Luokka 3, Helppo A – Saaga Talvilehto ja Närhen Mikstuura

Hiljattain olin tutustunut myös Jasuun, kisajoukkueemme johtajaan joka oli juuri vierailulla luonamme Ansamaassa. Jasu vaikutti mukavalta, onneksi. En ollut tietenkään huolissani etukäteen siitä tulisimmeko toimeen, sillä mä tulin suurimmaksi osaksi kaikkien ihmisten kanssa juttuun. Uusien ihmisten tapaaminen jännitti joka tapauksessa joka kerta, ja rehellisesti pelkäsin myös sitä nauraisiko toinen päin naamaa kun antaisin hänelle heti kättelyssä onnenkorun kouraan. Joku voisi ajatella että se oli lapsellista, mutta Jasu tuntui ottavan korun ilomielin vastaan. Mulle jäi siitä kohtaamisesta hyvä mieli. Jasu oli vähäpuheinen, mutta rennon oloinen kaveri ja mä tiesin että tää joukkueen kokoonpano tulisi olemaan huikea.

Olin alkanut harjoittelemaan Tie Tähtiin-kisoja varten jo ohjelmaamme varten Unikon kanssa. Ohjelma oli minusta helppo, olimmehan kisanneet aikaisemmin vaativammissakin luokissa kuin tämä HeA. Mutta jos jotain olin tajunnut, niin sen että koskaan ei voinut olla oppimatta uutta. Joka harjoituskerralla mä oivalsin uusia pointteja, ja usein myös joku kokeneempi kuten Majina tai Dochas oli katsomassa treenejä, jolloin sain myös mahtavia neuvoja. Käden pehmeys oli se, jossa tarvitsin aina muistutusta ja harjoitusta. Unikolla oli tapana antaa sitä paljon anteeksi, mutta esimerkiksi silloin kun ratsastin jollain avuille herkemmällä hevosella virheet tuli huomattua helpommin. Unikon kanssa olimme kuitenkin harjoitelleet niin paljon, että mä tiesin tasan miten tätä hevosta ratsastettiin. Se kääntyi suorastaan ajatuksen voimalla, ja väistöt ja siirtymiset tapahtuivat hyvin pienistä eleistä. Unikko ei ollut kovin herkkä hevonen, mutta se oli kuuliainen ja tunsimme toisemme sataprosenttisesti, jolloin kaikki tekeminen oli helpompaa.

Keskiviikon treenit sujuivat jälleen kuin tanssi, ja tällä kertaa Jasu oli katsomassa niitä. Jalkauduttuani turvallisesti maankamaralle lähdin taluttamaan Unikkoa vielä vähäsen loppukäyntien merkeissä ympäri maneesia, hymy korvissa katsoin Jasun suuntaan odottaen jonkinlaista palautetta siitä miten meillä meni. Jasu näytti mietteliäältä, ja huolestuin hetkeksi luultuani että sieltä tulee kovemmankin luokan tuomio. “Ootsä kauan ratsastanut Unikolla?”, mies sanoi lopulta. “No siis kohta 2 vuotta yhteistä aikaa takana, oon ratsastanut sillä kuin omalla hevosella konsanaan”, vastasin ja rapsutin Unikkoa poskesta hymyillen. “Mä huomaan sen”, Jasukin hymyili yllättäen. Hän sanoi, että mun ja Unikon yhteyden kyllä huomasi kauas, Unikko luotti muhun satasella ja mä siihen. Tiesin tasan tarkkaan miten tän hevosen sai kulkemaan hyvässä muodossa, ja me näytettiin kuulemma hyvältä tiimiltä yhdessä. Moiset kehut saivat mut punastelemaan.

Poikaystäväni Kaapo tupsahti samalla maneesiin, hän oli kuulemma etsinyt mua jonkin arkisemman asian merkeissä. Hän silmäili skannaten katsomossa istuvaa Jasua päästä varpaisiin ja nyökkäsi vaimean tervehdyksen merkiksi suu kireänä viivana. Jasu nyökkäsi takaisin ja totesi että hänen on poistuttava oman hevosensa liikutuksen pariin. “Mitä toi nyt oli?”, nauroin Kaapolle kun lähdimme taluttamaan Unikkoa talliin. “Mikä?”, mies hämmästeli. “Sä katoit Jasua hassusti”, virnistin. “Enkä kattonu” “Sä sait sen pakenemaankin”, vitsailin. Joskus Kaapo oli mustasukkainen musta, vaikkei hän sitä ääneen myöntänytkään. Tunsin hänet kuitenkin niin hyvin, että tunnistin heti kun Kaapo koki jonkinnäköistä alemmuuskompleksia tai mustankipeyttä toisesta jätkästä. Mutta enhän mä ees tuntenut Jasua kunnolla, eikä mulla nyt muutenkaan ollut tarvetta silmäillä toisia kundeja. Jasu oli vain joukkuekaveri.

Share: