Yldyn koettelemus

Lintujen viserrys, raikas sopivan tuulinen sää, tyyni ja turvallinen Yldy. Mitä muuta saattoi toivoa. Työpäivä hetki sitten tullut päätökseen ja oli seuraavaksi aika lähteä itämaisen tamman kanssa etsimään uusia maastopolkuja. Yldy nautti porottavasta auringosta, minun yrittäessä asetella kypärän aurinkolippaa kasvojeni suojaksi. Tamma oli tallin vanhin ja yksi siellä pisimpään asuneista, oli ihana toisinaan ratsastaa jotain tuttua ja turvallista hevosta, uusien kuumakallejen sijaan. 
Yldy korahteli ja pyysi lupaa ottaa ravia, joten nostimme kevyen hölkän ja poikkesimme isommalle metsätielle. Pohja oli sateiden jäljiltä juuri sopivan pehmoinen, tässä voisi vaikka ottaa myöhemmin laukkaa. Maisemat vaihtuivat pitkäkoipisen rouvan liidellessä eteempäin korvat pyörien, mutta silti aina kuulolla minulle. Vajosin hetkeksi ajatuksiini ja annoin hevosen viedä.

Olin juuri pyytänyt tamman takaisin käyntiin, jotta voisin päättää minne suuntaan kääntyisimme edessä olevalta risteykseltä. Päädyimme vaihtelun vuoksi ottamaan hieman pidemmän reitin, joka kulki lähempänä muuta asutusta. Yldy oli huippukunnossa ja sen kanssa oli ratsastettu 80 km matkaratsastus ratoja nyt alkuvuodestakin. 
Ratsastaja oli ollut joku puolituttu hevosihminen, joka kaipasi ratsua reenatakseen. Yldyn taso oli noussut tasaisesti ja se oli vahvistunut askellukseltaan huomattavasti.

Sitten kuulin koiran haukkuvan, näin pian tämän jälkeen, miten vaalea – järkyttävän suurikokoinen laumanvartijakoira hyppäsi joltain pihalta keskelle tietä, vain vajaan kymmenen laukan päässä. “Täällä on hevonen, pyydättekö koiraanne takaisin!” huusin lievästi stressaantuneena ja pysäytin Yldyn niille sijoille. 
“Pyytäkää koiranne heti takaisin!” huusin jo huomattavasti hätääntyneemmin, kun koira alkoi murista ja nostaa niskavillojaan, se tuli uhkaavan oloisena hiljaa meitä kohden. Sen verran minäkin koiran omistaja tiesin, että nyt ei ollut ystävällinen yksilö kyseessä.
“Hakekaa koiranne heti!” huusin jo raivon partaalla, kun koira pyöri Yldyn jaloissa. Tamma pysyi rauhallisena koska tyynnyttelin sitä, mutta tiesin että jossain vaiheessa sen olisi pakko puolustaa itseään, enkä minä voisi enää asialle mitään. Pihalle oli tullut seuraajia, vanhempi nainen ja joku nuorempi lapsi lähti juoksemaan meitä kohden Yldyn hyppiessä jo tasajalkaa. Pelkäsin sen peruuttavan viereiseen ojaan ja yritin ohjata sitä juoksemaan suoraa eteen, jos jonnekin halusi paeta.

Sitten koira tarttui ensimmäistä kertaa kiinni, se nappasi tammaa kintereestä ja Yldy potkaisi koiraa äkisti voimalla. Potku osui täydellisesti ja koira sen isosta koosta huolimatta lensi parin metrin päähän vinkaisten kerran. Yritin antaa tammalle ohjia, jotta se lähtisi eteen ja voisimme yrittää paeta tilannetta. Koira ei selvästikkään ollut omistajillaan hallinnassa ja hektisestä tilanteesta huolimatta sain kuultua naisen panikoivan voihkimisen siitä, miten ei uskaltanut tulla tilanteeseen väliin. No kuka sitten?

Jos tulisin alas ratsailta, hyökkäisikö koira seuraavaksi minun kimppuuni – se selvästi vartioi pihaansa. Yldy tekikin jotain yllättävää, se kääntyi koiraa kohden, joka oli hyökkäämässä uudelleen ja potki sitä etusillaan, suojeliko se minua? Koira hyppäsi tamman päähän ja raapi Yldyn kasvoja.
Minua alkoi pyörryttää, kaikki se veren, adrenaliinin ja hysterian määrä. Nyt kauempaakin tuli ihmisiä. Yldyn toinen puoli kasvoista oli syvien kynten, ehkä jopa hampaiden jälkien peitossa.

“Tänne ja heti!” kuului nyt vihasta purppurainen miehen ääni, jonka johdosta koira viimein hellitti hyökkäyksensä ja lähti takaisin. Tilanne kesti vain muutamia sekuntteja, mutta niin paljon ehti tapahtua. Laskeuduin alas ja pystyin hädintuskin seisomaan, saati katsomaan punaiseksi värjäytynyttä hevostani. 
Nainen uskaltautui nyt vähän lähemmäs minua – pelkäsikö tämä hevosia? “Olen niin hirveän pahoillani!” tämä niiskutti ja pyyhki räkää hihaansa. “Hullu tuo koira on, mutta isäntä ei anna pistää monttuun.” tämä jatkoi selitellen. 

“Tuo sanko vettä ja äkkiä!” komensin naista tylysti ja tämä juoksi talolta vettä muutamassa sekunnissa. Kaadoin sen Yldyn päähän ja jalkoihin, jotta näkisin minkälaisen vahingon kanssa tässä oikein oltiin tekemisissä. Soitin Dochasille täristen, hyvä että sain puhelimeni pysymään kädessä. Yldy oli edelleen valppaana, se pyöri ympärilläni huolestuneena ja steppaili, pystyin jo nyt sanomaan, että sen oikea silmä oli mennyttä kalua. 

Itku alkoi tulla ja tilanne selkeytyä puhuessani miehen kanssa, tämä kiisi paikalle trailerin kera hetkessä ja tamma lähti siltä seisomaltaan sairaalaan. Olin aivan poissa tolaltani, mutta työpersoonani vaihtui päälle ja otin pariskunnan kaikki yhteystiedot talteen, he eivät tainneet tietää olevansa tekemisissä paikallisen poliisin kanssa. Olin pyytänyt Dochasta ja Yldyä vain lähtemään, minä kävelisin kotiin jotta saisin ajatukseni kasaan, ajaisin sitten omalla autolla perästä. 

Olin kuitenkin täysi muumio, kalkin kalpeine kasvoineni ja kaikki varusteet repsottaen kävelin talliin, mumisin jotain siellä vastaan tulleille ja keräsin kaikessa hiljaisuudessa Yldylle lämpimiä vilttejä, sen lempi nallen ja pehmustetut päitset, sitten poistuin talleilta. Dochas ehti tekstata matkalla sen verran, että oletukseni oli oikea, hevosen silmää oltiin operoimassa pois.

Share: