Ei mikään salaisuus

Nadja
Ratsastuksen opettaja

Olin juuri eteisen peilin ääressä nostamassa hiuksiania ylös poninhännälle kun keittiöstä kuului leivänpaahtimen omaleimainen naksadus. Kipitin täyttä vauhtia keittiöön ja jarrutin villasukissani sivuluisua keittiötason eteen, jossa kaksi täydellisen kullanruskeaa paahtoleipää nököttivät vieri vieressä. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin jäähtynyt paahtoleipä, ja siksi nämä hetket olivat kaikkein kriittisimmät.
Olin asetellut margariinipurkin ja meetvursipaketin valmiiksi avattuina leivänpaahtimen eteen, ja puiseen veitseenkin olin jo sipaissut sopivan kökön levitettä. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joten tartuin päättäväisesti veitseen ja voitelin leipäni ennätysvauhtia. Katsoin kuinka voi alkoi sulaa kauniisti leivän päälle ja asetin sitten meetvursiviipaleen. Yhden kummallekin leivälle. Heitin paketit puolihuolimattomasti takaisin jääkaapin hyllylle ja nappasin sitten leivät mukaani.
Söin samalla kun keräsin hiukseni uudestaan lenkin sisään ja nappasin sitten hattuhyllyltä neulotun pannan, jonka vedin päähäni korvia suojaamaan. Enää ei ollut aivan pipokeli, mutta ilman hattua korvat varmasti jäätyisivät. Rouskuttelin ensimmäisen kahdesta paahtoleivästäni loppuun, puistelin muruset paidan rinnuksilta ja puin sitten goterex-kenkäni ja kevättakkini. Heitin repun selkään ja pysähdyin sitten hetkeksi miettimään. Mihin olin laskenut kännykkäni?
Taputtelin taskuni läpi ja vilkaisin niin oven vierressä nököttävää ”puhelin”-pöytää – eli siis sitä pöytää jossa ennenvanhaan pidettiin lankapuhelinta – kuin hattuhyllyäkin. Lopulta kännykkä löytyi olohuoneesta sohvatyynyjen välistä. Tässä vaiheessa lattiani oli jo ehtinyt peittyä pieniin kivenmurusiin tömistellessäni kengät jalassa ympäri taloa, mutta päätin hoitaa asian myöhemmin. Nyt oli jo kiire tallille, sillä Unna oli varannut yksityistunnin.

”Laula vaan kovaan ääneen, ei täällä oo muita ja katse eteenpäin esteen yli, ei esteeseen”, kannustin keskeltä kenttää Unnan lähestyessä ravissa elämänsä ensimmäistä oikeaa estettä. Nainen hapuili Hämä Hämä Häkin sanoja samalla kun kevensi jännittyneenä, katse liimattuna tulevaan esteeseen. Lilli ravasi korvat hörössä tasaista tahtia eteenpäin. Kulma jäi ratsastamatta, mutta poni kaarsi silti nätisti keskelle ristikkoa. Unna pysyi hyvin kyydissä vaikka Lilli hyppäsikin melko suuren loikan pienelle ristikolle.
”Jes hyvä Unna! Sehän meni oikein hienosti. Ota vaan rauhassa takaisin raviin ja tule uudestaan. Ratsasta tällä kertaa paremmin kulmaan ja suorista siitä sitten esteelle, nyt Lilli tuli vähän vinossa.”
Nainen nyökkäsi päättäväisesti ja ohjasi uudestaan esteelle. Olin näkevinäni voitonriemuisen hymyn ratsukon ylittäessä esteen uudemman kerran. ”Se oli jo tosi hyvä! Kun vaan muistat kisoissa ratsastaa hyvät tiet, niin Lilli kyllä selvittää kaikki esteet hienosti. Ja hengitystä ei sovi tietenkään unohtaa”, naurahdin. Unnakin näytti jo paljon rennommalta laukatessaan Lillin kanssa maneesin toiseen päätyyn.

Tunnin jälkeen kävelin vielä Unnan ja Lillin vierellä talliin, ja juttelimme samalla kuluneesta tunnista ja tulevista Tie Tähtiin kisoista, jotka olivat varmasti kaikilla tallilaisilla mielessä. Viime päivinä Hallavassa oli käynyt suurempi kuhina kuin mihin olin näiden viime kuukausien aikana tottunut, sillä kaikki halusivat treenata mahdollisimman paljon kisoja varten. Uusia hoitajiakin oli aloittanut Hallavassa useita, eikä tallissa ollut montaakaan hiljaista hetkeä. Ei ollut nytkään, sillä Alva ja Rhea päivittelivät kovaan ääneen Hauskan karvanlähtöä suomenhevostamman karsinasta, Ciara oli varustamassa Valeraa ja joutui komentamaan punaista tammaa napakasti sen yrittäessä näykkiä, Alisa ja Nessa istuivat pesarin lattialla putsaamassa hoitohevostensa harjoja ja satulahuoneesta kuului kolinaa.
En voinut olla hymyilemättä, sillä juuri tällaista omassa ratsastuskoulussanikin oli ollut niinä parhaimpina aikoina. Tietysti Hallavassa oli sitä omaa erityislaatuaan, mutta yleisessä tunnelmassa oli samoja piirteitä. Huomasin alkaneeni viihtyä Hallavassa paremmin kuin olisin osannut kuvitella.

Aleksikin oli ymmärtäväisempi kuin mitä osasin odottaa, hän kuunteli ja pohti asioita ennen kuin alkoi vetämään johtopäätöksiä. Mies oli esimerkiksi suostunut hyvinkin helposti kokeilemaan Miskalla kuolaimettomia suitsia, vaikka ratsastuskouluissa kuolainten käyttö jäi usein kyseenalaistamatta. Oli toki niitä vaikeampiakin hetkiä.
Esimerkiksi silloin, kun mies oli nähnyt minut palkkaamassa Savua porkkananpalasilla opettaessani ponia nostamaan jalkojaan ja pitämään niitä itse ylhäällä kavioiden puhdistuksen ajan. Aleksi oli vakuuttunut, että kädestä syöttäminen johtaisi näykkimiseen, eikä selitykseni siitä, että se on parempi opetustapa kuin paineen lisääminen tai vastaava ”rankaiseminen” meinannut muutaa miehen mielipidettä.
Päädyimme keskustelemaan asiasta pitkään ja lopulta tulimme ratkaisuun, että ruualla palkkaaminen oli oikein tehtynä hyväksyttävää, mutta muita kuin henkilökunnan jäseniä siihen ei pitäisi kannustaa. Olin miehen kanssa samaa mieltä siitä, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, jos pikkutytöt alkaisivat syöttämään poneille herkkuja ihan vain syöttämisen ilosta.

”Nadja, tuutko käymään tässä”, Ruskan ääni herätti mut mietteistäni. Harpoin Oskun karsinalle josta ääni oli kuulunut. ”Niin?”
”No siis, mietin vähän että osallistuisin Oskulla Tie Tähtiin kisoihin…” poika näpersi hoitohevosensa harjaa samalla kun haki sanoja. ”Aleksi oli sitä mieltä, että tottakai mun pitää osallistua, mutta sanoi että mun pitäis kysyä sulta mikä taso olis meille hyvä.”
”No mitä sä olit ite ajatellut?”
Tässä kohtaa Ruska tuntui hieman punastuvan. En ollut ennen nähnyt poikaa noin vaisuna. Olin saanut Ruskasta sellaisen vaikutelman, että hän uskalsi tilanteessa kuin tilanteessa avata suunsa, mutta nyt joku näytti selvästi vaivaavan.
”Mä vähän mietin, että jos me mentäisiin metrin luokkaan. Mulla on kyllä ollut nyt paljon taukoa, mutta haluisin kehittyä. Ja Fonzien kanssa me hypättiin kisoissa ihan isojakin esteitä. Vaikka se oli kyllä poni.”
Hymyilin Ruskalle samalla kun vastasin: ”Metri kuulostaa ihan hyvältä. Ja mitä mä oon teidän menoa katsonut, niin luulisin että selviäisitte siitä metrikahenkympinkin luokasta ihan kunnialla. Osku on taitava hyppääjä ja kisannut ennenkin sillä tasolla. Meinasitko mennä kans koulua?”
”Joo kyllä mä ajattelin, vaikka esteet onkin mulle tärkeempi laji”, Ruska näytti jo rohkaistuneemmalta, vaikka piti edelleenkin äänensä aika matalana.
”No sitten se hard on varmasti teille hyvä taso. Osku ei varmasti vaativalla kouluradalla saisi kovin upeita pisteitä, vaikka kyllä me sen kanssa kertaalleen sitäkin kokeiltiin sillon kun Osku oli vielä nuorempi.”
”Ootko sä kisannut Oskulla?” tässä vaiheessa Ruskan kiinnostus selvästi heräsi ja jatkoimme keskustelua kuuluvammalla äänellä.
”Joo joo, se oli mulla kisahevosena ennen kun perustin ratsastuskoulun.”
Olin purskahtaa nauruun Ruskan tuijottaessa mua silmät pyöreinä. ”Sulla on oma ratsastuskoulu?”
Huomasin kuinka Oskun karsinan ohi kulkeneet Alisa ja Nessa pysähtyivät kesken matkan harjaämpärit käsissään. Ciarakin tuntui vilkuilevan meitä kohti käytävän toiselta puolelta Valeran karsinasta.
”Ei mulla enää ole”, huokaisin hetkessä vakavoituneena. ”Meillä syttyi tulipalo ennen joulua. Aikalailla koko talli paloi. Johtui jonkinlaisesta sähköviasta. Kaikki hevoset saatiin kyllä ulos ajoissa. Osku, Cooper, Toko, Sasha, Muumi ja Milo, sekä yksityisten hevoset.”
Tuntui kun mulla olisi ollut pala kurkussa. Olin kuitenkin ehtinyt jo käsitellä asiaa useita kuukausia, joten joulun tapahtumat eivät aiheuttaneet enää pahempia tunnekuohuja. Sitä paitsi eihän asia mikään salaisuus ollut.
Päädyin kertomaan Ruskalle ja muille paikallaolijoille, kuinka Aleksi oli nähnyt päivitykseni Facebookissa ja tarjoutunut ottamaan hevoset Hallavaan ylläpitoon siksi aikaa että saisin järjestettyä niille uuden paikan. Moni Hallavan omista hevosista oli jäänyt hiljattain eläkkelle, joten tallissa oli tilaa. Lopulta järjestely ei ollut kuitenkaan jäänyt tilapäiseksi, sillä en olisi millään halunnut myydä hevosiani, mutta säästöni tai vakuutusrahat eivät olisi millään riittäneet uuden tallin rakentamiseen. Ja niin mun hevosista tuli virallisesti Hallavan tuntihevosia ja Aleksi palkkasi mut ratsastuksenopettajaksi. Tässä vaiheessa tarinaa pystyin jo hymyilemään, vaikka jätinkin tarinasta pois useita kuukausia kestäneen masennuksen ja sen kuinka paljon harmitti siirtyä tallin johdosta palkkatyöläisen pestiin.

Uusi talli, uusi isäntä

Nadja
Ratsastuksen opettaja

Paikka näytti tismalleen samalta kuin pari kuukautta sitten Hallavassa ensimmäistä kertaa käydessäni. Lunta oli vain satanut taas lisää ja maisena näytti varsinaiselta winter wonderlandilta – juuri sopivasti hiihtolomia varten. Muutenhan talvi oli ollut hyvinkin vähäluminen ja yhtä synkeä kuin mielentilani. Ehkä kirpeän suloinen pakkaskeli oli merkki siitä, että elämässä oli alkamassa uusi iloisempi jakso. Tai näin ainakin halusin uskoa.

Tuntui oudolta seistä keskellä tallin pihaa. Kaikki oli samaan aikaan tuttua ja niin vierasta. Suurin osa hevosista eli tärkeimmistä työkavereista oli tuttuja – mikä ainakin helpottaisi tuntien pitämistä – mutta asiakkaat olisivat kaikki vieraita. Ehkä jopa tottuneet aivan erilaiseen opetustyyliin. Olisin ikuisesti Aleksille kiitollisuuden velassa, mutta samaan aikaan pelkäsin vietävästi, että emme olisi samalla aaltopituudella. Tiesin, että kompromisseja jouduttaisiin tekemään, mutta olin myös valmis taistelemaan itselleni tärkeiden arvojen puolesta. Saatoin vain toivoa, että Aleksi oli todella tarkoittanut sitä vakuuttaessaan, että minullakin olisi sananvaltaa tallia koskevissa päätöksissä. Omistinhan sentään puolet hevosista.

Tallituvan ovi tuntui jäykältä ja sitä joutui vetäisemään kunnolla, vaikka oven edusta olikin lapioitu lumesta. Kopautin kenkäni pari kertaa kynnykseen ja astuin sitten pitkälle räsymatolle, joka näytti tietä syvemmälle tupaan. Paikka oli kodikas. Seiniä reunusti korkeat pukukaapit, nurkassa kyhjötti paljon käytetyn näköinen nahkasohva ja keskellä huonetta seisoi jämerä tupapöytä pitkine penkkeineen. Kaikkialla oli siistin näköistä, eikä edes keittiönurkkauksessa lojunut käytettyjä kahvikuppeja tai pullan murusia. Mietin, käviköhän täällä maailman siisteimpiä tallityttöjä. Loogisempi syy tietysti oli, että paikkaa oli siistitty minua varten.

”Tuu vaa peremmälle”, kehotus kuului nurkan takaa, jossa avonainen ovi salli näkymän suoraan Aleksin toimistoon. Mies istui toimistotuolissa leveästi hymyillen, mutta hartiat hieman jännittyneessä asennossa. Huokaisin syvään ja loihdin kasvoilleni vastaavan ilmeen, vaikka olisin ehkä ennemmin halunnut näyttää reviiriään puolustavalta koiralta, jolla on hampaat irvessä.

Hallava

Hallava on pieni perinteinen ratsastuskoulu virtuaalisen Suomen maalaismaisemissa. Meillä keskitytään monipuoliseen tarinatoimintaan, joka rakentuu ratsastuskoulun arjen ympärille. Kaikille Hallavan neljälletoista tuntihevoselle otetaan omat hoitajat, jotka värittävät tallin elämää omilla tarinoillaan. Lisäksi Hallavassa on paikkoja myös yksityisille hevosille, jos hevosenhoitajan näkökulmasta kirjoittaminen ei inspiroi vaan haluat tarinoida hevosen omistajan elämästä. Kaikki Hallavan kävijöiden kirjoittamat tarinat löytyvät meidän omalta foorumilta, jossa myös kaikki tapahtumat, kuten ratsastustunnit, leirit ja kilpailut järjestetään. Täältä tarinahevoskollektiivin sivuilta löydät tallin ylläpitäjän (Alex) kirjoittamat tarinat, ja jatkossa ehkä myös muiden käyttäjien rustailemia juttuja.

TÄSTÄ TALLIN SIVUILLE

Ensimmäinen päiväkirjamerkintä

Ut nunc sem, venenatis a libero et, elementum ultrices ante. Nunc blandit molestie interdum. Donec rutrum vestibulum lectus, ac convallis ipsum volutpat at. Donec vel est diam. In vel urna quis massa bibendum ullamcorper. Duis ac elementum est. Integer blandit elit non dolor sodales, sed pretium augue varius. Morbi vitae porttitor dui. Duis consequat ante in tortor dignissim, vel lobortis metus condimentum. Praesent orci ante, faucibus id massa quis, aliquam sagittis nibh. Interdum et malesuada fames ac ante ipsum primis in faucibus.

Integer id facilisis metus. Vivamus dignissim, ligula in ullamcorper vestibulum, diam urna pretium leo, ut dictum odio leo sed purus. Vivamus facilisis lacinia quam, quis imperdiet orci rhoncus nec. Pellentesque eu dui eu tortor congue sodales. Morbi elementum lacus sed augue vulputate, eu auctor turpis vestibulum. Curabitur fermentum elit eu lectus tincidunt, non tincidunt ipsum ullamcorper. Sed dapibus sollicitudin mauris, et auctor sapien accumsan eu. Nunc suscipit tincidunt eros, sed pellentesque elit aliquam in. Duis rutrum quis ante sed faucibus. Nulla ornare nibh sed nulla mattis dictum. Fusce commodo purus quis imperdiet convallis. Nullam convallis ipsum sed lacus porttitor efficitur.

Vivamus eros enim, ullamcorper posuere fringilla ac, gravida a nisl. Fusce in lacinia sapien. Vestibulum dolor urna, facilisis eu turpis vitae, feugiat molestie nulla. Donec suscipit neque in velit viverra convallis. Ut facilisis ante lobortis scelerisque volutpat. Duis est velit, varius ut tristique nec, porttitor et odio. Aliquam ultrices, lectus sed feugiat gravida, ex enim tempor sem, in posuere risus nunc sed orci. Quisque turpis magna, interdum sed nulla blandit, laoreet convallis arcu. Phasellus vehicula tincidunt magna sollicitudin fermentum. Nullam finibus elit lorem, id euismod erat dapibus a. Sed quis elementum ex. Morbi in accumsan libero, id sodales risus. Vestibulum eget sem luctus, egestas dolor quis, luctus eros. Integer eleifend turpis erat, nec porta eros interdum a. Mauris sed congue mauris. Aenean vulputate tellus mauris, ac fringilla nulla pharetra a.

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin