Pararatsuko?

Luokka 2 Helppo B Samuel Vainio – Silverfoxes Hell or Higwater, Paladiinit

Mä en ollut noussut koko maanantaina pois sängystä. Vaikka mun olo oli hyvä ja mihinkään ei sattunut, mä en silti halunnut poistua kohtaamaan ulkomaailmaa. Tiesinhän mä että mun pitäisi liikkua ja jatkaa normaalia elämää, mutta oliko siinä enää mitään järkeä jos mä en voinut kuitenkaan elää normaalisti?

Tiistaina Feetu pakotti mut ylös sängystä ja se uhkasi vaikka nostaa mut Harrin selkään jos mä en muuten sinne pääsisi. Vaikka mä en halunnut, ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin nousta sängystä ja pukea vaatteet päälleni. Mä näin koko ajan sivusilmällä mun vasemmalla puolellani, yöpöytää vasten nojaamassa olevat kepit ja into niihin koskemiseen oli entistäkin pienempi. Alitajunta yritti kyllä kertoa mulle että mä en pärjäisi ilman keppejä ainakaan vielä, mutta mä hiljensin sen kuiskaukset ja yritin päättäväisesti lähteä tekemään matkaa kohti makuuhuoneen ovea. Mun liikkuminen oli hyvin hidasta ja huojuvaa ja se lähetti mut heti takaisin neljän vuoden taakse, kun mä aloin ottamaan ensimmäisiä askeleita ilman tukemista sen jälkeen kun mä olin edellisen kerran saanut tunnon takaisin jalkoihini.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, mä saavutin viimein makuuhuoneen oven ja mun oli pakko nojata hetki ovenkarmiin.
”Ootko sä kunnossa?” Feetun huolestunut katse kääntyi mua kohden pienen keittiönpöydän äärestä, jossa mies istui läppärinsä edessä.
”Joo. Mä vaan tarvin minuutin.”
Miehen katseesta näki, että tuo halusi sanoa jotain, mutta kai toinen oli oppinut mun muutaman päivän tiuskimisen jälkeen milloin kannattaisi antaa pölyn laskeutua ja sen jälkeen lähteä kokeilemaan kepillä jäätä uudelleen. En mä ollut ylpeä siitä että mä olin taas tällainen hermoraunio, mutta mä en myöskään halunnut satuttaa ketään joten helpommalta tuntui vain yrittää ajaa kaikki pois. En mä suojellut sillä niinkään itseäni kuin muita, sillä mä halusin että kenenkään ei tarvitsisi tuntea olevansa vastuussa musta ja että tällaista taakkaa olisi pakko kantaa mukanaan.

Parin minuutin kuluttua mä pääsin jatkamaan matkaani ja lopulta mä saavutin myös pienen ruokapöytäni. Mä kuulin miten toisella puolella pöytää sijaitsevan tuolin jalat kahisi lattiaa vasten kun Feetu siirsi sitä taakseppäin ja sen jälkeen muutaman pehmeän askeleen ennen kuin mies palasi takaisin ruokapöydän ääreen ja laski ensin eteeni kahvimukin ja sen jälkeen tuo täytti molemmat.Hiljaisuuden vallitessa Feetu nosti pöytään vielä aamupalatarvikkeita, ennen kuin tuo palasi takaisin tietokoneensa taakse ja pian keittiön täytti vain näppäimistön tasainen napina.

Mä tuijotin mun eteen laskettua mukia. Se oli yhtä surkea kuin omistajansakin. Valkoinen, lommoilla ja säröillä. Pitkään yksin asunut. Vasta kun Julius oli tullut mukaan kuvioihin, se oli saanut ystävän. Mukit olivat kuin yö ja päivä, toinen hajalla ja ruma, toinen sileä ja kaunis. Vaikka mä en halunnut, mä kurkotin poimimaan maitopurkin käteeni ja kaadoin valkoista nestettä mustan kahvin päälle ja seurasin miten nesteen väri muuttui tummanruskean kautta beigeksi. Mä laskin maitopurkin takaisin pöydälle ja tuijotin hetken vielä beigen värisen nesteen pintaa ennen kuin mä nostin mukin huulilleni ja annoin lämpimän nesteen koskea ensin huuliani, ennen kuin raotin huuliani ja annoin nesteen täyttää suuni. Mä join kahviani pienin kulauksin ja yritin päättää että haluaisinko mä sittenkään lähteä Ansamaahan, vai palaisinko vain takaisin sänkyyni ja olisin sielä hamaan loppuun asti.

Kun mä olin saanut kahvini juotua, mä olin sinetöinyt päätökseni siitä että mä en menisi tallille. Mä olin päässyt ylös ja hiippaillut tiskipöydän luokse jotta mä olin saanut laskettua kahvimukini sinne.
”Ootsä valmis lähtemään?” Feetun ääni kuului mun takaa.
”En” vastasin ja lähdin askeltamaan kohti makuuhuonetta. Mä tiesin että Feetu joko istui tai seisoi edelleen siinä paikassa mistä se oli kysymyksensä esittänyt ja lopulta mä kuulin miten tietokoneen kansi sulkeutui ja pian sen jälkeen muutaman askeleen, ennen kuin mä tunsin Feetun käden omassani ja mies pysäytti mun kulkemisen.
”Sä et ajatellut mennä ollenkaan.”
”Mitä hyötyä musta muka sielä on? En mä pysty ratsastamaan ja mitä hyötyä on liikuttaa koko hevosta jos mä en voi tehdä sitä hyvin. Parempi olisi vain laittaa koko hevonen myyntiin ja unohtaa koko ratsastaminen” viimeiset sanat mä melkein syljin toisen kasvoille.
”Hei, nyt. Vedät henkeä ja rauhoitut. Me molemmat tiedetään että sä et tarkoita mitä sä sanot ja että nyt sua vain ärsyttää sun oma tilanteesi, vaikka se ei ole mitenkään pysyvä. Me mennään nyt Ansamaahan ja jos ei muuta niin mä vaikka ratsastan sen hevosen vaikka mulla ei oo mitään hajuakaan siitä että miten se liikkuu eteenpäin ja miten sitä ajetaan.”

Mä tuijotin Feetua ja lopulta vain jatkoin hidasta matkaani kohti makuuhuonetta. Vaikka vetäytyminen peiton alle piiloon maailmalta olisikin ollut paljon mukavampi vaihtoehto, mä päädyin vain poimimaan mun kepit ja suuntaamaan kohti eteistä. Mä olin salaa kiitollinen siitä että tallikengät oli helppo vetää jalkoihin joten mä onnistuin tekemään sen ilman isompia ongelmia ja lopulta hakien hieman tukea kepeistäni mä suuntasin autolleni. Vaikka mä miten halusin lähteä tallille yksin ja pärjätä sielä itsekseni, mä tiesin että se ei olisi millään muotoa mahdollista ja mä taiteilin itseni apukuskin paikalle, samalla kun Feetu nousi ratin taakse ja lähti tottuneesti ajamaan kohti Ansamaata. Maisemien vaihtuessa lasin takana mä mietin mitä viikonlopun kisamatkasta tulisi. Kuusamoon kun olisi pitkä…

Feetun parkkeeratessa auton mä päätin että mä yrittäisin selvitä ilman keppejä tallireissusta, vaikka mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että miten mä esimerkiksi kantaisin satulan karsinalle, saati nostaisin sen orin selkään kun mun menoa hidasti kuitenkin se fakta että mä en tuntenut mun vasenta jalkaa suuremmin edelleenkään. Kuitenkin mä halusin yrittää selvitä, sillä mä en tiennyt olisiko Feetu lähtemässä viikonloppuna kisoihin mun kaveriksi ja silloin mun pitäisi pärjätä yksin. Vaikka mä normaalisti pärjäsin yhdellä kierroksella tavaroiden hakemisessa, mä jouduin tänään tekemään kaksi ja siltikin musta tuntui että mä tein yhden kierroksen liian vähän. Onneksi kimon orin harjaaminen onnistui ilman suurempia ongelmia, ja lopulta mä sain jopa satulankin nostettua Harrin selkään, vaikka se ei ollut kovinkaan helppo, saati sulava suoritus. Lopulta mä lähdin taluttamaan oriani maneesiin, toivoen että se olisi tyhjä ja Feetun autettua mut orin selkään, oli aika ottaa selvää että pystyisinkö mä ratsastamaan viikonloppuna.

Harri oli kai jo tähän mennessä oppinut täydelliseksi pararatsuksi, sillä sen askel tuntui pehmenneen alusta ja muutenkin sen liikkumisessa oli sellaista varovaisuutta. En mä tiennyt että olisiko se sellaista mitä kenttäratsulta vaadittaisiin, sillä se toisi kuitenkin omat ongelmansa varsinkin maastossa, mutta ehkä Tie Tähtiin tyylisessä kilpailussa se voisi toimia. En mä edes tiennyt miten paljon sellaista wow efektiä tuomarit odottivat ratsukoilta, mutta sen mä tiesin että mä en voisi tällä kertaa ainakaan Harrin täyttä potentiaalia esitellä, jos mä saattaisin ratsastaa oriani ollenkaan.

Mun harjoittelumotivaatio oli ihan täysin hukassa kun mä keräsin ohjia tuntumalle ja mä en tiennyt että saisiko mä mitään vasemman puolen apuja lävitse. En mä tiennyt miten paljon Harri osasi ja miten hyvin sitä voisi ratsastaa ilman perinteisiä apuja. Mä en ollut lukenut mitään kertomuksia tai katsonut yhtäkään niistä videoista siltä ajalta kun Harri oli ollut Hollannissa, joten mä en tiennyt että olisiko se ratsutettu myös pararatsuksi. Mä en kuitenkaan voinut venyttää treenin aloittamista yhtään pidemmälle ja lopulta mä vain kokeilin hakea erilaisia asetuksia ja taivutuksia sekä muita sellaisia ihan käynnissä.

Hitaasti ja alkuun hieman epävarmasti ori alkoi vastaamaan mun pyyntöihin ja lopulta mulla oli sellainen olo sen selässä että me pärjättäisiin oikeasti viikonloppuna kisoissa. Ehkä mulla olikin alla oikeasti pararatsu eikä mun tarvitsisi sittenkään luopua oristani…

Share: