Se Ensimmäinen

Luokka 2 Helppo B Samuel Vainio – Silverfoxes Hell or Highwater, Paladiinit
Feetu oli ensimmäinen, joka halusi tulla mun kanssa tallille. Toisaalta en mä ollut pystynyt muiden kanssa olemaan kovinkaan pitkään yhteyksissä ennen kuin mä törmäsin Feetuun. Siinä oli jotain mitä muissa miehissä ei ollut koko tänä aikana. Se tuntui jotenkin ymmärtävän mua erilaisella tavalla kuin muut oli ja mulla ei ollut niin hankala olla sen kanssa. Sen kanssa oleminen tuntui luonnolliselta ja kai mä olin Feetun vuoksi pystynyt taas lopettamaan lääkkeetkin, vaikka ajoittain muhun sattui paljonkin. Varsinkin nyt kun ratsastaminen ja treenaaminen oli ihan erilaista kuin ennen koska mä en voinut ottaa enää rennosti silloin kun mun fysiikka ei kestänyt. Vaikka mä en ollut halunnut näyttää Feetulle miten rikki mä olin, se oli nähnyt kaiken sen rumuuden mikä mussa oli. Jokaisen naarmun, jokaisen arven mitä onnettomuus oli jättänyt jälkeensä. Se ei ollut kavahtanut niitä, vaan se oli piirtänyt hellästi niiden ääriviivat mun ihoon, kysyen miten ne olivat tulleet ja mä olin kertonut. Elänyt taas kerran sen illan kun kaikki muuttui rikkoen sen mitä piti olla.

”Kaikki ok?” sen pehmeä ääni kysyi kuskin paikalta, oikea käsi hakeutuen vaihdekepiltä mun kädelleni, ujuttaen sormensa mun omien lomaan. Sen kädet oli lämpimät ja pehmeät. Mä pudistin sen kättä ehkä vähän liian lujaa siihen mitä mä meinasin.
”Joo. Tai no… Mua jännittää. Mitä kaikki sanoo kun mä en oo oikeastaan…. En mä oo kertonut kenellekkään että mä oon alkanut tapailemaan. Tai niinkun ei meillä ollut mitään virallista Juliuksenkaan kanssa, mutta tää on eka kerta kun kukaan vieras tulee mun kanssa Ansamaahan.”
”Helpottaisko se sua jos mä sanon olevani sun työkaveri?” mä tunsin miten pähkinänväriset silmät vilkuili mua aina välillä, vaikka ne pääasiallisesti katsoivatkin meidän edessä avautuvaa tietä.
”Niin… tai en mä tiedä… Saaga varmaan tajuaa kyllä mistä on kyse. Ehkä Majinákin. Tai en mä tiedä onko ne edes toisaalta niin pahoja vaikka ne sais tietää. Ehkä mä jännitän eniten Dochaksen reaktiota.”
”Hei, älä huoli. Ne ymmärtää kyllä. Otetaan askel kerrallaan ja lähdetään tolla liikkeelle? Saadaanhan me sitten sanoa miten asiat oikeasti on jos joku huomaa että tuo on täyttä valetta.”

Mä halusin sanoa jotain, mutta mä jouduin ohjeistamaan viimeiset käännökset ja sitten me oltiinkin jo Ansamaan parkkipaikalla. Autosta nouseminen tuntui siinä hetkessä viimeiseltä asialta mitä mä halusin tehdä, mutta lopulta mun oli pakko nousta, ja mä aloin esittelemään Feetulle paikkoja jotta mä sain mun ajatuksille jotain työtä. Me kannettiin yhteistyössä Harrin varusteet sen karsinalle ja kun me lähdettiin hakemaan kimoa Feetu halusi taluttaa Harrin sisälle, joten mä kävelin vain parivaljakon vierellä. Mun pahaksi onnekseni Saaga tuli juuri samaan aikaan tallille ja se näki meidät.

”Moi Samuel!”
”Mooi”
”Kukas sun kaveris on?” bruneten mielenkiinto nousi heti.
”Feetu Björkqvist. Samuelin työkaveri.”
Mä salaa ihailin sitä helppoutta millä se esitteli itsensä. Sanat kuulostivat niin sulavilta kun se lausui ne ja mä tiesin että mä olisin paljastanut kaiken.
”Saaga Talvilehto. Kiva tavata!”
Feetu ja Saaga puhuivat vielä hetken sillä mä en saanut muodostettua mitään järkeviä lauseita vaikka mä miten yritin. Mä sain onneksi vastattua jotain ja mä olin enemmän kuin tyytyväinen kun Saaga mainitsi että sen oli haettava Unikko. Me jatkettiin Feetun ja Harrin kanssa talliin ja mä näytin millä harjoilla ja missä järjestyksessä olisi paras hoitaa oria, vaikka jostain syystä Feetu näytti olevan kuin kotonaan tallilla. Harri oli lopulta varustettuna ja me siirryttiin ulkokentälle.

Vasta orin selässä musta tuntui että mä saatoin taas hengittää kunnolla. Mä yritin keskittyä siihen että mä sain ratsastettua jokaisen askeleen, jonka Harri otti. Kimo tuntui todella hyvältä ja musta tuntui että jos me löydettäisiin tämä sama flow seuraavassa osakilpailussa, siitä voisi tulla jotain. En mä voinut kuvitellakkaan että mä kisaisin koko kisasarjaa loppuun Jasu Lakkahallan tiimikaverina, sillä mä tiesin että mun pitäisi oikeasti kisata sen kanssa samalla tasolla. Mulla oli hevonen, joka pystyi siihen kevyesti. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin mä olisin halunnut, me ei oltaisi nyt Suomessa. Me oltaisiin jossain muualla, missä me voitaisiin treenata vuoden ympäri ja missä meille olisi kisoja tarjolla. Kuitenkin me oltiin täälä ja me oltiin pettymyksiä kaikille. En mä tiennyt päästäisiinkö me ikinä siihen pisteeseen että me startattaisiin Harrin kanssa enää edes yhtä tähteä, vai jäisikö meidän menestys harrasteeseen jos mä en uskaltaisi hypätä korkeampia esteitä.

Ratsastaessani kaartoa siten, että mä näin kentän aidalla istuvan Feetun, mun sydän tuntui jättävän lyöntejä välistä koska sen vierellä seisoi Dochas ja ne selkeästi kävi jotain keskustelua. Harri huomasi selkeästi että mä en ollut fokusoitunut siihen ja se palautti mun takaisin tähän hetkeen ja mun oli pakko jatkaa ratsastamista. Lopulta Harri oli liikutettuna ja mä ratsastin kimon edelleen aidalla istuvan miehen luokse.

”Täälä on kyllä mukavaa porukkaa”
”Joo. Mitä… Mitä Dochasilla oli?” mun oli pakko kysyä kun mä olin laskeutunut Harrin vierelle.
”Kyseli vain vähän että kuka mä oon ja juteltiin vähän hevosista. Hauska heppu”

Me palattiin hiljaisuuden vallitessa takaisin talliin ja mä riisuin ja hoidin Harrin pikavauhtia, sillä mä halusin vain pois Ansamaasta. Mä halusin takaisin neljän seinän tuoman turvan sisälle, paikkaan jossa meidän on turvallista olla me, eikä jotain muuta…

Share: