseen ja kuolaimet pääsivät sitten pesuun. Niputin suitset, laitoin ne paikoilleen ja nappasin harjakorista pölärin mukaani. Vaakun karvat pitäisi vielä suoristaa ennen kun voisin kipittää kokoukseen. Ori saisi jäädä suoraan karsinaansa odottamaan iltaheiniä, joihin olisi vajaa tunti aikaa.

Mua vähän jännitti vetäessäni tallituvan oven auki, mutta yritin sysätä tunteen taka-alalle. Mä tiesin, että Maisa kisaisi Savulla kaheksankympin esteissä ja Aava Muumilla easy-tasolla, joten mistään huippuratsastajista ei voinut olla kyse. Ohton mä tunsikin jo entuudestaan, ja vaikken ollut sen kanssa hirveästi ollut missään tekemisissä, tiesin sen ihan mukavaksi tyypiksi. Kaikki kolme olivat jo valmiina tuvan pöyvän ääreen kokoontuneena kun mä saavuin paikalle. ”Moikka, mä oon Sora”, moikkasin kaikkia nostaen käden epämääräiseen vilkutukseen ja löysin sitten tieni pitkälle penkille Ohton viereen. Ohto mutisi tervehdyksen takaisin, vaikka piti katseensa tiiviisti kahvikupissaan. ”Heii, mun nimi on Maisa, hoidan sitä vuonohevosta”, vaaleanpunaisilla hiuksilla varustettu nainen esittäytyi hymyillen. Hymyilin takaisin. Musta tuntui heti, että meillä tulisi Maisan kanssa synkkaamaan hyvin. ”Joo mä tiiäs Savun, oon joskus menny sillä tunnilla”, nuökkäsin. ”Ja mä oon Aava, mut se varmaan kävi jo selväksi”, mun kanssa saman ikäinen tyttö sanoi varautuneen oloisesti.”
”Krhm”, Ohto karaisi kurkkuaan. ”Aleksi tosiaan ehdotti, että me piettäisiin pieni tiimipalaveri, ja mietittäisiin meille se joukkuenimi. Kisat on jo ylihuomenna ja Aleksi ei tiedä mitä se listaan kirjottais.”
”Mitkä muiden tiimien nimet on?” kysyin. Olin kyllä lukenut ne listasta, mutten ollut silloin kiinnittänyt asiaan sen enemää huomiota.
”Ryhmärämä, Karhukopla ja… Rakettiryhmä”, Maisa muisteli.
”Ai niinkuin Pokemoneissa?” mä virnistin.
”Joo niinhän se tais mennä”, Maisa tirskahti myös.
”Onks kellään hyviä ehdotuksia?” Ohto kysyi ja hörppäsi kahviaan.
Mun pää löi tyhjää ja niin taisi kaikkien muidenkin. Maisa näytti mietteliäältä ja Aava katseli ulos ikkunasta.
”Mulle tulee mieleen vaan jotku yksisarvisjutut ja hattara, kun Maisan hiukset on niin kivan väriset”, mä hymyilin ehkä vähän nolona kun olin viitsinyt rikkoa hiljaisuuden.
”Ai! Kiitti”, Maisa kosketti nopeasti poninhäntäänsä. ”Se ei kyllä ehkä sovi ihan joukkoon muiden Hallavan tiiminimien kanssa”, tuo pohti.
Me oltiin taas muutama tovi hiljaa.
”Entäs… Riskiryhmä? Se ainakin sopis”, keksin yhtäkkiä.
Aava käänsi katseensa epäilevänä muhun ja Ohto vaikutti välinpitämättömältä. ”Joo! Musta ainakin tuntuu että ihan riskillä mennää”, Maisa naurahti.
”Joo sitä mä aattelin. Kun Vaakku ei oo vielä kisannut metrin radoilla ja eiks Muumikin oo aika kova kieltämään?” Ja näin me lopulta päädyttiin siihen, että meidän tiimin nimeksi tuli Riskiryhmä.

//joka tietysti tänä aikana tarkoittaa jotain ihan muuta xd

Tästä se lähtee

Sora
ylläpitoponina Vaakku

Mä en voinut uskoa tätä todeksi. En. Vaan. Voinut. Mä en ymmärtänyt mitä ihmettä Naava oli voinut mun isälle oikein sanoa, että se oli suostunut tähän hommaan. Toisaalta Naava oli myös alun alkaenkin saanut Elyssan suostumaan ratsutallin ostamiseen ja sittemmin majatalon perustamiseen, että kai sillä täytyi olla jonkinlaisia suostuttelun lahjoja. Ja jos totta puhutaan, niin kai mun isän oli täytynyt näiden muutaman vuoden aikana, kun me oltiin Suomessa asuttu, nähdä kuinka paljon mä rakastin ratsastamista ja kuinka tosissaan mä olin sen suhteen.
Pakko mun oli itsellenikin myöntää, että mä olin kehittynyt tänä aikana ihan hurjasti. Viime syksynä me oltiin jopa uskaltauduttu Hallava Cupiin kisaamaan Vaakun kanssa esteillä kahdeksaakymppiä. Ei se ollut ihan hirveän hyvin mennyt, sillä silloin Vaakku oli ollut mulle vielä ihan uus tuttavuus. Oltiin me kuitenkin Kassu ja Olmi voitettu, hah. Nyt me oltiin talvella otettu vähän rennommin, mutta kaikki tulisi muuttumaan nyt. Isä oli nimittäin suostunut ottamaan Vaakun mulle Hallavan ratsastuskoululle ylläpitoon. Me alettaisiin treenaamaan. Ja ihan hulluna.

Kun mä olin viime viikolla saanut tietää tästä – isä oli pitänyt juhlallisen puheen siitä, kuinka mä aloin pikkuhiljaa kasvamaan aikuiseksi, ja osasin ottaa enemmän vastuuta ja plaa plaa – mä olin mennyt heti ilmoittamaan meidät Vaakun kanssa Tie Tähtiin kisoihin, joista olin muutenkin haaveillut jo pari viime vuotta. Eka mä olin ilmoittautunut medium-tasolle, mutta sitten muhun oli iskenyt joku ihmeen tarmopuuska ja mä olinkin päätynyt vaihtamaan hardiin. Vaikka eihän me oltu ikinä vielä edes hypätty metrin rataa! Mun täytyi olla ihan hullu. Mutta mä halusin näyttää, siis ihan tosissani näyttää, mihin musta olisi. Eikä ykskään ratsastaja ollut tullut huippu-urheilijaksi pysymällä mukaavuusaluella. Ja mä todellakin halusin ammattiratsastajaksi.

Nyt mua alkoi pikkuhiljaa jännittää. Olin kyllä edelleen ihan yhtä innoissani kuin ratsutallilta lähtiessäni, mutta nyt jännitys alkoi viemään tilaa innostukselta. Vaakku käveli mun vieressä kaula pitkänä ja korvat lötköinä puolelta toiselle lerppuen. Sen mielestä tää oli ihan ku mikä tahansa päiväkävely. Se ei tiennyt, että me oltiin matkalla tallille, joka tulisi olemaan sen koti seuraavat pari kuukautta. Hallavan tallirakennus alkoi pikkuhiljaa vilkkua puiden välistä ja perhoset vaan jatko päätöntä lentelyään mun vatsassa. Toisaalta oli ihanaa että ratsastuskoulu oli kävelymatkan päässä ja mä tunsin porukkaa sieltä, mutta toisaalta oli ihan kamalaa. Esimerkiksi Lilyä mä en ollut nähnyt varmaan yli vuoteen ja se varmaan piti mua vieläkin 14-vuotiaana kakarana, joka ei osannut ratsastaa. Mitä se ajattelisi, kun mä tupsahtaisin paikalle orin kanssa? Enkä ees millään hienolla trailerilla, vaan ihan vaan riimun kanssa metsän läpi taluttaen. Silitin Vaakun harjaa siitä turvaa hakien ja astelin sitten päättäväisesti tallin pihaan.

Ei mikään salaisuus

Nadja
Ratsastuksen opettaja

Olin juuri eteisen peilin ääressä nostamassa hiuksiania ylös poninhännälle kun keittiöstä kuului leivänpaahtimen omaleimainen naksadus. Kipitin täyttä vauhtia keittiöön ja jarrutin villasukissani sivuluisua keittiötason eteen, jossa kaksi täydellisen kullanruskeaa paahtoleipää nököttivät vieri vieressä. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin jäähtynyt paahtoleipä, ja siksi nämä hetket olivat kaikkein kriittisimmät.
Olin asetellut margariinipurkin ja meetvursipaketin valmiiksi avattuina leivänpaahtimen eteen, ja puiseen veitseenkin olin jo sipaissut sopivan kökön levitettä. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten tartuin päättäväisesti veitseen ja voitelin leipäni ennätysvauhtia. Katsoin kuinka voi alkoi sulaa kauniisti leivän päälle ja asetin sitten meetvursiviipaleen. Yhden kummallekin leivälle. Heitin paketit puolihuolimattomasti takaisin jääkaapin hyllylle ja nappasin sitten leivät mukaani.
Söin samalla kun keräsin hiukseni uudestaan lenkin sisään ja nappasin sitten hattuhyllyltä neulotun pannan, jonka vedin päähäni korvia suojaamaan. Enää ei ollut aivan pipokeli, mutta ilman hattua korvat varmasti jäätyisivät. Rouskuttelin ensimmäisen kahdesta paahtoleivästäni loppuun, puistelin muruset paidan rinnuksilta ja puin sitten goterex-kenkäni ja kevättakkini. Heitin repun selkään ja pysähdyin sitten hetkeksi miettimään. Mihin olin laskenut kännykkäni?
Taputtelin taskuni läpi ja vilkaisin niin oven vierressä nököttävää ”puhelin”-pöytää – eli siis sitä pöytää jossa ennenvanhaan pidettiin lankapuhelinta – kuin hattuhyllyäkin. Lopulta kännykkä löytyi olohuoneesta sohvatyynyjen välistä. Tässä vaiheessa lattiani oli jo ehtinyt peittyä pieniin kivenmurusiin tömistellessäni kengät jalassa ympäri taloa, mutta päätin hoitaa asian myöhemmin. Nyt oli jo kiire tallille, sillä Unna oli varannut yksityistunnin.

”Laula vaan kovaan ääneen, ei täällä oo muita ja katse eteenpäin esteen yli, ei esteeseen”, kannustin keskeltä kenttää Unnan lähestyessä ravissa elämänsä ensimmäistä oikeaa estettä. Nainen hapuili Hämä Hämä Häkin sanoja samalla kun kevensi jännittyneenä, katse liimattuna tulevaan esteeseen. Lilli ravasi korvat hörössä tasaista tahtia eteenpäin. Kulma jäi ratsastamatta, mutta poni kaarsi silti nätisti keskelle ristikkoa. Unna pysyi hyvin kyydissä vaikka Lilli hyppäsikin melko suuren loikan pienelle ristikolle.
”Jes hyvä Unna! Sehän meni oikein hienosti. Ota vaan rauhassa takaisin raviin ja tule uudestaan. Ratsasta tällä kertaa paremmin kulmaan ja suorista siitä sitten esteelle, nyt Lilli tuli vähän vinossa.”
Nainen nyökkäsi päättäväisesti ja ohjasi uudestaan esteelle. Olin näkevinäni voitonriemuisen hymyn ratsukon ylittäessä esteen uudemman kerran. ”Se oli jo tosi hyvä! Kun vaan muistat kisoissa ratsastaa hyvät tiet, niin Lilli kyllä selvittää kaikki esteet hienosti. Ja hengitystä ei sovi tietenkään unohtaa”, naurahdin. Unnakin näytti jo paljon rennommalta laukatessaan Lillin kanssa maneesin toiseen päätyyn.

Tunnin jälkeen kävelin vielä Unnan ja Lillin vierellä talliin, ja juttelimme samalla kuluneesta tunnista ja tulevista Tie Tähtiin kisoista, jotka olivat varmasti kaikilla tallilaisilla mielessä. Viime päivinä Hallavassa oli käynyt suurempi kuhina kuin mihin olin näiden viime kuukausien aikana tottunut, sillä kaikki halusivat treenata mahdollisimman paljon kisoja varten. Uusia hoitajiakin oli aloittanut Hallavassa useita, eikä tallissa ollut montaakaan hiljaista hetkeä. Ei ollut nytkään, sillä Alva ja Rhea päivittelivät kovaan ääneen Hauskan karvanlähtöä suomenhevostamman karsinasta, Ciara oli varustamassa Valeraa ja joutui komentamaan punaista tammaa napakasti sen yrittäessä näykkiä, Alisa ja Nessa istuivat pesarin lattialla putsaamassa hoitohevostensa harjoja ja satulahuoneesta kuului kolinaa.
En voinut olla hymyilemättä, sillä juuri tällaista omassa ratsastuskoulussanikin oli ollut niinä parhaimpina aikoina. Tietysti Hallavassa oli sitä omaa erityislaatuaan, mutta yleisessä tunnelmassa oli samoja piirteitä. Huomasin alkaneeni viihtyä Hallavassa paremmin kuin olisin osannut kuvitella.

Aleksikin oli ymmärtäväisempi kuin mitä osasin odottaa, hän kuunteli ja pohti asioita ennen kuin alkoi vetämään johtopäätöksiä. Mies oli esimerkiksi suostunut hyvinkin helposti kokeilemaan Miskalla kuolaimettomia suitsia, vaikka ratsastuskouluissa kuolainten käyttö jäi usein kyseenalaistamatta. Oli toki niitä vaikeampiakin hetkiä.
Esimerkiksi silloin, kun mies oli nähnyt minut palkkaamassa Savua porkkananpalasilla opettaessani ponia nostamaan jalkojaan ja pitämään niitä itse ylhäällä kavioiden puhdistuksen ajan. Aleksi oli vakuuttunut, että kädestä syöttäminen johtaisi näykkimiseen, eikä selitykseni siitä, että se on parempi opetustapa kuin paineen lisääminen tai vastaava ”rankaiseminen” meinannut muutaa miehen mielipidettä.
Päädyimme keskustelemaan asiasta pitkään ja lopulta tulimme ratkaisuun, että ruualla palkkaaminen oli oikein tehtynä hyväksyttävää, mutta muita kuin henkilökunnan jäseniä siihen ei pitäisi kannustaa. Olin miehen kanssa samaa mieltä siitä, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, jos pikkutytöt alkaisivat syöttämään poneille herkkuja ihan vain syöttämisen ilosta.

”Nadja, tuutko käymään tässä”, Ruskan ääni herätti mut mietteistäni. Harpoin Oskun karsinalle josta ääni oli kuulunut. ”Niin?”
”No siis, mietin vähän että osallistuisin Oskulla Tie Tähtiin kisoihin…” poika näpersi hoitohevosensa harjaa samalla kun haki sanoja. ”Aleksi oli sitä mieltä, että tottakai mun pitää osallistua, mutta sanoi että mun pitäis kysyä sulta mikä taso olis meille hyvä.”
”No mitä sä olit ite ajatellut?”
Tässä kohtaa Ruska tuntui hieman punastuvan. En ollut ennen nähnyt poikaa noin vaisuna. Olin saanut Ruskasta sellaisen vaikutelman, että hän uskalsi tilanteessa kuin tilanteessa avata suunsa, mutta nyt joku näytti selvästi vaivaavan.
”Mä vähän mietin, että jos me mentäisiin metrin luokkaan. Mulla on kyllä ollut nyt paljon taukoa, mutta haluisin kehittyä. Ja Fonzien kanssa me hypättiin kisoissa ihan isojakin esteitä. Vaikka se oli kyllä poni.”
Hymyilin Ruskalle samalla kun vastasin: ”Metri kuulostaa ihan hyvältä. Ja mitä mä oon teidän menoa katsonut, niin luulisin että selviäisitte siitä metrikahenkympinkin luokasta ihan kunnialla. Osku on taitava hyppääjä ja kisannut ennenkin sillä tasolla. Meinasitko mennä kans koulua?”
”Joo kyllä mä ajattelin, vaikka esteet onkin mulle tärkeempi laji”, Ruska näytti jo rohkaistuneemmalta, vaikka piti edelleenkin äänensä aika matalana.
”No sitten se hard on varmasti teille hyvä taso. Osku ei varmasti vaativalla kouluradalla saisi kovin upeita pisteitä, vaikka kyllä me sen kanssa kertaalleen sitäkin kokeiltiin sillon kun Osku oli vielä nuorempi.”
”Ootko sä kisannut Oskulla?” tässä vaiheessa Ruskan kiinnostus selvästi heräsi ja jatkoimme keskustelua kuuluvammalla äänellä.
”Joo joo, se oli mulla kisahevosena ennen kun perustin ratsastuskoulun.”
Olin purskahtaa nauruun Ruskan tuijottaessa mua silmät pyöreinä. ”Sulla on oma ratsastuskoulu?”
Huomasin kuinka Oskun karsinan ohi kulkeneet Alisa ja Nessa pysähtyivät kesken matkan harjaämpärit käsissään. Ciarakin tuntui vilkuilevan meitä kohti käytävän toiselta puolelta Valeran karsinasta.
”Ei mulla enää ole”, huokaisin hetkessä vakavoituneena. ”Meillä syttyi tulipalo ennen joulua. Aikalailla koko talli paloi. Johtui jonkinlaisesta sähköviasta. Kaikki hevoset saatiin kyllä ulos ajoissa. Osku, Cooper, Toko, Sasha, Muumi ja Milo, sekä yksityisten hevoset.”
Tuntui kun mulla olisi ollut pala kurkussa. Olin kuitenkin ehtinyt jo käsitellä asiaa useita kuukausia, joten joulun tapahtumat eivät aiheuttaneet enää pahempia tunnekuohuja. Sitä paitsi eihän asia mikään salaisuus ollut.
Päädyin kertomaan Ruskalle ja muille paikallaolijoille, kuinka Aleksi oli nähnyt päivitykseni Facebookissa ja tarjoutunut ottamaan hevoset Hallavaan ylläpitoon siksi aikaa että saisin järjestettyä niille uuden paikan. Moni Hallavan omista hevosista oli jäänyt hiljattain eläkkelle, joten tallissa oli tilaa. Lopulta järjestely ei ollut kuitenkaan jäänyt tilapäiseksi, sillä en olisi millään halunnut myydä hevosiani, mutta säästöni tai vakuutusrahat eivät olisi millään riittäneet uuden tallin rakentamiseen. Ja niin mun hevosista tuli virallisesti Hallavan tuntihevosia ja Aleksi palkkasi mut ratsastuksenopettajaksi. Tässä vaiheessa tarinaa pystyin jo hymyilemään, vaikka jätinkin tarinasta pois useita kuukausia kestäneen masennuksen ja sen kuinka paljon harmitti siirtyä tallin johdosta palkkatyöläisen pestiin.

