Pelkotiloja

Mun sydän oli jättänyt useita lyöntejä välistä kun mä olin tajunnut että Samuel kaatuisi Harrin kanssa. Vaikka koko kaatuminen mahtui vain muutamaan sekuntiin, musta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, tai ainakin hidastunut huomattavasti. Oli avutonta seurata miten valkoinen hevonen putosi polvilleen ja miten Samuel irtosi satulasta, laskeutuen lopulta puomien päälle, tiputtaen ne maahan, ennen kuin mies laskeutui lopulta niiden päälle jääden makaamaan liikkumatta.

Mä puoliksi juoksin Samuelin luokse ja mä olin ihan varma että se oli kuollut rysäyksessä. Päästessäni Samuelin luokse, kivi vierähti mun sydämeltäni nähdessäni että mies hengitti. Mä en tiennyt että mitä mä uskaltaisin tehdä joten mä kaivoin puhelimen taskustani ja soitin hätänumeroon. Aika joka ambulanssin tuloon meni, tuntui ikuisuudelta vaikka oikeasti kyseessä oli vain muutamista minuuteista. Ensihoitajien ilmeet olivat vakavat, noiden tutkiessa edelleen maassa makaavaa Samuelia, ennen kuin mies nostettiin kaulurilla ja rankalaudalla tuettuna paareille ja siirrettiin ambulanssiin. Vasta siinä vaiheessa mä tajusin että mä pitelin edelleen Harria ohjista. Robottimaisesti mä lähdin taluttamaan kimoa hevosta kohti sen karsinaa ja riisuin siltä varusteet, ennen kuin jätin hevosen karsinaansa ja lähdin ajamaan kohti sairaalaa.

Ensimmäinen lääkäri, jonka mä tapasin, oli Markku Rahkonen.
”Se oli sitten siinä?”
”Älä vielä heitä toivoa hukkaan hyvä mies. Kuvat olivat puhtaat uusien murtumien osalta ja vanhatkin näyttivät edelleen hyviltä. Osaa ei edes enää huomannut kun kuvaa katsoi” Rahkosen tasainen raspiääni kertoi. Se, että juuri Markku oli ensimmäinen lääkäri, jonka näin ei voinut olla hyvä asia.

”Jotain on pakko olla vialla kun sinä olet täälä. Ja koska mä en tunne mun vasenta jalkaa.”
”Siinä olet oikeassa että jotain on vialla. Sinulla on hermopinne selässä, joka vaikuttaa vasemman jalan tuntoon. Vika korjaantuu ajan kanssa, mutta siihen asti joudut turvautumaan apuvälineisiin liikkuessasi.”
”Eli takaisin tuoliin siis?”

Lääkäri poistui juuri Samuelin huoneesta kun pääsin sairaalalle. Mun oli pakko pysähtyä ja vetää syvään henkeä, ennen kuin mä avasin oven ja astuin huoneeseen. Sairaalakaavussa istuva Samuel näytti siltä että toinen oli myinyt maansa kokonaan.

”Hei kul…”
”Moi” hiljainen huokaisu vastasi.
”Mä joudun takaisin tuoliin”
Katsoin Samuelia ja mä en tiennyt mitä sanoa. Otin kiinni viimeiset askeleet, jotka erottivat minut ja sairaalasängyn, ennen kuin istuin sen laidalle ja kiedoin käteni Samuelin ympärille.
”Kaikki järjestyy kyllä. Mä oon sun tukena loppuun asti” kuiskasin miehen korvaan, ennen kuin suoristin meidät molemmat ja lopulta nostin Samuelin katseen ja painoin huuleni vasten miehen omia.

Feetu lupasi olla mun vierellä loppuun asti. En mä tiedä jaksoinko mä uskoa sitä, sillä samanlainen lupaus oli jo kerran rikottu. En, vaikka Feetu yritti parantaa mun oloa suudelmallakin. Mä en ollut halunnut palata tuoliin vielä tässä iässä. Eihän paluu olisi lopullinen mutta mä haluaisin silti jatkaa elämääni mahdollisimman normaalisti vaikka mun tila ei sitä sallisi. Ymmärsinhän mä miksi Rahkonen oli selittänyt tuolinkin olemassa olon, mutta mä halusin uskotella itselleni että mä pärjäisin vain kepeillä. Helppoa se ei olisi mutta mä yrittäisin silti koska mä halusin vältellä tuolia.

Mä kerroin Feetulle mun peloista mitä oli taas noussut pintaan sen jälkeen kun mä olin kuullut asiasta. Me juteltiin pitkään ja lopulta mut kotiutettiin sairaalasta Feetun hoidettavaksi. Ajomatka takaisin mun asunnolle oli hiljainen, ja musta tuntui pahalta että mä olin ajanut Feetun tähän tilanteeseen näin aikaisin meidän parisuhteessa. Lopulta Feetu pysäytti mun auton mun asunnon ulkopuolelle ja nousi ylös auttaakseen mut autosta. Tuntui pahalta olla toisen armoilla ja heti kun mä olinkin vain päässyt keppien varaan mä keräsin kaiken rohkeuteni ”mä pärjään kyllä. Ei sun tarvi jäädä mun luokseni kun sulla on kuitenkin huomenna töitäkin.”
”Ei, kyllä mä voin jäädä kerta lääkärikin sanoi että sua pitäisi vahtia. Sitä paitsi lupaus on lupaus.”

Samuelista oli huomattavissa miten se yritti työntää mut pois luotaan. Kai se yritti suojella meitä molempia siltä faktalta että jos se ei parantuisikaan vaikka lääkärit sanoivat toista. Lopulta jossain kohtaa Samuel vaipui uneen, ja mä olin vielä pari tuntia hereillä, tarkistaen vielä että kaikki oli Samuelilla kunnossa ja lopulta nukuin muutaman tunnin pätkissä jotta mä sain heräteltyä miestä ja pidettyä huolen siitä että kaikki oli kunnossa.

Aamulla mun ei tehnyt mieli jättää miestä yksin kotiinsa, mutta mun oli pakko lähteä töihin ja mulla ei ollut mitään mahdollisuutta ottaa Samuelia mun kaveriksi töihin. Kuitenkin mä laittelin useamman kerran päivässä viestiä miehelle ja kyselin miten toisella menee sekä lupasin viedä Samuelin tallille kunhan vain pääsin töistä. En mä tiennyt miten se tulisi pärjäämään jos tilanne jatkuisi pitkäänkin, mutta mä toivoin että se jaksaisi taistella tilanteen lävitse.

Share: