Luku 32

3. Syyskuuta

Onnistuin kokoajan kiihdyttämään vahingossa ylinopeuden puolelle, olimme Dochasin kanssa matkalla kohti Oriveden hevosklinikkaa, sillä ihana Tino oli pyytänyt josko haluaisimme tulla seuraamaan toimenpiteitä. Siitä oli hädin tuskin muutama päivä kun näin Vanian ensikertaa, mutta minulla oli jo aivan järjetön ikävä ja halusin nähdä tamman uudelleen. Olin jopa siirtänyt työni Kuukarin poliisiasemalla ensiviikkoon, jotta saisin pyhittää kaiken aikani Vanialle ja Tealle. Olin toki itkenyt lähes päivittäin, mutta tilanne oli kuitenkin hyvä, sillä asiat olivat selkeytyneet viime päivinä valtavasti. Tino soitti aamulla ja varoen tiedusteli mihin tamma olisi menossa, johon vastasin etten ole ihan varma vielä, että ehkä jopa espanjaan.
Mies kuitenkin yllätti minut täysin ja kertoi olevansa hyvin kiinnostunut Teasta, sen ollessa niin harvinainen herkku suomessa ja haluaisi mahdollisesti ottaa sen vaihdossa, mikä laskisi kalliin Vanian hintaa. Sanoin kuitenkin heti siltä seisomalta, etten ole myymässä, siihen en kykenisi. Tulimme lopulta toisenlaiseen ratkaisuun, tamma muuttaisi lauantaina Valerianaan, se pysyisi omistuksessani, mutta Tino saisi kaikki valtuuden koulutuksen, kilpailemisen ja jälkeläisten teetön suhteen. Ne riittivät hänelle ja Vaniankin hinnan lasku onnistuisi. Kerroin avoimesti kaikista ongelmistani miehelle puhelimessa, vaikka juurikaan vielä tunsimme. Tämä sanoi ymmärtävänsä heti paremmin, miksi takerruin silmän räpäyksessä Vaniaan, vaikkei halunnut vähätellä Teaa.

Tino oli lempeän oloinen, tämä tuntui hoksaavan heti, että vaikka olimme ehkä kuin luodut toisillemme, ei kilpaileminen esteillä ollut se mihin lähteä. Koin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla rauhan sielussani, kun joku ns ulkopuolinen sanoi suoraa että teen hyvän päätöksen, jos haluan edetä uralla. Tino sanoi että tuon ikäinen, tuolla taustalla ja koulutuksella, sekä noilla ongelmilla on hyvin haastava yhtälö tavoitteelliseen kilparatsastukseen, jos otetaan huomioon myös se että minä en ole vielä kovin kokenut esteillä myöskään, enkä osaa esim itse kouluttaa hevosta. Toki Dochas oli periaatteessa sanonut samat asiat, vähän eri sanoin jo monta kertaa, mutta se ei tuntunut samalta tai jollain tapaa riittävältä.

Niinpä tilanne olisi se, että Tea muuttaisi ihan siedettävän ajomatkan päähän meiltä ja se pääsisi näin hyviin olosuhteisiin ja taatusti osaaviin käsiin, voinko toivoa enempää? Tino myös totesi, että mikäli Tea lähtee vielä radoille, se tulee minua vastaan kisapaikoilla. Tuo lause meinasi tuoda kyyneleet silmiin, mutta pidättelin ja yritin pysyä asiallisena. Julius sattui näkemään kyseisen hetken kuunnellessaan puheluamme tallituvalla, käännyin kuitenkin hieman poispäin. Olin muutenkin herkillä, en ollut edes huomannut miten minulla oli tullut jo pelkästään Piolaa ja Unia ikävä.
Dochas oli vaikuttanut niin kylmän viileältä myydessään tammansa, mutta tiesin että hänkin oli alakuloinen. Tiesin kuitenkin kaikki syyt myymisen taustalla, Buurii piti miehen kiireisenä jo nyt, villikko oli ehdottomasti miehelle paljon tärkeämpi kuin Piola, kaikki sen tiesivät sanomattakin, joten orin myyminen ei olisi tullut kuulokaan. Kolmen tai mahdollisesti nyt jo neljän oman hevosen pito olisi ollut Dochasillekin liikaa, joten jostain oli luovuttava. Kaapo möi samaan syssyyn Dochasin avustuksella Unen, sillä tällä ei tullut kisattua orin kanssa, eikä tuollainen hurjimus meinannut saada hoitajaakaan. Kaapo oli sen sijaan ratsastanut Minnie ponilla ja menestynytkin kaikkien yllätykseksi, mikä oli ihanaa. Niin ja olihan meillä pieni pala Unea kasvamassa Unikon massussa, sen pikkuisen tapaisimme hyvällä tuurilla jouluna.

Tulimme klinikan pihaan ja syöksyin ulos maasturista, sillä näin jo Lakkahallojen trailerin pihalla. Juoksin klinikan ovelle ja hiljensin sitten kävellen tyynesti sisään. Tino seisoi käytävällä Vania kädessään ja lääkäri tuli paikalle toisesta ovesta samaan aikaan. Vanhempi mies tervehti meitä kaikkia kerralla ja kaiveli kynää ja paperilappusia esille. Tulin Tinon vierelle ja tämä kysyi heti että jännittääkö, “Mitä jännitettävää tässä ois?” kysyin nauraen ja miehet vaihtoivat katseita. Kai heillä oli ihan hippusen enemmän kokemusta tällaisesta, mutta mitä tässä nyt voisi enää käydä ilmi? “Mä luotan et sä oot kyllä huolehtinut Vaniasta hyvin” sanoin pian perään. “No joo, mutta ei sitä koskaan tiedä jos on piilossa jotain. Hevoset on hyviä siinä” Tino jatkoi ja lannistuin heti, tajusin olleeni kai jopa liian positiivinen. “En mä usko että sillä mitään ongelmia ois, älä huolestu” Tino sanoi ja puristi minua olkapäästä.
Huomasin jälleen, miten hyvin tämä oli pukeutunut, miehellä oli kauluspaita ja suorat housut sekä kallis vyö. Tällä oli toisessa korvassa pieni kultainen rengas ja kauluksessa jokin koriste pinssi. Niin, sitten oli Dochas, joka oli vetänyt jonkun puoli nukkaisen tummansinisen hupparin ja farkut, mustan lippiksen ja tennarit. Toisaalta miehen jumalallinen kroppa sai vaatimattomatkin vaatteet näyttämään hitosti paremmalta, olihan se söpö ja hyvän tuoksuinen.
Mitä mä taas ajauduin janoisena tuijottelemaan vaan miehiä täällä, kun kuvankaunis Vania tuijotteli vain metrin päässä. Menin varovasti lähemmäs tammaa ja rapsutin tätä otsasta. “Se ei yleensä kovin reagoi hellyyden osoituksiin, että älä pelästy ettei se susta tykkäis” Tino heti huomautti. “Joo ei se mitään, en määkään” vastasin ja miehet naurahtelivat. Dochasin kasvoille oli ilmestynyt teksti JOO ETPÄ. Saattoi olla että mies ei tiennyt hänen olevan ainoa, ketä olin joskus suorastaan jahdannut. Sain myötähäpeät vanhasta minästäni pahemman kerran, mihin kaikkeen mä olinkaan alentunut silloin Amerikassa.

Tarkastus eteni pikku hiljaa ja yritin pitää tarkkaa silmää sekä höröstely korvaa kaiken suhteen mitä lääkäri teki ja sanoi, opin melkoisesti lyhyessä ajassa. Tämä kehui Vaniaa jatkuvasti, kuinka se oli korrektin näköinen, juuri täydellisessä lihaskunnossa, jouhet ja karva kiilsi. Ei löytynyt mitään ongelmia päällyspuolisesti, joten lopuksi oli vielä röntgenin aika. Odottelimme hetken kuvia ja lääkärin arviota, joten käväisimme kahvilla aulassa. Tinon ja Dochasin välillä oli havaittavissa pientä kilpailua, en tiedä mistä, ehkä vain paremmuudesta. Tino oli vähän vanhempi, mutta tällä oli aika lailla saman verran kokemusta kuin Dochasilla. Kahvittelu meni omien saavutusten vertailussa, vaikka Tino yrittikin väkisin pysyä pidättäytyvänä ja asiallisena.
Minua huvitti, mutta samalla hieman pelkäsin että Dochas nolaisi minut sanomalla jotain epäolennaista, tiedättehän. Röntgenissä ei selvinnyt mitään ja me selvitimme yhteisen kahvihetken hyvillä mielin, olimmehan kaikki aikuisia. Dochas ja Tino eivät meinanneet lopulta pystyä lopettamaan keskusteluaan Buuriista ollenkaan ja minä päädyin istumaan autossa odottamassa hyvän tovin. Ehdin siinä vielä soittamaan Juliukselle ja kertomaan miten meni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Begin typing your search term above and press enter to search. Press ESC to cancel.

Back To Top
Siirry työkalupalkkiin