Uusi talli, uusi isäntä

Nadja
Ratsastuksen opettaja

Paikka näytti tismalleen samalta kuin pari kuukautta sitten Hallavassa ensimmäistä kertaa käydessäni. Lunta oli vain satanut taas lisää ja maisena näytti varsinaiselta winter wonderlandilta – juuri sopivasti hiihtolomia varten. Muutenhan talvi oli ollut hyvinkin vähäluminen ja yhtä synkeä kuin mielentilani. Ehkä kirpeän suloinen pakkaskeli oli merkki siitä, että elämässä oli alkamassa uusi iloisempi jakso. Tai näin ainakin halusin uskoa.

Tuntui oudolta seistä keskellä tallin pihaa. Kaikki oli samaan aikaan tuttua ja niin vierasta. Suurin osa hevosista eli tärkeimmistä työkavereista oli tuttuja – mikä ainakin helpottaisi tuntien pitämistä – mutta asiakkaat olisivat kaikki vieraita. Ehkä jopa tottuneet aivan erilaiseen opetustyyliin. Olisin ikuisesti Aleksille kiitollisuuden velassa, mutta samaan aikaan pelkäsin vietävästi, että emme olisi samalla aaltopituudella. Tiesin, että kompromisseja jouduttaisiin tekemään, mutta olin myös valmis taistelemaan itselleni tärkeiden arvojen puolesta. Saatoin vain toivoa, että Aleksi oli todella tarkoittanut sitä vakuuttaessaan, että minullakin olisi sananvaltaa tallia koskevissa päätöksissä. Omistinhan sentään puolet hevosista.

Tallituvan ovi tuntui jäykältä ja sitä joutui vetäisemään kunnolla, vaikka oven edusta olikin lapioitu lumesta. Kopautin kenkäni pari kertaa kynnykseen ja astuin sitten pitkälle räsymatolle, joka näytti tietä syvemmälle tupaan. Paikka oli kodikas. Seiniä reunusti korkeat pukukaapit, nurkassa kyhjötti paljon käytetyn näköinen nahkasohva ja keskellä huonetta seisoi jämerä tupapöytä pitkine penkkeineen. Kaikkialla oli siistin näköistä, eikä edes keittiönurkkauksessa lojunut käytettyjä kahvikuppeja tai pullan murusia. Mietin, käviköhän täällä maailman siisteimpiä tallityttöjä. Loogisempi syy tietysti oli, että paikkaa oli siistitty minua varten.

”Tuu vaa peremmälle”, kehotus kuului nurkan takaa, jossa avonainen ovi salli näkymän suoraan Aleksin toimistoon. Mies istui toimistotuolissa leveästi hymyillen, mutta hartiat hieman jännittyneessä asennossa. Huokaisin syvään ja loihdin kasvoilleni vastaavan ilmeen, vaikka olisin ehkä ennemmin halunnut näyttää reviiriään puolustavalta koiralta, jolla on hampaat irvessä.

Hallava

Hallava on pieni perinteinen ratsastuskoulu virtuaalisen Suomen maalaismaisemissa. Meillä keskitytään monipuoliseen tarinatoimintaan, joka rakentuu ratsastuskoulun arjen ympärille. Kaikille Hallavan neljälletoista tuntihevoselle otetaan omat hoitajat, jotka värittävät tallin elämää omilla tarinoillaan. Lisäksi Hallavassa on paikkoja myös yksityisille hevosille, jos hevosenhoitajan näkökulmasta kirjoittaminen ei inspiroi vaan haluat tarinoida hevosen omistajan elämästä. Kaikki Hallavan kävijöiden kirjoittamat tarinat löytyvät meidän omalta foorumilta, jossa myös kaikki tapahtumat, kuten ratsastustunnit, leirit ja kilpailut järjestetään. Täältä tarinahevoskollektiivin sivuilta löydät tallin ylläpitäjän (Alex) kirjoittamat tarinat, ja jatkossa ehkä myös muiden käyttäjien rustailemia juttuja.

TÄSTÄ TALLIN SIVUILLE

Ensimmäinen päiväkirjamerkintä

Ut nunc sem, venenatis a libero et, elementum ultrices ante. Nunc blandit molestie interdum. Donec rutrum vestibulum lectus, ac convallis ipsum volutpat at. Donec vel est diam. In vel urna quis massa bibendum ullamcorper. Duis ac elementum est. Integer blandit elit non dolor sodales, sed pretium augue varius. Morbi vitae porttitor dui. Duis consequat ante in tortor dignissim, vel lobortis metus condimentum. Praesent orci ante, faucibus id massa quis, aliquam sagittis nibh. Interdum et malesuada fames ac ante ipsum primis in faucibus.

Integer id facilisis metus. Vivamus dignissim, ligula in ullamcorper vestibulum, diam urna pretium leo, ut dictum odio leo sed purus. Vivamus facilisis lacinia quam, quis imperdiet orci rhoncus nec. Pellentesque eu dui eu tortor congue sodales. Morbi elementum lacus sed augue vulputate, eu auctor turpis vestibulum. Curabitur fermentum elit eu lectus tincidunt, non tincidunt ipsum ullamcorper. Sed dapibus sollicitudin mauris, et auctor sapien accumsan eu. Nunc suscipit tincidunt eros, sed pellentesque elit aliquam in. Duis rutrum quis ante sed faucibus. Nulla ornare nibh sed nulla mattis dictum. Fusce commodo purus quis imperdiet convallis. Nullam convallis ipsum sed lacus porttitor efficitur.

Vivamus eros enim, ullamcorper posuere fringilla ac, gravida a nisl. Fusce in lacinia sapien. Vestibulum dolor urna, facilisis eu turpis vitae, feugiat molestie nulla. Donec suscipit neque in velit viverra convallis. Ut facilisis ante lobortis scelerisque volutpat. Duis est velit, varius ut tristique nec, porttitor et odio. Aliquam ultrices, lectus sed feugiat gravida, ex enim tempor sem, in posuere risus nunc sed orci. Quisque turpis magna, interdum sed nulla blandit, laoreet convallis arcu. Phasellus vehicula tincidunt magna sollicitudin fermentum. Nullam finibus elit lorem, id euismod erat dapibus a. Sed quis elementum ex. Morbi in accumsan libero, id sodales risus. Vestibulum eget sem luctus, egestas dolor quis, luctus eros. Integer eleifend turpis erat, nec porta eros interdum a. Mauris sed congue mauris. Aenean vulputate tellus mauris, ac fringilla nulla pharetra a.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin