Finaali, vihdoinkin

5. Hopeaharjan ratsastajat – finaalipäivän tunnelmia
Luokka 3. Helppo A
Anni Vuorela – Hauyni RR, Paladiinit

13. kesäkuuta 2021

Tuntui epätodelliselta, että tosiaan oli jo finaalin aika. Samaan aikaan tuntui, että kisarupeama oli kestänyt ikuisuuden, mutta samalla tuntui että se oli ollut ohi hetkessä. Jännitys kupli vatsanpohjassa, kun saavuimme kilpailuiden viimeiselle areenalle, Lappeenrantaan Hopeaharjan ratsastajien tallille. Ainakin omaan silmään talli vaikutti samantapaiselta kuin Ridklubben Vårön Ahvenanmaalla – puitteet olivat täydelliset suureen kilpailuun, mutta samalla paikka henki lämmintä ratsastuskoulutunnelmaa.

Lämpötila oli parissakymmenessä asteessa, eli ei onneksi mitään suurta hellettä ollut tänä viikonloppuna luvassa. Jaksoipahan keskittyä täysillä kilpailuun, kun helle ei imenyt kaikkia mehuja. Minä ja Vattu olimme valmiita suureen koitokseen – vaikka nyt pariin viikkoon emme olleet treenanneet ihan yhtä intensiivisesti kuin niitä edeltävinä viikkoina, olimme tietenkin vetäneet muutamat treenit ja yrittäneet vaan pitää hyvän fiiliksen yllä. Kumma, ettei Vattua vielä suuremmin näyttänyt kyllästyttävän kouluvääntö, ja se jaksoi keskittyä kiitettävästi vielä finaalipäivänäkin. Tämän varsin kouluratsastuspainotteisen kevään ja alkukesän jälkeen siirtyisimme kuitenkin tutusti takaisin esteiden pariin, itsellä oli niitä jo kova ikävä ja varmasti Vatullakin.

Nyt kuitenkin keskityttäisiin vielä viimeiseen hetkeen näissä Tie tähtiin karkeloissa. Silmäilin pihapiirissä hääriviä kilparatsastajia ja heidän ratsujaan mielenkiinnolla – oliko ilmassa tavallista enemmän hermostuneisuutta? Varmasti, tänäänhän tämä koko homma päättyisi ja kaikki halusivat taatusti yltää parempiin suorituksiin kuin tätä h-hetkeä edeltäneissä osakilpailuissa. Itseenkin alkoi tarttua jonkinlainen hermostuneisuus, vaikkei tässä enää paljoa ollut tehtävissä. Kohta täytyisi suunnata kohti nurmikenttää ja sen verryttelypäätyä, tarkistin vielä että niin minä kuin ratsunikin olimme tiptop kunnossa. Varusteita oli puunattu joka välissä ehkä vähän liikaakin, mutta ainakin ne nyt kiilsivät niin paljon, että niistä melkein näki oman peilikuvansa. Siistin vielä oman tumman kisatakkini, ja vitivalkoiset ratsastushousuni, ettei niissä ollut yhtä ainutta heinänkortta, purua tai edes violettia hiusta. Kesäkuinen sunnuntaiaamu tuntui kestävän ikuisuuden, mutta olin varma, että aika kokisi jonkinlaisen muunnoksen päivän aikana ja illalla tuntuisi jälleen siltä, että päivä oli ollut ohi muutamassa minuutissa.
– Valmiina? kuiskasin Vatulle, kun sekunnit vierivät etanan vauhdilla kohti sitä hetkeä, kun meidän pitäisi lähteä kisakentälle ja verryttelemään. Se huokaisi syvään, ihan kuin se olisi ihmetellyt mitä oikein hössötin. Sitten se nosti päänsä ja höristi korviaan katsoessaan ohitsemme kulkevaa ratsukkoa.
– No, mennään, sanoin ja lähdin taluttamaan Vattua ohitsemme menneen ratsukon perässä korkeammalta maastosta takaisin kohti kisa-aluetta.

345 sanaa

Share: